21.1.2017

Arjesta juhlaa

Elämä asettuu arkisille uomillensa. Ihminen tottuu. Eilen oli fraidei, se on se päivä viikosta, kun laitetaan vähän kivemmin ja ollaan silleen daidai. Minulla siihen kuuluu kotitaloudellisia toimenpiteitä ja illallisen laitto.




Mihinkäs se kirahvi kaulastaan pääsee. Vaik en oo omas himas, niin rutiinit ovat siellä missä rouva kortteeraa. Tiskasin ( UK:lla ei oo konetta ) ja järjestelin. Laitoin pasta bologneesee, puhuin puhelimessa ja kuuntelin puhelintoivetta. Taisin siinä vähän laulaa luikauttaa ja silleen. UK ottaa unta palloon tuossa sohvalla, täysin häiriintymättä meikeläisen metelistä. Eiks oo harvinaiset unenlahjat, käsittämätöntä!

Ryijy. Tää lähtee sit uuteen kotiin.

Kävin eilen himas. Oli oikeeta asiaa. Piti käydä valitsemassa kahdesta laattamallista se mikä tulee seiniin. Onnekseni taloyhtiöltä on löytynyt sen verta seinälaattaa, että mun ei tartte niitä itse ostaa. Valitsin mattavalkoisen peruslaatan. Se on bueno. Ovat laittaneet hässeliksi ja kaikki on nyt purettu ja uudet putketkin on jo vaihdettu. Kylppärin ja veskin tilalla oli kaksi isoa, betonista aukkoa. Hurjan näköistä hommaa. Asuntoja tehdään yhtäaikaa ja tuskin mun valmistuu yhtään sen aikaisemmin, mikä oli aikataulu. Himaan pääsy menee varmaan maaliskuulle.

Jälkiruokaa astioissa tai siis purkeissa

Kävin myös haubausissa katsomassa uudet kalusteet. Oih, olisi niin ihanaa valita jotain nastaa, mutta talouspoliittinen tilanne laatii omat ehtonsa ja näin tyydyin beisik valkoiseen. Mut sellaiset savunharmaat, kääntyvä suihkuseinät tulee sen suihkukaappi rohjakkeen tilalle. Älkää ihmiset laittako itselle suihkukaappeja. Ovat käytössä hankalat pitää puhtaana ja vievät hemmetisti tilaa. Nimimerkillä kokemusta on.

Sano se kukkasin

Tein meille siis eilen pienet juhlat. Katoin vähän paremmin ja kynttilät asettelin. Juhlittiin rouvan saapumista ja yhteistaloutta. Tunnelmamusiikkia taustalle ja näin nousimme arjen ylle. Oli kiva touhuta, koska se auttoi minua tuntemaan oloni normaaliksi vieraalla maaperällä. Martan pitää aina ottaa keittiö haltuunsa, olinpa sit missä tahansa. Mää aina sotkeudun ihmisten keittiöihin. Kumma tapa. Mut se on sama, kun joku on itnörtti tai viherpeukalo tai rakennusmies tai ompeleva ihme. Meillä kaikilla on joku erikoisosaamisalue, mistä ei eroon pääse vaikka voissa paistaisi.



Ehtoolla otin kameran ja läksin lähiöön. Tuolla noin hortoilin ja tutustuin ympäristöön. Oli kiva hiukka jaloitella ja tsiikailla mestoi. Kävin myös paikallisessa nauttimassa tuokkosellisen. On sanomattakin selvää, että se oli lähiöpubi parhaimmillaan. Just sitä sellaista elämän kirjoo aika päihtynein katsein. Joku lauloi, joku tanssi. Mua hiukka silmäiltiin epäluuloisesti, olenko joku joka tunkee reviirille tai peräti vihamielinen tunkeutuja. En ollut, rauhaa rakastin ja kameraan räpläsin ja puhelinta. Olin vain. Noin on niin hauskoi, siellä ollaan maassa maan tavalla tai sieltä pois. Yks tuoppi riitti.

