Te ette saattaisi uskoa

Huh, mikä päivä eilen! Olen saattanut yhden kurssin päätökseen ja mieli on samalla tyytyväinen ja erittäin haikea. Sitä se oli varmasti meillä kaikille, ei selvitty kuivin silmin päätöspäivästä ja lopputöiden palautuksesta. Saimme opettajilta erityismaininnan siitä, kuinka kiva, osallistuva ja intohimoisen hauska ryhmä olemme olleetkaan.

Oli kyllä hienoja duuneja kaikki tyyni. Ihan hillittömän hienoja. Mentiin sieluun niin koskettavasti, että taitaa ihokarvat olla vieläkin pystyssä. Se on aina hieno tunne, kun joku taide-elämys koskettaa. Sen tuntee fyysisesti ja alkaa itkettää. Moni oli mennyt kohti sitä mitä pelkää, pois omalta mukavuusalueelta. Oli uskomatonta minäkuvaa ja surutyöskentelyä. Käytiin läpi pikkuveljen kuolemaa ja kuka voisi vielä väittää, että valokuvalla ei ole terapeuttista vaikutusta. Huh, olin kiitollinen tästä kaikesta ja sain niin paljon myös omaan elämään.

Tätä mää möllään täällä

Välillä seikkailtiin sadun maailmassa, oli punahilkkaa ja sutta. Meidän ryhmällä on onnistuneesti draaman tajua, mennään aika syvissä vesissä mutta samalla saatiin myös hauskaa kuvaa ja nauruakin piisasi. Tämä on ollut yksi elämäni hienoimmista kokemuksista, enkä lähtiessäni ymmärtänyt, kuinka terapeuttista valokuva ja kuvaaminen, sekä koko koulutus minulle olikaan. Jos luoja suo ja hyvin menee, jatkan tästä ensi vuonna syventävillä opinnoilla.

Valmistujaisjuhlat.

Minä onnistuin lopputyössä. Sain hyvää palautetta ja onnistuin välittämään katsojille sen tunteen mitä  hain kuvillani. Se tuntui kyllä hyvälle. Totta hemmetissä se tuntuu hyvälle, jos pystyt koskettamaan toista ihmistä niin, että se herättää hänessä aitoja tunteita ja elämyksiä. Olin niin otettu. Eipä sitä saattaisi uskoa, kuinka vereslihalla sitä onkaan oman työnsä kanssa. Se, että onnistut teknisesti, puhumattakaan siitä, että välität tärkeää viestiä ja saat ihmiset ajattelemaan, on tämän kaiken ydin. Kosketat toisen sielua ja annat hänelle sen mitä itse näet ja koet ympärillä. Katsotaan, jos saan luvan ja tekniikka toimii täällä, voisin laittaa lopputyön myös tänne. Palautteessa tuli ilmi, että lopputyöni on saatettava mahdollisimman monen ihmisen nähtäväksi. Siinä on viesti lähimmäisen rakkaudesta ja aidosta välittämisestä ja toistemme kohtaamisesta.

Aamunvalo

Kuten arvata saattaa, saavuin möksälle aikamoisessa tunnekuohussa. UK oli ostanut vastavalmistuneelle kimpun ruusuja ja korkattiin kuplaputeli. Sauna oli lämpiämässä ja sain purkaa UK:lle tuoreeltaan kaiken kokemani. Pidän sitä erittäin arvokkaana, että kotona on ihminen joka on kiinnostunut tekemisistäni ja haluaa oikeasti jakaa sitä kanssani. Ilta oli lämmin, avoin ja kaunis. Sain löylytettyä pahimmat kuohut ja pistin tulemaan pöperöä pöytään. Sen verta olin poikki ja kaikkeni antanut, että viisut jäi väliin. Painuin koisimaan ja iltarukouksessa kiitin tästä kaikesta. Vaikka elämässä on ollut murhetta, vastoinkäymisiä ja suruakin, niin loppuviimeksi, on se kyllä aika ihanaa. Elämä meinaan. Ihanaa.

Sain paljon, sain enemmän

Kouluviikonloppujen jälkeen on aina ihan tööt. Mut silleen hyvästi. Pään sisäinen kovalevy tyhjentää turhaa tietoa ja tekee tilaa uudelle. Käy ns. kuumana. Viikonloppu on lyhyt ja siitä yrittää saada irti kaiken mahdollisen. Kapasiteetti on rajallinen ja siitä varmaan väsy.

Mut olipa huikee Su-päivä. Armoitettu luontokuvaaja ja taiteilija Heikko Willamo opetti meille luontokuvaamista. Että se saattaa olla kiehtova maailma. Hän näytti omia kuvia ja kertoi niiden synnystä. Osa kuvista oli niin kauniita ja mielettömällä ammattitaidolla tehtyjä, että teki mieli itkut pirauttaa. Kyllä se nöyräks vetää, kun näkee mitä kaikkea valokuvaaminen voi parhaillaan olla. Tulee juuri sellainen olo, että luontokuvaus on se mun juttu ja haluaisin palavasti oppia kuvaamaan noin upeasti ja oivaltavasti. Ehei, siihen ei enää mun kilometrit riitä, mutta ei tämä(kään) oppi ojaan kaada. Sain paljon tukevaa käsitettä ja taas kerran intohimon luontokuvaamiseen. Mun ongelma tahtoo olla se, että mulla on himo kaikkeen kuvaamiseen. Johonkin pitäisi yrittää keskittyä, muuten tää touhu leviää kuin hujasen paska.

Karhuherra. Kännykkäkuva taulusta ( lupa kysytty.) Ymmärrätte miks tämä vangitsee.

Iltapäivällä käytiin Salon taidemuseossa katsomassa Heikin Myyttinen matka näyttely. Erikoiseksi tämän tekee se, että itse taiteilija kertoi meille teosten synnystä ja huh, aikamoisia tarinoita. Innoittajana näyttelyssä ja lähtökohtana ovat olleet vanhat luolamaalaukset ja myyttiset eläimet. Heikki on vimosen päälle eläinrakas luontoihminen ja sen kyllä aistii hänen töistään. Äääh, mä en osaa oikein selittää. Käykää katsomassa näyttely, se on todella vaikuttava kokonaisuus, se on avoinna 7.5 asti.

Opettaja kertoo ja oppilaat kuuntelee

Näyttelyn kaikki työt oli upeita. Mutta tämä karhuherran henkilökuva oli niin maaginen ja vangitseva, että en saanut silmiäni irti siitä. Se oikeesti tuli iholle. Aivan kuin se olisi vetänyt minua puoleensa ja sillä olisi ollut joku mystinen tarina kerrottavana. Mä tunne sen vetovoiman ja katseen vieläkin syvällä sielussani. Se ei jätä mua rauhaan. Aivan kuin se haluaisi mulle.

