Turpaan vaan niin, että tukka lähtee!

Olen laskeutunut kuvankäsittelyn ihmeellisestä maailmasta takaisin tänne tylsään arkeen. Photoshoppaaminen on kuin eläisi sadussa. Kaikki on mahdollista. Teet näkymättömästä näkyvää ja päin vastoin. Voit kadottaa kuvasta ikävää ja ei toivottua.

Ihan oikeesti, nyt tajusin kuvankäsittelyn mahdin. Onhan siitä paljon puhuttu. Kuinka ihmiset eivät enää näytä itseltään, rypyt, finnit, läskit ja kaikki, puf, tuosta vaan tehdään sinusta julkaisukelpoinen. Pelottavaa, mutta niin tätä päivää. Toki, me kaikkihan tiedämme kuvankäsittelyn, mutta ei sitä ymmärrä ennen kuin omin silmin näkee. Minunkin pienet tihrusilmät sai vuosikausia kaivattua olen pikku bampi metsäaukiolla katsetta. Kokeilin myös tuoda itselleni ylähuulen, minullahan ei ole sellaista, on vain tiukka viiva. Sekin on oikeesti mahdollista, mut mun taidot ei siihen vielä riitä.

Tässä mun räpellös. Tätä tehtiin heela daagen. Mut mä tein sen!

Oli hyvä, että en luovuttanut. Sunnuntaipäivä oli kiehtova ja antoisa. Lannistuminen minua suuremman asian edessä teki sen, että lähestyin asiaa negaation kautta. Eihän sellaisesta mitään tuu. Tyyppillistä meitsii, ei handlaa hommaa, niin nakataan hanskat tiskiin. Pythyi, kuinka typerää. Lähestyin haastetta positiivisuuden kautta ja katso, sain jotakin aikaiseksi. Ongelma on lähinnä se, että ko. käsittelyä en muista enää, enkä näin pysty itsenäiseen työskentelyyn. Vielä. Ja tässä kohtaa otan sen armollisuuden hyveekseni. Annan itselle aikaa ja hyväksyn hitauden.

Sananen kuvankäsittelystä. Se on asia, joka herättää paljon mielipiteitä. Ymmärrän. Olen asiaa miettinyt itsessä ja tullut siihen tulokseen, että pidän nämä kaksi asiaa ikään kuin erillään toisistaan. On kuvaaminen ja kuvankäsittely. Minulle jälkimmäinen on fantasiamaailmaa, se on oma taiteen muotonsa. En halua poistaa kuvistani oikeaa elämää. Toki, Raw-tiedosto on raakaa kuvaa ja sitä pitää kehittää, ja niin kuuluu olla. Jos varsinaisesti käsittelen ( voisi puhua photoshoppaan ) kuvaa, niin haluan, että siitä todella näkee käsittelyn. Tehdään fantasiaa fantasian ehdoilla. Ja sehän on hauskaa, sehän on ihmeellistä! Mutta prioriteetti namper van olisi ensin oppia kuvaamaan. Piste.

Välillä olen niin vihainen. Itselle. Turpaan vaan!

Eipä tiennyt Janhusen akan poika, kun lähti kuvaamista opiskelee, kuinka isoihin saappaisiin on hyppäämässä. Tämä tiedon ja tekniikan määrä on niin valtava, että en nyt yhtään ihmettele, jos kuvaajaksi opiskelu kestää sen nelisen vuotta yliopistolla. Elämässä ei saisi katua mitään. Mut hemmetti, kun tonne takaraivoon nousee hienoinen pettymys siitä, et miks en ole lähtenyt tälle tielle aikaisemmin. Tässä iässä ( taas mää sanon ton ikävän ) asioiden omaksumiseen menee aikaa ja ymmärrystä ja se saattaapi olla, että mun aika ei enää riitä. Mikäs, jos olisi mahdollisuus tehdä ja opiskella tätä täyspäiväisesti loppuelämän, niin varmaan just ja just saisin omat monttubileet kuvattua niin, että olisi pro ja tyytyväinen jälkeensä. Hah, jättäisi niin kuin jälkensä jälkipolville.

Voisin kirjoittaa vaikka romaanin tästä aiheesta, mutta tyydyn tiivistämään. Tarinan opetus on lähinnä se, että ei pidä pelätä uusia asioita ja pitää vain mennä kohti unelmiaan. Tää on ollut ihmeellinen matka. En olisi uskonut, kuinka paljon joudun kohtaamaan asioita itsessäni opiskellessani uutta. Olisiko se ollut sama, jos haluaisin ottaa haltuun arabian kielen tahi raumalaisen perinnepitsin nypläämisen. Huu nous. Nöyräks se vetää, kun on sellaisten asioiden edessä, että haluaisi hallita, haluaisi oppia, haluaisi onnistua. Sitä kohti, en mää sillä. Kyllä se palkinto aina siellä silloin tällöin vilahtaa ja niitä onnistumisen tunteitakin on varmasti tulossa. Ei pidä luovuttaa ja hei, se on se armollisuus itsessä. Elämä rakastaa...