Paikallinen


Tänään on kiva päivä. Tapaan ystävättären, jonka kanssa ei olla viime vuosin juurikaan törmätty. Hän teki lapset ja silleen. Oli sitä perheellisen ruuhkavuotta, mut nyt aikaa myös meille. Mennään taidenäyttelyyn, syömään ja varmasti myös harrastetaan kuvailua. Ihailen suunnattomasti hänen kuvia ja näin meillä on jotain yhteistä. Ystävät ovat tärkeitä ja hieno asia elämässä. Tää on aika hauska, et mulla on muutama sellainen ystävä, jotka ovat pyöräyttäneet takavuosina beibit elämään ja nyt elämä alkaa silleen heloottaa, että taas jälleen kohdataan. Se on arvokasta, jos mikä.

19.1.2017

Muista muistuttaa muistia

Arkinen aamu uudessa elämässäni. Istutaan keittiöpöydän ääressä. UK tossa vastapäätä ja minä tässä, aamurähmät silmissä ja kuolat naamalla. Molemmilla mokat kupissa ja koneet auki. Ei ole työhuonetta. Ei ole. Kyllä se kuulkaa on niin, et jos yhteinen kortteeri saadaan ja löydetään, niin kyllä pitää työhuone olla. Tai mielellään kaks. Molemmille omat. Sopu sijaa antaa, sanotaan ja antaakin, en minä sillä. On vain niin tottunut niihin itsenäisiin aamuhetkiin. Mii, mocca ja mai mac. Ounli.

Kävin eilen himas. Tein tikusta asiaa. Piti muka saada yks tyyny ja yks tärkee paperi. Oon ollut evakossa kolme päivää ja nyt jo piti laukata tarkastaa tilanne. Siellä oli pikku kotini muovitettuna ja raiskattuna rajusti. Ei ollut lattiaa kylppärissä ja veskissä. Mutta siistiä oli silleen. Jos nyt niin voi sanoa. Ehkä sanon asiallista. Kakkapönttö nökötti orpona keskellä olkkaria. Ihan kuin sillä olisi ollut ikävä mun pyllyy. Lohduttelin ja sanoin, hetken kestää ikävää. Vielä minä tulen.

Viivähdin himas ten minits ja mua alkoi het oitis syyhyttää. Siis silleen kummasti kutisee kaulasta ja niskasta. Kädet paukahti kuivaks samointein. Kurkkua kuristi. Sitä siinä niin ihmettelemään ja ymmärsin, että syyllinen on hienon hieno sementtipöly. Vaikka sitä ei ollut näkyvillä, niin tunsin kuinka se kietoi minut saastaiseen syleilyynsä. Mä vaan niin pelkään, että tästä tulee mulle ongelma. Päästyäni taks, joudun pesemään asuntoa vuoden, ennen kuin se kelpaa rinsessan herkälle hipiälle. Ou nou. Tai mää mitään pese. Sehän myydään alta pois, het silleen, kun remppa on ohi.

Vähän värii

Mulla ei oo enää paperikalenterii. Sellaista vanhanaikaista. Luovuin siitä, kun siirryin duunis sähköiseen ajanvarauskalenteriin. Siitä on tullut henkilökohtaisia ongelmia. Mää en ole enää niin kuin kartalla. Olen pahasti pihalla. En tiedä missä mun pitäisi olla, mihin mennä. Paperikalenteri oli mun muisti. Luotin siihen kuin jumala ainokaiseen lapseensa. Vai oliks se jeesus, ihan sama. Enihau, olen missannut yhden lääkäritapaamisen ja tehnyt päällekkäisiä suunnitelmia. Ei hyvä hei. On lippua lappua, sähköistä muistutusta. Elämä on levällään kuin humppilan piian reidet. Eilen oli pakko tehdä helmikuulle yhteenveto. Kauhukseni sain huomata, että jokainen sen viikonloppu on sovittua menoa. Näillä kilometreillä myös sellaiset viikonloput, missä ei ole mittään sovittua, kuuluvat tyydyttävään ja terveyttä edistävään elämän hallintaan. Pitää saada vain olla. Mikä olikaan tämän tarinan opetus. Älä luovu paperikalenterista, sillä se on sun elämäs hallitsija ja muistuttaa muistiasi muistamaan.