Mä olen vieläkin ihan hyytelönä näyttelystä. Kuulimme hienoja tarinoita kuvausmatkoilta ja kävin miettimään, hieman surullisenakin sitä, et miks ihminen on vieraantunut luonnosta. Minä mukaan lukien. Okei, mulle mökki edustaa luontoa parhaimmillaan ja aivan varmasti katson kaikkea uusin silmin. Tuskin maltan odottaa, että pääsen sen metsiin aistimaan ja noh, yrittää kuvaamaan.

Jep, jep. Tänään täytyy hakea muuttolaatikoita. Olen jo aloittanut kaappien tyhjentämisen. Ei kai se muu auta. Kamoja kasaan vaan. Miehän olen silleen tehokas, kun aloitetaan, niin ei malta lopettaa. Sitten niitä tarvittavia tykötarpeita saa taas kaivaa pahvilaatikoiden kätköistä. Se on just sitä, mut olkoon. Mun on pakko tehdä muuton eteen jotain. Se auttaa muuttoressiin. Tekee jotain edes.

Ikuiseen tuhoon kadoteut

Lauantai-illan huumaa opiskelijaboxissani. Kermainen kanaruukku on mätetty mikron kautta massuun ja olo on varsin tyydytetty. Pari ollsoonii lähipubissa ja aika on nyt ja tässä. Täällä ei töllö näy, joten viihdytän itseäni postauksella. Oli pakko ottaa kuuma suihku, koska jäätävä kylmyys on kalvanut vanhoja luitani aamusta saakka. Olenks mää jo maininnut, et mua paleltaa nykyään jatkuvaan. Se on outoa, koska olen ollut aina kuumakalle. Nyt on hyvä, nyt on lämmin.

Muurlan maisemaa

Päivä oli viehko. Käytiin läpi dokumentaarista kuvaa. Sain paljon viisaita ajatuksia, sain paljon palikoita. Ymmärsin taas jotakin hyvin olennaista. Olen toki aikaisemminkin maininnut, että jokainen  täällä vietetty viikonloppu on merkityksellinen. Sitä ihmettelen. Ehkä se johtuu siitä, että kuvaamisen ja opiskelun kans on sielu auki vereslihalla. Imen tietoo ja oppii kuin tenupetteri lasolii. Tänään opin rikkomaan rajojani ja olemaan rohkea. Kuuntelen itseäni ja menen kohti visioita, enkä anna ulkopuolisen paineen rajoittaa näkemystäni. Uskallan olla minä. Ei ihan vaatimaton ymmärrys. Oppia ikä kaikki ja pylly pois tyynyltä. Opettajan viisaat sanat auttoivat jäsentämään kaikkea sitä, mitä olin tietämättäni pohtinut.

Muurlan muuripata

Tietoteknillinen rienaaminen jatkuu. Nyt mennään jo lähelle saatanaa. Mikä on tämä kuun kierto, että ei jätä rauhaan ja armahda. Unohdin viime postauksessa nöyryyden ja taisin retosetella huu is thö boss. Turpaan tuli niin, että tupee heilahti. Rakkaani, armaani Lightroom päätti kostoksi kadottaa kaikki kuvat koneelta. Tuosta noin vaan minulta mitään kysymättä. Nyt ollaan jo niin isojen erheiden äärellä, että en uskalla sanoa mitään. Rukoilen vaan hiljaa. Ymmärrys ei enää riitä ja nyt tarvitaan pyhiä henkiä ja tietotekniikkaturvaa. En uskalla edes aukaista ohjelmaa, että en tekisi mitään niin peruuttamatonta, että kuvat tuhottaisiin ikuiseen kadotukseen. Anna mun kaikki kestää ja uudet hermot. Mä sekoon. Sekoon, sekoon, sekoon.

Lentoon

Hei, asunto on nyt sit kuitattu. Kaupanteko meni mukavasti. Kevensin tunnelmaa tarjoilemalla kaikille osapuolille Arnoldsin donitsit. Paria plaatua, kaneli ja maitosukalaa kuorrutteella. Pankki tarjosi huonot kahvit. Sellaista automaattikuraa. Enihau, osakekirjat ovat vaihtaneet pankkia ja minä olen nyt virallisesti koditon. Tunsin helpotusta ja samalla paniikkia. Aika veikeä yhdistelmä. Oletteko koskaan kokeilleet? Samaan aikaan on niin kuin iloinen ja vähemmän iloinen. Ei oikein tiedä, miten päin olla. Pelkää innostuneesti tulevaa. Ole siinä sitten. Välittäjä antoi skumppapullot ja onnitteli virallisen tuntuisesti. Minua vähän nauratti. Olen koditon...

Luomisen tuska lihottaa

Aamun hetki kullan kallis. Tässä nakotamme keittiön pöydän äärellä, kaksi vanhaa varista. Läppärit läpyttää molemmilla ja tämä on meidän työhuone. Molemmille omat tietotekniset työpisteet olisivat  tarpeelliset, näin tämä harjoittelu saman katon alle muuttamisesta on meille kertonut. Ja hyvä niin, nyt tietää tarkalleen millaista kortteeria on hyvä hakea.

Kerroinko jo, että en pääse omaan kotiin tällä viikolla, enkä tod.näk. pariin viikkoon. Pah. Perjantain visiitti himas oli pettymys. Homma on nyt jymähtänyt ja vauhdikas alku oli hidastunut. Soitin kiinteistöpäällikölle ja tein tiedusteluja. Yks rempparäiskä viikko sitten kertoi, että heillä alkaa uusi työmaa ja työt meillä loppuu viime viikkoon. Siitä ymmärtäneenä, luulin pääseväni himaan. En pääse juu. Iso päällikkö sanoi, et vielä ei tartte haaveilla, parhaillaan ottaa parisen viikkoa. Eikä tässä muuten kiire, mut asuntoni ei luonnollisesti nyt myydä. Ja siinä se kiire. Mä totta vie, haluan jo et nämä asiat notkahtaisi eteenpäin ja päästäisiin jo yhteiseen kotiin. Alan kohta kiukuttelee, murmur.

Sain taas eilen lisää palikoita kuvankäsittelyyn. Se on tässä iässä sellaista, että kaikki opittu pitää heti silleen ottaa harjoitukseen ja käytäntöön. Katsokaas, niin paljon tulee asiaa, että puolet karisi muistista jo pois. Istuin koneella eilisen illan ja ei vaan muista kaikkee. Okei, pitää olla tyytyväinen, että jotain tonne nuppiin vielä jää ja siksi se harjoittelu pitää tehdä heti. Mulla ei ole mitään alitajunnan varastoa, minne kaikki kätkeytyisi ja sieltä sitten sopivalla hetkellä putkahtavat esille. Ei tule, ei putkahda. Humisee vaan tyhjyyttään.

