WOW! Mun taju räjähti!

Kyllä elämä on ihmeellistä. Eilinen homehtunut mitättömyys kääntyi yllättäin mielenkiinnoksi elämää kohtaan. Kiitos siitä koulun. Opiskeltiin tilan sommittelua ja suunnittelua ja vierailevana tähtenä oli hurmaava, rapiat seittemänkymppinen Varpu Kuusela-Utriainen. Päivä oli sellaista ilotulitusta, ja aika meni kuin siivillä. Viiden tunnin koulupäivä tuntui kymmenelle minuutille. Luennon ensimmäinen puoli tuntinen räjäytti tajuntani ja tajusin, että nyt tulee sellaista tarinaa ja elämänkokemusta, että kannattaa olla tarkkana. Oli mahtavaa, kun puhuttiin ja opiskeltiin juuri niitä asioita, mitä olen pienessä päässäni mietiskellyt. Jos pidin itseäni epävarmana valintojani kohtaan, sekä saatoin varovaisesti ajatella, että olisin liian vanha alalle, niin kaikki tämä sai virkistävän aivopesun ja epäluuloni katosivat taivaan tuuliin. Ei voi kun ihailla kokemuksen tuomaa varmuutta, ja oli niin antoisaa kuunnella kaikkia mielenkiintoisia, hauskasti kerrottuja tarinoita elävästä elämästä (kodeista.) Tämä koulupäivä antoi minulle paljon. Hirvittävän paljon. Nyt olen varma siitä, että valintani on oikea, ja olen oikeassa paikassa, oikeaan aikaan. Ajatella, yksi koulupäivä voi parhaillaan antaa minulle hirvittävät määrät työkaluja tulevaisuuteen. Kiitos, kiitos. Mahtava päivä!

Mikä tieto ja taito menetetäänkään siinä, kun ihmisiä potkitaan työelämästä jo viisikymppisenä. Se on huutava vääryys! Eilinen päivä todisti sen, kuinka arvokasta se eletty elämä ( ja työ) oli meille, nälkäisille opiskelijoille. Mielestäni, tuota kultaakin kalliimpaa osaamista, tietoa ja taitoa pitäisi hyödyntää enemmänkin. Sitä ei kuulkaa opita kirjoista. Sitä kutsutaan elämänkokemukseksi. Se on vain niin sääli, että emme sitä välttämättä tajua ja nuo nuoret vanhukset saavat kadota unholaan ja viedä mukanaan kaiken sen arvokkaan. Tähän täytyisi tulla muutos!

Tää on nyt tätä. Konvehtielämää.

Eilinen ilta meni sulatellessa päiväni oppimaa. Oli ihanaa viipyillä tunnelmissa ja Ukkorähjä sai kyllä sellaisen luennon kokemastani, että taisi hieman kyllästyä paasaamiseeni. Pikku puuhastelin ja samalla ajattelin. Voitteko kuvitella, minä ajattelin. Ettenkö olisi peräti pohtinut? Olin niin levoton ( luomisen tuskaa,) että mun oli pakko lähteä lenkille vielä kymmenen aikaan. Tuhti ateria ja pari joulutorttuu (rasia konvehteja) teki olon paksuksi ja oli pakko ottaa hiukka helpotusta. Kävelin tuulisen tummassa illassa ja katso, lopputyön värimaailma ja materiaalit selvisivät siinä samalla. Näin se kohdallani menee. Pyöritän sitä kaikkea mielessäni sekavana vyyhtenä, ajatus risteilee, eikä missään tunnut olevan mitään tolkkua. Kunnes, yhtäkkiä, kaikki avautuu ja loksahtaa paikoilleen. Nyt vain pitäisi päästä toteuttamaan ja tekemään. Sori, vielä tosta eilisestä. Se sai minussa aikaan myös tämän luomisen tuskan ja tekemisen hillittömän halun.

Tällä viikolla ei ole kuin yksi veepee. Se täytyy nauttia tehokkaasti. Menemme siis kalmistoon. Muistamme Ukkorähjän edesmennyttä faijaa ja muutoinkin vietämme laatuaikaa perheen kera. Tein loppuvuodeksi menokalenteria, muutamat kivat pikku hipat on toteutettava. Sillä se ankeus katoaa! Kyl tää tästä, tonttuset jo nurkissa hilluu...