P:S Istuin tuossa partsilla. Katsoin maisemaa. Mietin, et mitä outoo tässä on. Yhtäkkii tajusin, et missään ei oo värii. Onks musta tullut värisokee. Silmäilin kokonaisuutta tarkkaan ja löysin kaks väripilkkuu. UK:n auto ( pikkupunainen ja yks sininen kosla parkkipaikalla.) Siinä kaikki. Kaikki muu oli harmaata, mustaa ja inasen lumivalkoista harmaata. Vastapäiset talot ja torpat likaista beeshii ja harmaata. Elämme värittömyydessä, on tää kans. Taidan laittaa pinkin paidan tänään. Ai niin, eihän mul oo täällä. Evakolla on vain mustaa, kas kumma.

18.1.2017

Räpsyykö ripset raateleeko kynnet

Nyt kun on vieraissa, niin on sellainen vieras olo. Ei ole niin kuin tekemistä. Himas on aina jotain, jos ei muuta, niin voi nysii nurkkii. Mä kaipaan mun isoo tietokonetta ja just nyt on sellainen olo, et pitäisi kauheesti käsitellä kuvia tai kaikki hirvittävän tärkee ja elämisen kannalta varteenotettava on siellä koneella. Muka.

Avantoonkaan ei voi mennä, kun se on niin kaukana. Ei niin kuin lenkillekkään. Muka. Tämä on nyt sellaista mukamuka elämää. Eilen meinasin lähteä jo kotiin. Tai ainakin käydä siellä kotimatkalla tänne. En käynyt, enkä mennyt. Uudet rutiinit ottaa oman aikansa ja minä, tapoihini pinttynyt huutolainen, olen sekaisin. Tämä on sellaista alkukankeutta ja varmaan toivottavasti ehkä kenties jossain vaiheessa kääntyy rutiiniksi ja elämä asettuu omille uomilleen. Eikö sitä sanota, että on hyvä välillä rikkoa rutiineja. Sitä siis.

UK olisi pistänyt mut jo eilen pihalle. Eikä yhtään yötä vielä yhdessä keretty viettämään. Mää sain hänen töllön sekaisin ( niin kuin nyt saan kaikki tietotekniset ja sähköiset vempeleet.) Mussa on varmaan joku negatiivinen sähkölataus, joista koneet ei tykkää. Sekovat ressukat. No mut joo. Soitin UK:lle ja kerroin ongelmasta ja hää siihen sitten vastaamaan, et ei nyt kerkee neuvoa, eikä hermot siihen mun kans just nyt riitä. Jos haluun kattoo töllöö, mene himaas. En mennyt. Nielin pettymyksen ja olin joustava. Joskin illalla hän armeliaasti ja kärsivällisesti opasti ja näin rouva sai kuin saikin katsoa syvästi rakastamansa Poldarkin. Ah, kun se Poldarkki on niin kommee ja ihana mies.

Olenpa tuossa laittanut merkille nuorten naisten hullaantumisen tekoripsiin. Kivahan se on, että ihminen välittää omasta ulkonäöstään, mut kuin hyö eivät tajua, milloin menee överiks. Miks ihmeessä niiden ripsien pitää olla kolmesenttiset, täysin luonnottomat barbiharakat. Onks ne jotenkin kauniit häh? Ymmärrän sellaiset, joista ei edes huomaa olevansa teko. Mut nää näyttää lähinnä kiimaansa sotkeutuneilta hämähäkin koivilta. Sellaisilta tahmeilta, tönköiltä ja niillä ei ole mittään tekemistä luonnollisuuden kanssa. Luulisi, että sellaiset ovat häiritsevät. Eiks ne sotke jo näkökenttää ja paina luomia lyttyyn. En tiiä. Hassuja ovat ripsineen.

Luomusti omakuva


Eilen näin kaupan kassalla myös nuoren neitokaisen, jolla oli järkyttävän pitkät tekokynnet. Nekin on ok, jos ei vedetä taas kerran överiks. Mut nää oli oikeesti sellaiset korppikotkan kokoiset ja kauheesti paljon oli timangia ja daimonddia. Näki, kuinka niillä oli hankalaa pakata ostoskassia ja kaivaa kortti lompsakostaan. Kenen etu ja mitä tämmöinen palvelee? Kuka sanoo, että ne ovat kauniit ja käytännölliset. Okei, jos haluat olla raateleva eläin, niin silloin ovat paikallaan, mut... Onks ne sitä varten, että himas voi vedellä Ukkokultaa päin näköö tai kiivetä seinille tai repiä ruokasi sopiviksi annospaloiksi. Houlin mouses, sanon minä.