Sain koululta filmikameran lainaksi. Haluan päästä paremmin ould stail kuvauksen sielunmaisemaan kiinni. Jännittää onnistunko olemoisinkaan. Jännäksi tämän tekee se, et miten se voi olla niin salattu maailma. Ennen vanhaan kuvattiin aina filmille, eikä siinä ollut mitään jännää. Kyllähän mun pitäisi se handlaa. Koululla on tietysti pimiö käytössä ja se on aikamoinen etu tällä hetkellä ja haluan hyödyntää sen niin, että kuvien tekeminen menisi tuonne surkastuneeseen aivojatkeeseen ja pystyisin jopa itsenäisesti työskentelemään asian parissa. Ties vaikka joskus tekisi näyttelyn filmille kuvatuista. Niissä on kuulkaa niin jännä tatsi. Maaginen.

Mietin ja haaveilen. Tuossa just UK:lle purkauduin, kuinka ihanaa olisi, jos olisi oma studio tahi työtila. Siellä olisi kaikki valot ja tarvittavat kuvaushärpäkkeet ja vaikka oma pikku pimiö. Mulla on ihan järkyttävä luomisen ja kuvaksen tuska. Välillä tuntuu, että pikku pää räjähtää. Pitäisi päästä kuvauksellisesti purkautumaan. En tiedän, johtuuko tää mun syöminen juuri tästä. Tekee koko ajan mieli jotain ja on levoton olo. Paikkaan luomisen tuskaa tai jotain. Okei, tiedän, että kaikki tuo edellä mainittu ei ole tarpeellinen, kuvata voi missä vaan ja milloin vaan. Mutta olisi se vaan niin paljon helpompaa, kun olisi paikka ja vermeet missä tehdä ja toteuttaa. Tässä on nyt käynyt niin, et opin kasvaessa, ruokahalu ( varsin konkreettisesti ) kasvaa. Olen levoton tuhkimo, joka vaan lihoo. Nyt kamera kaulaan ja pihalle. Lopeta ruikutus.

La-ehtolla kävin kuvailee koulun metiköissä. Otin "taidekuvaa." Se on haasteellista, mutta niin tyydyttävää. Valo tekee sen haasteelliseksi tai siis valon puute. Pitkät valotusajat ja nyt rätkin salamalla. Teknisesti täysin mitättömyydet, mutta minulle ne ovat kuvia. Ja tässä on se asian ydin. Epäonnistuneesta tulee onnistunut. Eiks oo jännä? Tässä muutaman kuvan satsi. Näetkö niissä mitään, kuinka sinä katsot tällaisia kuvia?

Oppii ikänsä kaikki

No huh! Oon ihan poikki. On ollut taas sellaista tykitystä koko päivä, et vähemmästäkin uupuisi. Tää on mun paratiisi. Tänne kun tulee, niin kaikki muu unhoituu ja sitä mennään sata lasissa. Olen jo aikaisemmin täällä todennut, et saadessaan olla intohimokkaan ja innostavan äärellä, ihminen unhoittaa arjen ja nousee kaiken sen yläpuolelle. Sitä on vaikea uskoa, mutta tämä sama kaavio toistuu joka kerta. Pakko se on uskoa. Olen ihan fiilareissa.

Opiskelijaelämään kuuluu einesruoka. Mikron kautta nautin pinaattifetapastan ja jälkkäriks on yks mandariini. Okei, yks fazeriina myös. Vähän jälkimakeeta. Huoneeni käsittää kolme sänkyä, mut rinsessa saa olla täällä yksin. Yhteismajoittuminen ei tulisi kuulonkaan. Istun koulupöytäni äärellä, työvalon kelmeässä valossa. Vissypullo vieressä ja hiljaisuus humisee ympärillä. Puran pikkuaivoissani päivän saldoa ja jäsenissä Muurlan opiston saunan löylyt. On muuten hyvä bastu. Sellainen ihanasti vanhahtava ja löylyhuoneessa on happee, niin kun meidän mökin saunassa. Hyväilevä, raukea ja väsynyt olo.

Omakuva kertoo. Mitä?

Tänään oli ihan pimeetä hommaa. Tehtiin mustavalkokuvaa pimiössä. Hitto, kun oli hauskaa ja mielenkiintoista hommaa. Sitä niin, mitä ennen vanhaan tehtiin ennen digiaikaa. Ei ole ihan yksinkertaista hommaa, mutta tyydyttävästi palkitsevaa ja ihmeellistä se on. Siinä on jotakin maagista. Siihen(kin) olisi mahtavaa perehtyä paremmin, voisin jopa kuvitella, että se olisi se mun The juttu. Valokuvaus on siitä jännä laji, että se on äärimmäisen laaja ja kaikki sen osa-alueet tuntuvat mielenkiintoisille. Noh, ehkä joku vastasyntyneiden kuvaaminen ei ole mun juttu. Sitä haluaisi hallita ja oppia ne kaikki. Jotenkin nyt ymmärtää, että voisi olla paree keskittyä johonkin ja yrittää hallita se parhaalla mahdollisella tavalla. Kaikkeen ei pysty, vaikka kuinka haluaisi.

Kaksijakoinen epäonnistunut minuus

Iltapäivällä oli omakuva tehtävien palaute. Palautepäivät on aina jänniä. Omat otokset jännittää ja erityisen antoisaa on katsoa opiskelijatovereiden kuvia. Tässä tehtävässä koko porukka oli aika auki. Äkkiä voisi kuvitella, että omakuva olisi pala kakkua vain. Ei ole. Saadaksesi puhuttelevan ja ajatuksia herättävän kuvan, siinä täytyy olla jännitettä ja tunnetta, ja sinun tulee antaa itsestäsi jotakin aitoa.  Siksi se on niin haastava.

Filmityöskentelyy

Tein aika paljon duunia ko. kuvan eteen ja epäonnistuin omasta mielestäni täysin. Mutta olin ottanut kolme kuvaa ja yhteen niistä olin tyytyväinen. Mutta se epäonnistunein kuva olikin ajatuksia herättävä ja kiinnostava kuva muiden mielestä. Halusin kuitenkin tuoda kuvan esille, koska olin nähnyt sen eteen aika paljon vaivaa. Onneksi niin, koska palaute oli rohkaiseva ja kiitollinen. Tässä tullaan taas niiden asioiden äärelle, että voisi yrittää olla itselle armollisempi, eikä olla niin hemmetin kriittinen kaikkea tekemäänsä kohtaan. Armoa, armoa, sitäkin itselle. Hyvä palaute tuntuu tietysti arvokkaalle, mut samalla se herättää sen kysymyksen itsessä, et miten sitä ei voi itse nähdä. Nähdä onnistumista ja olla itseensä tyytyväinen. Miten se voi olla niin vaikeaa. Aina ei ymmärrä omaa ajatusvirtaa.