Eipä tietysti asia minulle kuulu ja jokainen saa itteensä laitella ihan mitä tahansa ulokkeita, jos sillä tavoittaa sen mitä hakee. Mut kaukana on luomu, eloveena, koivuvihdalle tuoksahtava suomineito. Maailma menee menojaan ja kauneuskäsitteet sen mukana. Meitsi ei vaan meinaa perässä pysyä. Sen verta saan sanoa, että pelottavia ovat tuollaiset ulokkeet. Aivan kuin ihminen ei enää riittäisi omansa itsenään. Tarvitaan kauheesti kaikkee ylimääräistä uloketta ja tekoa.

Olen miettinyt koulusta annettua kuvaustehtävää. Kuinka saada aikaiseksi sellainen kuva, jota ei ole tehty tai nähty. Aihe on yksinkertaisuudessaan niinkin haastava kuin oma kuva. Äkkiä voisi kuvitella, et mikäs siinä, otat kuvan itsestä ja tätsit. Eipä mee niin. Kuinka saada kuvaan minä. Kuinka kerrot minä. Kuinka saat niin, että kuva herättäisi mielenkiintoa ja pohdintaa. Maailma on täynnä omaa kuvaa ja tuntuu, että kaikki on kuvattu. Enihau, rakastan tätä tunnetta, kun joudun miettimään tehtävää. Se pyörii päässäni 24 hoo ja yhden idean saatuani, huomaan jo toisen. Kuinka tiivistän ja saan sellaisen mitä ei olisi jo kuvattu. Mettään mä haluaisin, koska sieltä minä olen tullut. Paskaojasta löydetty. Vuodenaika ei vaan ole ihan otollisin, mut minkäs teet. Toisaalta, tällainen harmaa, väritön, kylmä ja kostea metikkö olisi just osa mua. Kertois noin niin kuin luonteesta.

Jep. Miehän meen avantoon. Hyppään autoon ja hurahutan paikalle. Ei ole siinä mitään estettä. Monta kertaa ne esteet on vain sun omassa päässäs. Nyt vaan ajattelen, että tämä on mun uus koti ja mitään en menneestä kaipaa. Näin on just hyvä.

17.1.2017

Konmariks konmarin paikalle

Ja niin valkeni aamu ja hän heräsi uudessa residensissään. Olen ollut täällä kuin kotonani. Ehkä tähän sopeutumiseen auttaa se, että UK on duunimatkalla ja palailee vasta tänä yönä. On rouvalla pehmeä lasku. Täytyy myöntää, että yöuni oli hitusen katkonainen, mutta levollinen. Katkotukseen saattoi olla syynä myös uusi sänky. Uusi on aina uusi, mutta uskoisin, että meistä tulee vielä hyvät kaverit.

Ukkorähjä ja hänen mielitietty kävivät jeesaamassa sängyn kasauksen kanssa. Kiitos ja hallelujaa. Olisi jäänyt multa kasaamatta. Liikaa liikkuvia osia ja huonot hermot, juu sii. Kyllä se parisen tuntia otti, mut on se hieno. Kiva nähkääs, kun moottorilla nousee kinttu ja nuppi. Patjan kovuus ottaa harjoituksen, mutta uskoisin sen tekevän vain hyvää minulle. Ainahan uuden patjan sisäänajo ottaa sen viikon kaks. Olisihan me UK:n kans se yhes saatu kasaan, mut hän on ollut kovasti bisi viimeiset päivät ja rouvan oli sänky saatava heti. Mie missään sohval tahi lattioilla ala bunkkaamaan. Rinsessat eivät moiseen suostu.

Asunto on pohjallisesti parempi perhe-elämään kuin omani. Vaikka neliöitä onkin vähemmän. Jännä juttu. Makkari on kivasti tuolla omassa rauhassa ja siellä on oikea ovi. Martan resdensissä on vain iso aukko ja siinä liukuovi. Eiköhän me tulla UK:n kans hyvin juttuun ellei sit hänellä mene hermot ja pistä rouvaansa hankeen jo ensi viikolla.