Muurlan saunakammari

Ehkäpä juuri siksi tämä valokuvauksen opiskelu on ollut niin merkittävää. Ei ole enää kyse siitä, että opit uutta ja yrität hallita jotain sinulle tuntematonta. Kyseessä on myös itsensä hyväksyminen ja se, että voit luottaa näkemääsi ja siihen mitä haluat muille ihmisille välittää kuvillasi. Kerrot tarinaa, välität tunteita, surua, rakkautta ja kaikkea sitä, mikä liittyy elävään elämään. Tunteiden ja tunnelmien tulkki, välittäjä vallan. Eipä kai suotta sanota, että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Juu, eipä kannata ottaa asioita niin vakavasti. Ihan kuulkaa päätin näillä näppäimillä, että alan uskoa ja luottaa itseeni enemmän. Maailmaan mahtuu niin paljon kaikkea, että on turha pelätä epäonnistumista. Tärkeintä on se, että tekee ja on itselleen armollisempi ja perkules, ylpeä aikaansaannoksistaan. Jos itse ei itseensä luota, niin kuka sitten.

Mut siis joo. Oli kyllä taas niin mahtava päivä. Huomenna jatkuu kuvan käsittelyopinnoilla. Siinä yksi kuvaksen osa-alue, joka on ihan pakko saada hallintaan. Se on erityisen intresanttia ja kas, jotakin on jo oppinut. Odotan jo huomista, mut ensin unta palloon. Ei varmaan tartte hirveesti houkutella... huoks.

Turpaan vaan niin, että tukka lähtee!

Olen laskeutunut kuvankäsittelyn ihmeellisestä maailmasta takaisin tänne tylsään arkeen. Photoshoppaaminen on kuin eläisi sadussa. Kaikki on mahdollista. Teet näkymättömästä näkyvää ja päin vastoin. Voit kadottaa kuvasta ikävää ja ei toivottua.

Ihan oikeesti, nyt tajusin kuvankäsittelyn mahdin. Onhan siitä paljon puhuttu. Kuinka ihmiset eivät enää näytä itseltään, rypyt, finnit, läskit ja kaikki, puf, tuosta vaan tehdään sinusta julkaisukelpoinen. Pelottavaa, mutta niin tätä päivää. Toki, me kaikkihan tiedämme kuvankäsittelyn, mutta ei sitä ymmärrä ennen kuin omin silmin näkee. Minunkin pienet tihrusilmät sai vuosikausia kaivattua olen pikku bampi metsäaukiolla katsetta. Kokeilin myös tuoda itselleni ylähuulen, minullahan ei ole sellaista, on vain tiukka viiva. Sekin on oikeesti mahdollista, mut mun taidot ei siihen vielä riitä.

Tässä mun räpellös. Tätä tehtiin heela daagen. Mut mä tein sen!

Oli hyvä, että en luovuttanut. Sunnuntaipäivä oli kiehtova ja antoisa. Lannistuminen minua suuremman asian edessä teki sen, että lähestyin asiaa negaation kautta. Eihän sellaisesta mitään tuu. Tyyppillistä meitsii, ei handlaa hommaa, niin nakataan hanskat tiskiin. Pythyi, kuinka typerää. Lähestyin haastetta positiivisuuden kautta ja katso, sain jotakin aikaiseksi. Ongelma on lähinnä se, että ko. käsittelyä en muista enää, enkä näin pysty itsenäiseen työskentelyyn. Vielä. Ja tässä kohtaa otan sen armollisuuden hyveekseni. Annan itselle aikaa ja hyväksyn hitauden.

Sananen kuvankäsittelystä. Se on asia, joka herättää paljon mielipiteitä. Ymmärrän. Olen asiaa miettinyt itsessä ja tullut siihen tulokseen, että pidän nämä kaksi asiaa ikään kuin erillään toisistaan. On kuvaaminen ja kuvankäsittely. Minulle jälkimmäinen on fantasiamaailmaa, se on oma taiteen muotonsa. En halua poistaa kuvistani oikeaa elämää. Toki, Raw-tiedosto on raakaa kuvaa ja sitä pitää kehittää, ja niin kuuluu olla. Jos varsinaisesti käsittelen ( voisi puhua photoshoppaan ) kuvaa, niin haluan, että siitä todella näkee käsittelyn. Tehdään fantasiaa fantasian ehdoilla. Ja sehän on hauskaa, sehän on ihmeellistä! Mutta prioriteetti namper van olisi ensin oppia kuvaamaan. Piste.

Välillä olen niin vihainen. Itselle. Turpaan vaan!

Eipä tiennyt Janhusen akan poika, kun lähti kuvaamista opiskelee, kuinka isoihin saappaisiin on hyppäämässä. Tämä tiedon ja tekniikan määrä on niin valtava, että en nyt yhtään ihmettele, jos kuvaajaksi opiskelu kestää sen nelisen vuotta yliopistolla. Elämässä ei saisi katua mitään. Mut hemmetti, kun tonne takaraivoon nousee hienoinen pettymys siitä, et miks en ole lähtenyt tälle tielle aikaisemmin. Tässä iässä ( taas mää sanon ton ikävän ) asioiden omaksumiseen menee aikaa ja ymmärrystä ja se saattaapi olla, että mun aika ei enää riitä. Mikäs, jos olisi mahdollisuus tehdä ja opiskella tätä täyspäiväisesti loppuelämän, niin varmaan just ja just saisin omat monttubileet kuvattua niin, että olisi pro ja tyytyväinen jälkeensä. Hah, jättäisi niin kuin jälkensä jälkipolville.

Voisin kirjoittaa vaikka romaanin tästä aiheesta, mutta tyydyn tiivistämään. Tarinan opetus on lähinnä se, että ei pidä pelätä uusia asioita ja pitää vain mennä kohti unelmiaan. Tää on ollut ihmeellinen matka. En olisi uskonut, kuinka paljon joudun kohtaamaan asioita itsessäni opiskellessani uutta. Olisiko se ollut sama, jos haluaisin ottaa haltuun arabian kielen tahi raumalaisen perinnepitsin nypläämisen. Huu nous. Nöyräks se vetää, kun on sellaisten asioiden edessä, että haluaisi hallita, haluaisi oppia, haluaisi onnistua. Sitä kohti, en mää sillä. Kyllä se palkinto aina siellä silloin tällöin vilahtaa ja niitä onnistumisen tunteitakin on varmasti tulossa. Ei pidä luovuttaa ja hei, se on se armollisuus itsessä. Elämä rakastaa...

Poikki rikki särki

Tääl mää vietän hulvatonta opiskelijaelämää Muurlan opistolla. Annoin piut paut vatsapöpölle ja vedin pizzan. Ei nyt mitään saarioisten roiskeläppää, vaan ihan bellabellaitaliano, pakastegrandiossaa. Jälkkäriks tollanen mariannekismetti ja vot, kun massu tykkää. Mut hei haloo, opiskelija saa olla hulvaton.

Eikä siinä kaikki. Raskaan ja haastellisen koulupäivän jälkeen olin mielestäni ansainnut myös parit ohraiset sheikit. Juhuu, paikallisessa kävin nauttimassa. Baarin pitäjä tuntee jo mut, palkinto pitää saada. Nyt siellä oli porukkaa, karaoke alkoi yheksältä. Se on kuuminta hottia kylällä. Olivat jo pikkasen snabanderissaan. Paikalliset meinaan. Täytyyhän sitä kuivaa kurkkua liukastuttaa laulamaan. Mie poistuin paikalta ennen suurta kliimaksii. Hetken olin yhtä kylää muiden kanssa.

Huone on kuin pakastin. Vanha kivinen talo jäätyy pakkasella. Kai päivälinjan opiskelijat ovat vielä lomilla. Onneks sain lisälämmittimen. Sellainen tohotin. Tuossa se puhaltaa niin, että mulla tupee päässä pyöriin. Mut nyt on lämmin. Nyt on melkein kuuma. Sammutan yöks, että saan nukuttua.

Huh, päivä meni yli mun hilseen niin, että heilahti. Nyt ollaan mun äärirajoilla. Luovan kuvankäsittelyn saloissa. Opettajana nuori jannu. Herra mun varjele, mää voisin olla sen isoisä. Hää on niitä, jotka ovat syntyneet tietokoneet sylissä ja aivojen paikalla kuvankäsittelyohjelma. Taitava on, rento on. Mua vaan niin vituttaa oma rajoittuneisuus. Tuntuu etten kykene, en osaa vaikka haluan. Upeita juttuja, hillittömiä juttuja. Mää tuijotan ruutua kuin vähäälyinen. Ihan hävettää. Ei asiat ole enää niin yksinkertaisia tässä iässä. Ja mä en todella haluaisi sanoa tuota ääneen. Puuttuu perusteet ja tää voi olla liian iso pala kakkua haukattavaksi.

Iltapäivällä vapaat keskustelua ja kävi ilmi, että eniten nuorta opettajaamme harmittaa eläkeikäisten luovuttaminen ( kauheeta, ajatteliko hän sanoessaan, että olen jo eläkkeellä.) Tahtoovat kuulemma nostaa kädet pystyyn ja luovuttaa. Olin juuri todennut, että kurssi taitaa olla liian haastava meitsille ja taidan jättää sen tähän päivään. Menen himaan nuolemaan surkastuneita aivosolujani ja UK:lle taas märisen tyhmyyttäni. Ei pysty, ei osaa näänäänäää ja määäää.

Ottipa sen verta luonnolle, että jäin kuin jäinkin huomiseksi. En helevetti oo vielä eläkeläinen. Ei sillä, että siinä mitään pahaa olisi. Mennään omalla ymmärryksellä ja omaan tahtiin. Kyllä se siitä joku kaunis päivä aukenee ja käsittelen kuvaa kuin mustalainen hevosta. Ei pidä luovuttaa. Katsokaas, valokuvaaminen ja kuvankäsittely on niin kuin kaks eri asiaa. Kuvata osaa kuka vaan, mutta käsitellä vain pro. Eikä mun tartte olla käsittelijä, haluan ennen kaikkea valokuvata, mutta hallita myös käsittelyn perustavaa laatua olevat käsitteet. Saisin enemmän irti kuvallisesta maailmasta. Ja täyttyy myöntää, että mua kiinnostaa sellainen kuvakäsittelytaide. Sellainen satumainen, villi ja hitusen hullu maailma. Ois vaan niin hienoo osata tehdä sellaista, mutta sinne on vielä pitkä matka.

Vietin alkuillan studiolla yksiksein. Kuvasin itteeni. Kyllä, luit ihan oikein. Otin kameralla ja kaukolaukaisimella omia kuvia. Hitsin jännää. En ottanut niitä siksi, että olisin itseeni rakastunut tai ihastunut tai yhtään mitään. Osakseni kuvasin koulutehtävää ja osaksi siksi, että näkisin itseni. Tahdoin tunnetiloja. Studion pimeässä, yksin hiljaisuudessa. Vain salamavalojen ja kameran äänet. Istuin riisuttuna kuvaan, mietin asioita. Löin itseäni, nauroin, kirosin, olin agressiivinen ja itkin.

Oliko tämä terapiasessio, vain herra yksin tietää. Mutta oli aika arkaa katsoa omia kuvia, vähän silleen häveten. Toisaalta siinä oli joku voimaannuttava olomuotonsa. Ei huono. En nyt väitä, että olisin vielä sieluuni asti katsonut, mutta jotakin tunsin. Vai olinko vain tyhmä. Ottakaa omaa kuvaa ja katsokaa itseänne. Hyväksyvästi, kiroten, rakastaen tai antaa tulla vaan, mielellä ja tunteella. Valokuvassa on voimaa. Tunnetta ja sieluu. Nyt makkoomaan, oon ihan ded. Tai ainakin poikkirikkisärki. Adios!

Elämä kantaa

Satelee ropisemalla, suotavaa paisteen jälkeen. Jo kuivahtanut luonto kiittää ja minä myös. Mökillä siis ollaan, tietenkin. Täällä on luontevaa mainita säästä ja luontoilmiöistä. Silleen ollaan keskiössä ja luonnon armoilla.

Viime viikon saldo kääntyi voiton puolelle. Alku helvetin hankalaa ja tein tyhmästi menemällä selkäni kanssa duuniin. Eihän siitä mitään tullut, pahentuvaa kipua ja mieli synkästi maassa. Voitoksi voisin mainita To-Pe kurssin Muurlan opistolla. Siellä niin herran kukkarossa opiskelin sosiaalista mediaa ja digitaalista markkinointia. Jösses sentään, kun oli hyvä ja antoisa kurssi. Kaksi päivää tiukkaa asiaa liittyen olennaisesti yritystoimintaani. Paljon tuli uutta asiaa ja mikä parasta, sain huomata, että jotain jo tiedän ja hallitsen.

Kauheen mielenkiintoista ja taas kerran se tunne, kun saa tällä iällä opiskella uutta ja ihmeellistä. Se on sellainen aivomyrsky. On hyvä ravistella harmaantuneita aivosolujaan, kyllä ne siellä ovat, mutta uinahtelevat välillä vain. Vuorovaikutus ihmisten kesken on aina antoisaa ja tapahtuipa siellä sitä verkostoitumistakin ja kuka ties, tiedossa erittäin hyviä koneksuuneja.

Paikkana Muurlan opisto oli kyllä hurmaava. Mulle tuli hyvin vahvasti jännä tunne, kun astuin autosta opiston pihaan. Sellainen hyvä fiilis. Jotenkin merkityksellinen. Eipä aikaakaan, kun selvisi, että siellä on mahdollisuus opiskella myös valokuvausta. On kaksi vuotta kestävä päivälinja, mutta myös vuoden kestävä monimuoto-opiskelu. Jotain tämmöistä olen tietämättäni ajatuksissani pyöritellyt ja nyt se on tässä. Eli oli tarkoituksellista, että kurssi tulee minun luo, enkä minä mene kurssin luo. Näin ne asiat tapahtuu, jos on tarkoitettu. Opiskella voi työn ohessa, sopii mulle ja ennen kaikkea seuraavaa vuosi on valokuvaus vahvasti mukana elämässä. Olen niin innoissani!