Aaaaaaah!

Vähän mää eilen järjestelin ja siivosin. Silleen välttämättömät. Kylppäri piti pestä katosta lattiaan, siinä tekee ittensä niin kuin sinuks vallitsevien seinä ja lattiapintojen kanssa. Ihan vaan vähän muutin järjestystä toimivammaksi kahden ihmisen oleiluun. Jos nyt UK:oo lukee tätä, niin ei kannata hermostua. Minulla on hyvät perusteet suoritetulle muutokselle. Perustelut täytyy aina olla, eiks niin. Mitään en ole roskiin heittänyt, se kun tuntuu olevan mun tapa. Jostakin kumman syytä kaikki siitä huomauttelee. Olen nähkääs ollu KonMari jo ennen KonMaria. Sen filosofian olen ottanut käyttöön ennen kuin hää oli syntynytkään. Jos joku haluaa turhasta eroon, niin kannattaa tilata Martta paikalle. Jo läks!

Tapaaminen isännöitsijän kanssa oli nollamiinus. Tai itse asiassa se meni jo huvituksen puolelle. Katsokaas, sitä vanhaa laattaa, millä kylppärin ja veskin seinät on edellisen putkiremontin yhteydessä vuorattu, ei ole enää olemassakaan. Mitä tekee taloyhtiö? Joutuvat siis avaamaan osan seinistä ja paikkakorjaavat mahdollisimman lähelle olevalla laatalla rikkomansa jäljet. Eli kylppäriin tulee siis paikkaus erilaisella laatalla. Ja tämä on kuulemma lakipykälien mukaista!

Isännöitsijän mielestä asia on ihan ok. Minun mielestä ei. Sen verta sain keskusteltua, että taloyhtiö kustantaa lattioiden laatat ja niiden laiton. Jos haluan seinät kunnolla laitettua, joudun itse maksamaan uudet laatat ja niiden laiton. En mää voi hyväksyä, että saniteettitilani ovat kuin pakanamaan kartta. Ajatelkaa nyt, vanhaa laattaa, maalattua laattaa ja nyt sit vielä jotain muuta. Hah, sanoohan tuon nyt alkukantainen järkikin, että moinen ei tule toimimaan. Okei, taloyhtiö olisi valmis maalaamaan koko ton paskan, mutta eihän siitä tule siistiä, kun maalataan jo kertaalleen maalattua ja maalaamatonta laattaa. Voi jösses mikä sotku!

Sinne mää jätin mun kotini. Tunsin veret seisauttavaa ikävää ja viiltävää kipua. Aivan kuin evakkoon olisi lähtenyt ja läksinkin. Marttaa on siunattu draaman tajulla, niin tunne oli kuin karjalasta kadotetuilla. Ihan oikeesti hei. Koti on mulle niin tärkeä ja rakas paikka, että kyllä se kuulkaa pisti viiltämään. En mää sille mitään voi. Onneks on UK. Täällä saan tuntea kodin lämpöä ja rakkautta, ja näin selviän tästä koettelemuksesta. On sen verta ollut tässä kaikkee saissee ja nyt vielä se tunne, että koti menisi alta, pistää se oikeesti hirvittää. Tällä draamalla voi ajatella, et jos tää olisi oikea tilanne. Menisi koti alta, eikä olisi paikkaa minne päätään kallistaa. Hui kauheeta, miten semmoisesta voi selvitä.


16.1.2017

Jännä kakkaa ujostuttaa

Olin ajatellut, että nousen yläpuolelle putkiremontin aiheuttamasta harmista, enkä anna sen vaikuttaa elämääni. Ohitan sen sujuvasti, enempää harmittelematta tai no, ihan suomeks sanottuna, en anna vitutukselle valtaa. Se on tullut yllättäen elämääni ja tätsit. Ei sille mitään voi.

Opiskeluviikonloppujen jälkeen olen aina ihan tööt. Uuden omaksuminen ja oppiminen, sekä siihen yhdistetty innostuneisuus vie voimia. Se on selvä. Ajomatka talvikeleillä on myös energiaa vievää touhua. Täytyy skarpata koko ajan. Yleensä Su-ilta menee tehokkaasti vaakatasossa syventäen opintoja ajatuksellisesti tai tässä koneella kuvia käsitellessä tai jotain. Nyt piti aloittaa heti kylppärin, veskin ja keittiön purku. Kaikki kamat pois poikkeen remontin tieltä.