Olin muutoinkin eilen hyvis fiilareis. Sain kurssilta enemmän kuin osasin odottaa. Selkäpaska voi pahimmillaan viedä ihmisen mielen matalaks ja tehdä kaikesta merkityksetöntä harmaata. Oli taas jo se tunne, että viekää aitan taa ja lopettakaa, kiitos. Ehkä tää tästä, juuri tällä hetkellä olen kivuton, mutta varovainen. Istuminen kurssilla oli snadisti hankalaa ja kävelinkin ympäri luokkahuonetta. Mut eilinen sauna relaaminen ja varovainen jumppa aukaisivat tämän päivän kivuttomaksi. Toivossa on hyvä elää ja sitä paitsi tänään on euroviisut!

Hetken jo luulin, että en pääse lähtemään kurssille. Uhmasin lainalaisuuksia ja otin tietoisen riskin. Onneks läksin, niin paljon kauheest sain ja ennen kaikkea, sain jotakin muuta ajateltavaa kuin kipukipukipu. Ehkä se osaltaan auttaa paranemaan. Ai houp sou.

Tuu jo Tangoon, oi beibe!

Tänään minulla on poikkeuksellisesti veepee, ja tietenkin heräsin jo puol viis. Mutta siihen on hyvä syy. SketchUppi. Eilinen opiskelu avasi taivaan. Tummat pilvet väistyivät ja herran enkelit ottivat minut avosylin vastaan. Uups, taisin hiukka liioitella. Kerrattiin jo opittua ja pysyin kärryillä. Päästiin jo niin pitkälle, että laitettiin materiaaleja ja shoppattiin huonekaluja. Siitäkin selvisin ihan hienosti, mutta sitten tuli lisää asiaa ja huomasin, että pieni pääni ei enää vastaanottanut. Kapasiteetti yhdelle kertaa on rajallinen, mutta sinne ne jäi muhimaan. Aivojeni salaisiin kätköihin. Mut joo, herättyäni ensimmäinen ajatus oli Sketsi. Oli ihan pakko nousta shoppaa kalusteita ja pyörittelee tätä konetta. Onhan se avartava maailma. On se. Se on. Ja mielenkiintoinen! Olen niin onnellinen, että asia ei ole kuitenkaan niin ylivoimainen, että heittäisin hanskat tiskiin. Sekin olisi ollut mahdollista, sillä olen niin nöyrä tämän tietotekniikan edessä. Ja onneton. Mutta nyt en ole. Tiedän ja tunnen, että haluan ottaa haltuun tämän maailmaani avartavan työkalun. Tämmösen harjoitusduunailin tässä aamutuimaan. Olen ylpeä siitä, että sain tuon kaiken tehtyä, sisustussuunnittelun kanssa sillä ei ole vielä mitään tekemistä. Homma jatkukoon ja vielä tulee se päivä, että sujuvasti suunnittelen. Ugh! Olen puhunut.

Tälle päivälle on selkeä visio. Pitäisi löytää uusi printteri. Parempi sellainen, sitä tarvitaan työskentelyssä. Pikkujoulu paituli pitäisi myös löytää. Menen Itikseen, siellä on isojen poikien vaateliike Mr. Big. Ehkä sieltä löytyy jotakin mikä mahtuu päälle. Lopputyötä varten pitää käydä hakee kangasvaihtoehtoja ja etsiä sopivia huonekaluja. Ja haluaisin suunnitella Sketsillä keittiön tai siis kokeilla. Olen päättänyt, että aina kun aikaa on, niin teen koneella jotakin. Toistan sitä yhtä ja samaa ja varmistan, että komennot jää pikku päähäni. Sehän ei vie hirveesti aikaa, jos tekee koko ajan sitä yhtä ja samaa, mutta se on hyödyllistä. Niin ja mukavaa...

Tosiaankin, meillä on pikkujoulut perjantaina. Laitamme putiikin sulki klo: 13.00 ja piippaamme omat päät. Suutarin lapsella ei ole kenkiä ja mun tukka on kuin petolinnun ulostusaukko. On jo todella korkea aika päästä karvariin. Sen jälkeen mennään Teatteri Savoyiin aistimaan argentiinalaista tangoa ( Tango Passion.)  Huh, se voi olla aika kuumaa kamaa. Sit mennään syömään Pure Pistroon, lienee joku uudehko kuppila. Sen jälkeen kuvio on auki, toivoisin, että ilta ei jatku pikku tunneille. Nyt ei jaksaisi yhtään menettää energiaansa kankkusen tai minkään muunkaan ylimääräisen vuoksi. Mutta sehän ei ole minun käsissä. Jos herra päättää, että se vie, niin silloin mie vain vikisen ja annan bailaa vaan. Hah, siinä vanha alkkis taas seliseli. Mut enihau, kiva kun on tulossa elämyksiä.

Otan vielä pikku leposet. Sit täytyy toimia. Paljon on hommoo ja illalla vielä koulua. Etätyöesittelyt jatkuu. Mun kohdalla homma jo redi, mutta on mielenkiintoista nähdä mitä muut ovat tehneet. Se on antoisaa.

WOW! Mun taju räjähti!

Kyllä elämä on ihmeellistä. Eilinen homehtunut mitättömyys kääntyi yllättäin mielenkiinnoksi elämää kohtaan. Kiitos siitä koulun. Opiskeltiin tilan sommittelua ja suunnittelua ja vierailevana tähtenä oli hurmaava, rapiat seittemänkymppinen Varpu Kuusela-Utriainen. Päivä oli sellaista ilotulitusta, ja aika meni kuin siivillä. Viiden tunnin koulupäivä tuntui kymmenelle minuutille. Luennon ensimmäinen puoli tuntinen räjäytti tajuntani ja tajusin, että nyt tulee sellaista tarinaa ja elämänkokemusta, että kannattaa olla tarkkana. Oli mahtavaa, kun puhuttiin ja opiskeltiin juuri niitä asioita, mitä olen pienessä päässäni mietiskellyt. Jos pidin itseäni epävarmana valintojani kohtaan, sekä saatoin varovaisesti ajatella, että olisin liian vanha alalle, niin kaikki tämä sai virkistävän aivopesun ja epäluuloni katosivat taivaan tuuliin. Ei voi kun ihailla kokemuksen tuomaa varmuutta, ja oli niin antoisaa kuunnella kaikkia mielenkiintoisia, hauskasti kerrottuja tarinoita elävästä elämästä (kodeista.) Tämä koulupäivä antoi minulle paljon. Hirvittävän paljon. Nyt olen varma siitä, että valintani on oikea, ja olen oikeassa paikassa, oikeaan aikaan. Ajatella, yksi koulupäivä voi parhaillaan antaa minulle hirvittävät määrät työkaluja tulevaisuuteen. Kiitos, kiitos. Mahtava päivä!