En ollut tehnyt rikkaa ristiin remontin eteen, enkä hommannut edes pahvilaatikoita. Muistelin, että kellarissa olisi pari isoa loudaa, joihin purettavat tavarat mahtuisi, mut ei oo siellä. Taas joku hemmetin ajatusharha. Eli ei laatikon laatikkoa. Kaiken maailman nyssäkkää on huoneet täys ja samalla tajusin, et ei tää nyt sit ookaan mikään ihan tuosta vaan, kevyesti ja kivasti menee keissi, pythyi. Väsy painoi ja alkoi ahistaa.

Ajattelin, et remppareiskat paukkaa tänne jo het kasi, mut ei oo vielä kuulunut. En voi ottaa rennosti ja olla omas kotona niin kuin omas ollaan. Nehän tulee avaimilla, jos ovet ei aukea ja siks en pääse edes aamukakalle. En uskalla, jos tulevat just silloin, kun siellä istun. Ois se noloo, housut kintuissa siellä pöntöllä istun ja multa viedään pönttö alta. Siks toisekseen, tää on just niitä psykologisia jännäkakka juttuja. Ei se ees uskaltaisi tulla, kun ilmitulon ja häiriön vaara on liian suuri. Ähnötän sit ja kiellän perustarpeeni.

Fiilarit just nyt

Ymmärrys myös siitä, että mukaani täytyisi ottaa kaikki se kama mitä tarvitsen aboutrallaa puolentoista kuukauden aikana. Häh?! Munhan pitäisi ottaa koko elämä. Muu asunto pannaan muovitukselle ja onks nyt näin, että täällä ei sit liikuta. Okei, posti on pakko hakee, mut kaikki muu on sulki. Tänne jää mun pöytäkone siis tieto sellainen, läppärin kans pitää ährätä. Ei siinä muuten, mut kuvien kans pöytäkone on ehdoton, ymmärsin senkin. Onneks pääsen UK:lle evakkoon, kai häneltä löytyy sellaisia tykötarpeita, että toimeen tullaan. Mut kaikki mun biutituotteet on otettava ja aikamoinen määrä asusteita, puhumattakaan terveyttä edistävistä, elämälle välttämättömistä tuoteyhdisteistä.

STOP. Ottaisiko tämän sellaisena puhdistavana harjoituksena. Jätän kaiken taakseni ja aloitan uudelta pohjalta. Lähden maailmalle ja tulen toimeen sillä mitä on. Passi ja hammasharja. Hmmmm, en taida pahemmin passia itäisellä pääkaupunkiseudulla tarvita ja hammasharjan voi aina ostaa. Uusi sänky meitä jo odottaa, kunhan otan elämäni suuren rakkauden eli oman tyynyn mukaan. Pari mekkoo ja sukkikset, siinä kaikki. Hylkään menneisyyteni ja saan uuden elämän. Tää voi olla veri intresant.

Kello käy jo ysiin. Ketään ei kuulu. Tapaaminen täällä isännöitsijän ja kiinteistöpäällikön kans kello kymmenen. Onko nyt näin, että show alkaa vasta sitten. Uskaltaisinko sittenkin luovuttaa viimeisen maallisen jätöksen aikaa ennen putkiremonttia. Reippaasti vaan. Sehän voisi olla sellainen riittinen toimenpide ennen ja jälkeen uuden elämän. Jätetään noin niin kuin brutaalisti vanha paska pois ja annetaan uuden elämän tulla!

15.1.2017

Etuoikeutettujen etulinjassa

Hyvää huomenta täältä Muurlan maanpäällisestä valokuvausparatiisista. Nukuin niin raskaasti, et nyt on pää ihan tööt. Heräsin mutta en herännyt. Pitäisi lähteä tuonne lumihankeen pyörimään tai ainakin saada happea. Onneks koulu alkaa vasta kymmeneltä, ehkä mää siihen mennessä tulen ymmärtäväksi ihmiseksi. Nyt ei.



Oli taas huikee päivä eilen. Ihan meni sen ittensä parissa heela tiiden. Ei ihme, et putosin illalla kerta laakista, enkä jaksanut edes tänne läpistä. Päivän ohjelmassa laifstail ja se oli aikamoisen antoisaa. Kerrankin oli asia, josta jo vähän tiesin. On muuten aika kiva tunne, kun huomaa, että tietää ja osaa jostakin jotakin. Ei ihan turhaa ole elämäänsä elänyt. Olen käynyt kaksi päiväisen sisustuskuvauskurssin tuossa taannoin ja aina niistä jotain jää, jesh. Mutta kertaus on opintojen äiti, eikä tämäkään hukkaan mennyt. Ei tod.



Iipee kuvattiin omatoimisesti, sanotaanko nyt vaikka asetelmaa. Se oli jette kivaa. Siitä siirryttiin miljöö/interjöörikuvauksiin. Oltiin noin niin kuin tositoimissa. Kuvaaminen parin kans on antoisaa, tulee hyvä ideoita ja on malli. Siinä nähkääs oppii koko ajan. On sit kameran kummalla puolella tahansa.



Tämä viikonloppu on taas ollut niin pirun antoisa. Ja tänään vielä se mustavalkokuvaus, jota odotan kuin hullu puuroo. Kävin muuten illalla Muurlan pihasaunassa. Täällä on aika paljon porukkaa ja bastu oli lämmin ja minä viimeisenä kävin nauttimassa. Aika hyvä buugi. Vanha piharakennus, jossa oli ihanasti saunan tunnelma ja tuoksu. Siellä niin kynttilän valossa annoin ajatuksen mietiskellä, kaikes herran rauhassaan. Ihan pisti kuulkaa miettimään, et miten täällä on aina niin mukavaa ja merkityksellistä. Okei, meillä on hyvä porukka, sen arvo on suuri. Yksi syy on varmasti myös se, että saat olla sen asian parissa, mikä sytyttää sinut elämään ja kokemaan. Saat tehdä sitä mistä nautit. Saat hetkeksi kadota mikämikämaahan itseäsi toteuttamaan. Ihan kuulkaa tippa linssissä olin tästä kaikesta kiitollinen siellä saunan lempeässä hämärässä. Vielä voisin tähän todeta, että tämä ei voi olla pelkkää kuvittelua, koska jokainen täällä oltu viikonloppu on yhtä voimallinen.



Koulupäivän päätteeksi suuntasin tuonne Muurlan sillan alle kuvaamaan. Siellä on virtaavaa joki. Leikittelin fikkarin kans. Eihän sitä viikolla kerkee juurikaan kameraan tarttua ja tämä aika täällä on pyhitetty kuvaamiselle. Se on mun omaa aikaa. Tai eihän mun elämässä oo ketään joka veisi erityisesti multa aikaa, mut noin niinkuin käytännön tasolla saa olla vain pelkkä valokuvaus.



Illalla leikin vielä studiolla kukkaiskeijukaista ja kuvasin makroo. Laittelin valoi sinne tänne ja kokeilin. Se on hitokseen jännää ja erityisen mielenkiintoista. Päivälle tuli pituutta ja kaikkeni antaneena tähän oli hyvä lopettaa. Siitä kurssikaverin kans paikallisen pubiin parille huurteisella ja sen jälkeen sit sinne saunaan. Kylläpä oli kiva köllähtää makkomaan, eikä unta tarvinnut paljon houkutella. Vähäks oli kiva päivä. Kiitoskiitoskiitoskiitos luojani tahi joku.

13.1.2017

Oon nähkääs rajallinen

Höh, heräsin vähän liian aikaisin. Se on perushuttua aina perjantaisin. Eiks oo jännä? Miks ihminen herää aina loppuviikosta veri öörli. Mihin se perustuu, kysyn vaan. Luulisi, noin niin kuin äkkiä, että se olisi päinvastoin. Väsyneempi viikosta ja silleen. Mut ei. Kukko kiekaisi jo kello viis.

Yössä oli kaksi merkityksellistä asiaa. Se on katsokaas niin, että mää touhuan ja ajattelen myös öisin. Kuka sitä nyt koko yötä lepää, tehokasta aikaa mennä pintaa syvemmälle.