Mikä tieto ja taito menetetäänkään siinä, kun ihmisiä potkitaan työelämästä jo viisikymppisenä. Se on huutava vääryys! Eilinen päivä todisti sen, kuinka arvokasta se eletty elämä ( ja työ) oli meille, nälkäisille opiskelijoille. Mielestäni, tuota kultaakin kalliimpaa osaamista, tietoa ja taitoa pitäisi hyödyntää enemmänkin. Sitä ei kuulkaa opita kirjoista. Sitä kutsutaan elämänkokemukseksi. Se on vain niin sääli, että emme sitä välttämättä tajua ja nuo nuoret vanhukset saavat kadota unholaan ja viedä mukanaan kaiken sen arvokkaan. Tähän täytyisi tulla muutos!

Tää on nyt tätä. Konvehtielämää.

Eilinen ilta meni sulatellessa päiväni oppimaa. Oli ihanaa viipyillä tunnelmissa ja Ukkorähjä sai kyllä sellaisen luennon kokemastani, että taisi hieman kyllästyä paasaamiseeni. Pikku puuhastelin ja samalla ajattelin. Voitteko kuvitella, minä ajattelin. Ettenkö olisi peräti pohtinut? Olin niin levoton ( luomisen tuskaa,) että mun oli pakko lähteä lenkille vielä kymmenen aikaan. Tuhti ateria ja pari joulutorttuu (rasia konvehteja) teki olon paksuksi ja oli pakko ottaa hiukka helpotusta. Kävelin tuulisen tummassa illassa ja katso, lopputyön värimaailma ja materiaalit selvisivät siinä samalla. Näin se kohdallani menee. Pyöritän sitä kaikkea mielessäni sekavana vyyhtenä, ajatus risteilee, eikä missään tunnut olevan mitään tolkkua. Kunnes, yhtäkkiä, kaikki avautuu ja loksahtaa paikoilleen. Nyt vain pitäisi päästä toteuttamaan ja tekemään. Sori, vielä tosta eilisestä. Se sai minussa aikaan myös tämän luomisen tuskan ja tekemisen hillittömän halun.

Tällä viikolla ei ole kuin yksi veepee. Se täytyy nauttia tehokkaasti. Menemme siis kalmistoon. Muistamme Ukkorähjän edesmennyttä faijaa ja muutoinkin vietämme laatuaikaa perheen kera. Tein loppuvuodeksi menokalenteria, muutamat kivat pikku hipat on toteutettava. Sillä se ankeus katoaa! Kyl tää tästä, tonttuset jo nurkissa hilluu...

Kuka varasti mun nimen?

Voi että mää sanon! Nyt on pattitilanne. Kaupparekisteristä tuli tieto, että Lemon Design on jo käytössä. Kuka on nyysinyt mun toiminimen, kuka julkeaa? Ei käynyt pienessä mielessä, että se saattaisi olla jo jonkun. Yritän epätoivoisesti keksiä uutta. Kaksi nimivaihtoehtoa. Lime Design tai Lemon Style? Kumpi, olisiko kumpikaan? Menipä hankalaks... Saa antaa vinkkiä, vink, vink.

Eilen opiskeltiin pintamateriaaleja. Vierailevana tähtenä oli art4u Oy. Kyseessä on sisustustarrat ja valokuvatapetit ym. Olipa intresanttia. Upeita juttuja, mahtavia juttuja! Uniikkia taidetta kotiseinille. Tämäkin on ehdottomasti mun juttu. Mitä tästä koulutuksesta seuraakaan? Joka kerta, kun tulee uutta, olen aivan innoissani ja se pistää pään sekaisin. Olen ollut karkkikaupassa jo toista kuukautta ja jokainen koulupäivä on jouluaatto. Onks se niin, että tämä on sellaista kätkettyä intohimoa, joka nyt pääsee valloilleen? Kuin mää voin innostua asioista näin? Vai olisko se sitä, että homehtuneet aivoni kiittää, kun saavat uutta tietoa ja pohdittavaa. En mää tiiä. Enivei, käyn kyllä ylikierroksilla ja hirvee palo olisi päästä tekemään, kokemaan, antamaan, näkemään ja vaik mitä. Tässä tapauksessa voisi kyllä todeta, että ei oppi ojaan kaada. Ellei nyt sit kohta kynnetä jotakin paskaojan pohjaa turvallaan... Mut hei, jos etsit kotiseinälle sitä jotakin, niin käy ehdottomasti vilkasee art4u-sivuja!!

Ei se tietenkään mulle riitä, että opiskellaan illat ja joskus päivät. Yölläkin pitää opiskella. Näin unta, että oltiin koulussa. Luokkahuone oli ulkotiloissa, mutta täydellinen suurtalouskeittiö. Vaikka opiskeltiin sisustusta, niin kyseessä oli köksä. Meitä oli kouluttamassa huippukokki ja tehtiin yhdessä jotakin kasvisvihanneskeittoa. Piti suikaloida hirveet määrät raaka-aineita. Mä olin niin väsynyt, että nukuin jonkun keittiöpöydän alla. Yritin kyllä epätoivoisesti koko ajan herätä, mutta silmät painui kiinni saman tien, kun yritin niitä aukaista. Sain vain sanottua, että nousen ihan kohta. Kaikki muut opiskelijat oli ihan kypsänä ja pitivät mua laiskana. Opettajakin oli ihan yrmynä. Vihdoin pääsin ylös, keitto oli jo valmis, mutta minulle ei tarjottu, koska olin niin laiska ja vain makasin. Yritin selvittää kaikille, että mulla on borreoloossi ja siksi saan tämmöisiä unikohtauksia. Kaikki oli et joojoo...seliseli. Unessa aurinko paistoi ja värit oli kauniit.

Nyt kyllä täytyy antaa Teuvolle raippoja. Eilisessä Kaisassa käytös oli epäasiallista. Siinäpä niin molemmat kuninkaalliset haukkua rupsuttelivat asiakkaan kodin kuusnolla. Tunnetusti Teukalla on tuo sosiaalinen ulosanti hiukka töksähtävä, hän voisi hiukka pehmentää sanomaansa. Vai onks se vain tarkoituksella tehty niin, että saadaan ohjelmaan draamaa. Voipi olla. Kaisan työhuoneeseen olisi saanut tulla enenmmän glamuuria ja arvokkuutta. Joo, joo, helppohan se on arvostella.

Duunipaikan pieni pintaremontti tyssäsi seinään kuin mansikki uuteen navettaan. Innostuneen alustavat suunnitelmani eivät ottaneet tulta alleen. Näkemykset eivät kohtaa ja virittelyä samoille kanaville tarvitaan. Sikäli mielenkiintoinen tilanne, että tässä (kin) on opin paikka. Kuinka kohdata asiakas, joka on veenuksesta ja suunnittelija marsista? Opittuani uutta, tahtoisin toki tuoda sitä käyttöarvoon ja julki. Kaikki eivät näe siinä sitä uniikkia, toisille se voi olla pelkkä kaameus. Ongelmana on varmasti se, että on yhtä monta mielipidettä kuin on mieltäkin. Jossakin vain se raja on vedettävä ja pystyttävä tekemään hedelmällisiä päätöksiä. Kaikkiahan ei voi miellyttää ja kritiikki on kestettävä. Kohteena tämä on haastava myös siksi, että kaikki on niin tuttuja. Ideat tyrmättiin sellaisella jyrällä, että jos tämä olisi oikea kohde, olisin varmaan sanonut samantien tack och adjöö. Tämä on hyvä harjoite. Pidetään los palaveeros ja olen aivan varma, että päästään sopuisaan ratkaisuun. Naiset, nuo ihanaiset, ovat joskus niin no joo... ihania. Moniulotteisia, sanoisin.