Unessa vaeltaa...

Näin unen, joka on jollakin tapaa merkityksellinen. On niitä unia, jotka eivät merkkaa mitään, mutta on myös niitä, joilla on joku sanoma. Okei, lyhyesti. Ollaan omalla mökillä, mutta se ei ole tämä nykyinen paikka. Maisema ja mökki eri, mutta oma. Olemme olleet sieltä pois muutamia viikkoja ja saavumme sinne. Siellä on riehunut myrsky ja paikat on hujan hajan. Myrskyn jälkiä korjatessa huomaan, että edesmennyt kummitätini seisoo metsän laidalla. Hän oli alkoholisti, mutta unessa täysin selvinpäin ja voimissaan. Hän oli tehnyt kasvimaan, oikein soman pikku pellon, missä kasvoi kaikenmoista kasvista viivasuorissa riveissä. Minä sitä ihmettelemään, et miks olette meidän mökillä. Ja taisin siinä vähän hermostua, että teillä ei ole oikeutta ( hänellä oli joku miesystävä mukana.)

Kummitäti oli harvinaisen selväjärkinen ja jotenkin topakka. Hänellä oli kaksi isoa veitseä kädessään ja hetken jo luulin, että hän käy niillä kimppuuni. Mutta hän nosti ne meidän väliin, toisen kahva edellä ja toisen terä edellä ja sanoin minulle: " Markku, sinulla on kaikki veitset käytössä. Sinä itse pystyt tekemään teräviä päätöksiä elämässäsi ja näillä voit leikata asioita, joihin haluat tehdä muutoksia. Pidät vain veitset terävinä ja leikkaat omaa elämääsi."

...pellon laitaa

Välillämme oli syvä yhteisymmärrys ja samalla hetkellä oivalsin, et niinhän se tietysti on. On olemassa veitset, joilla elämä pilkotaan ja leikellään niin, että siitä saadaan sellainen kuin sen pitää olla. Tunne oli huojentavan helpottunut.

Toinen merkityksellisyys oli ymmärrys. Joskus herään voimakkaasti johonkin asiaan minkä olen ymmärtänyt. Siis silleen, et no voi jumangegga, näinhän se asia tietysti on ja menee! Nyt se oli photoshopin käyttö. Päässä pyöri kaikki ne asetukset ja whatevör. Niin kuin sellaisina kaavioina.  Ymmärsin vaan, et ei paniikkia. Mä otan sen asian pala palalta hallintaan. On asia yks, on asia kaks jne. ja ne käydään vielä läpi ja katso, niin käytän fotarii samoin kuin lightroomii. Kyl se siitä. Ja hei, tärkeintä oli tajuta se, että vain minä itse voin olla este asian oppimiselle. Mun päivittäinen älyn kapasiteetti ei riitä käsittelemään kaikki asioita. Oon nähkääs silleen rajallinen. Mut onneks on yöt ja ymmärrys.

Viikonloppuna taas opiskellaan. Erityisen himokkaaksi sen tekee mustavalkokuvaus filmille ja pimiötyöskentely. Katsokaas, silloin ammoisina dinosaurusten aikoina olen minäkin valokuvausharrastukseni aloittanut. Kyllä. Silloin ei ollut digitaalia. Oli filmikamerat ja itse kehitettiin. Muistan vain sen taian omaisen hetken, kun kuvat alkoivat hahmottua paperille. Se vei mennessään. On sanomattakin selvää, että nyt palataan takas myös mun menneisyyteen. Siihen ihanaiseen hetkeen, kun Martta oli vielä r y p y t ö n, nuori verevä jannu, täynnä kyltymätöntä elämän janoa ja kaikkea sitä mikä olisi mahdollista. Kaikki oli mahdollista. Ihan kaikki. Oih ja voih, olisipa siinä hetkessä. Mitä saatankaan tuntea nyt pimiön punaisessa tällä kertaa? Syvää pettymystäkö elämäni valintoihin vai niin mitä? Onnea ja iloa siitä, mitä kaikkea näihin vuosikymmeniin onkaan saattanut mahtua. Kuten hyvin ymmärtänette, kyseessä on vereslihalla tunteilua ja ah, niin suurta draamaa. Joo, joo...