Herättyäni liian aikaisin, yritän vielä toista tulemista. Hemmetti, nyt kun elämässä on äksöniä, niin uni olisi niin tärkeä. Muuten ei jaksa. Muuten saattaa tulla pipi. Pöpi.

Tipa tap tapetti

Kuis mulla on koko ajan kiire? Eilinen veepee vilahti käsistä niin, että en kerennyt huokaista. Kirota kyllä kerkesin. Keittelin sienikeittoa ja kaadoin litran kuumaa kasvislientä ympäri keittiötä. Huh, mikä sotku ja armoton harmitus. Sormeen tuli palopipi. Meinasi tulla raivoitku ja vaik mitä.
Onks se nyt tää opiskelijaelämä joka pistää käymään niin kierroksilla. Kyllä varmaan juu. Kaiken muun ohella, pitäisi keretä tekemään etätehtäviä.

Onks mulla huono karma tai paha energia, mut kodinkoneet ovat päättäneet heittäytyä vittuilee. Ensin imuri, sitten yleiskone ja nyt nenäkarvatrimmerikin sanoi kaput. Häh? Vein karvakoneen eilen takas kodin ykköseen ( ostettu elokuussa) ja eihän mulla tietenkään enää mitään kuittia ollut. Olin valmistunut olemaan töykeä ja palautan koneen asiakaspalvelutiskille: "Pitäkää paskamasiinanne, ei mul mitään kuittii oo!" Mut ystävällinen myyjä kysyi, et käytinkö etukorttia ostaessani, kuitti löytyy sen perusteella. Ja näin kävi, onnellisena läksin uuden elämälle välttämättömän laitteen kans kohti uusia seikkailuja.

Kurvattiin K-raudan kautta. Piti leikkiä sisustussuunnitelijaa. Kysyin apuja henkilökunnalta, että tarvitsen jotakin todella hienoa ja erikoista tapettia. Myyjä syttyi liekkeihin ja kaivoi kätköistään juuri tulleen tapettikirjan. Jösses, mitä ilotulitusta! Oltiin innossamme molemmat. Tapetit olivat juuri saapuneet saksasta ja mitään moista ei ole myyjäkään urallaan aikaisemmin nähnyt. Sieltäpä niin saadaan liikkeelle uusi hieno ja erikoinen tapetti. Otin puhelimella muutaman kuvan. Eivät pääsee oikeuksiinsa, mutta osviittaa niistä saa.

Nyt on kiire. Kiire on. Mihin on niin kiire? Kauheeta kun on hoppu. Tahtoo käydä vielä uimas ennen duuniin menoo. Tsau!

Oih, oispa joulu ainainen

Huh, huh! Nyt pitää hiukka rauhottuu. Illallispizza on esileikitty ja lasissa helmeilee laatu Burgundi. Paskat, se on viikko sitten aukastu punkku, oon vaan niin huono juomaan tuota alkkomahoolia ja nyt siemailen lievästi kitkerää tähdettä. Pihi kun oon, niin en raski poiskaan heittää. Koti on rakastettu viikkosiivouksella ja elävät tulet tuhnuttaa parvekkeella. On niin ku se viikon paras hetki. Laatuaikaa, toden totta. Kismittää, kun tuo ihmisen suuri rakkaus (pölyimuri) temppuaa. Se lupsuttaa kuin kuppanen lehmä. Eikä oo vanhakaan koko aparaatti. Oisko vaivaiset viis vuotta. Tuskin on ensirakkauden huuma haihtunut. Mikä noissa nykyajan kotitalouskoneissa oikein on? Vaihdoin pussinkin, eikä se ollut edes täysi. Pikasen sain tehoa imutuksiin, mutta mulle et ala vittuilee. Se on kerta vielä, niin lähtö tulee. Harmitus, harmitus, pah, pah.

Joululahjoja

Ope opettaa

Väriä vähä liikaa, mutta opettellaan

Tästä tulee marmori

Mul on hento

Tääkin on kiva

Tänään oli jouluaatto. Erikoismaalauskurssi oli niin jännittävä. Hetkeksi taisi hävitä ajan ja paikankin taju. On se niin ihmeellistä, mitä kaikkea hienoa voikaan saada pelkällä maalilla ja eri tekniikoilla aikaiseksi. Nyt on tietysti sellainen olo, että asiaa tuli hiukka yli hilseen. Miten ihmeessä muistan kaiken, enkä mitään halua unhoittaa. Nyt olisi vain pakko päästä heti tekemään, että kaikki pysyisi muistissa ja saisi ne tuonne selkärankaan. Ei taho unohtaa! Päivä lensi kuin siivillä ja käyn vieläkin ylikierroksilla. Katselen asuntoni seiniä sillä silmällä, juu nou? Tuohon eteistilaan taidan tempaista sellaisen freskon, että lentää vieraat perseelleen heti, kun ovesta sisään astuvat. Rauha, rauha. Kyl tää tästä tasaantuu. Hieno päivä, toden totta.

Pönttö jos toinenkin

Roheeta

Elävää

Vastakohtia

Eiks tää oo jo taidetta?

Maalipesu. Tästä unohtu valmis. Kiva tekniikka.

Koulutuksesta vielä. On se aika villi tunne, kun tämmöinen seniili homeperse oppii jotakin mullistavan uutta. On sellainen olo, että noita mun aivoja rassataan oikein isolla kädellä ja on hillitön tiedon nälkä ja jano. Yritän suhteuttaa tätä mullistavaa kokemusta ja mietin aikaisempia koulutuksiani. Niitähän mulla riittää, on kampaajaa, kokkia ja maskeeraajaa. Kaikissa sama juttu. Pikku pää tahtoo oppia ja heti pitäisi olla noin niin ku pro. Annetaan aikaa, kypsytään ja jalostutaan. Kyllä se sieltä tulee, jos on tullakseen. Siis niin kuin mikä? Se joku, millä on tarkoitus ja merkitys. Juuri näin. Jihaa!

Ukkorähjä kyselee keittiössä koko ajan, missä on mikä ja onko tämä tuo ja miten tää ja plaaplaaplaa. Keskeyttää koko ajan. Hermoon ottaa tuommonen. Sanoin, että päivitän tän ja tuun sit. Ei oo rauha. Kai se on mentävä. Laatuaika avoliiton velvoittaa. Se on Adios!

P:S Laitan kuvat tänne tehdyssä tekniikkajärjestyksessä. Ensin on Open malli, sit mun räpellös. Tämä vain tiedoksi saatettakoon.