20.2.2017

Yksinäinen vessanpönttö

Viikendi hurahti. Se meni kuvauksen ja ystävien merkeissä. Olen ollut ahkera ja kuvasin viime viikolla joka ikinen päivä. Vain tekemällä oppii. Metsästän täydellistä maisemakuvaa ja osaan epäonnistua. Olin tehnyt kuvatessa perustavaa laatua olevan virheen, jonka onneksi kuitenkin seljätin. Kummallisesti olin mennyt asian kanssa sekaisin ja palasin lähtöruutuun. Valokuvaus voi olla sellaistakin. Tekniikka on sellaista. Mutta se tunne, kun tajuat tehneesi virheen, ja saat asian korjattua ja onnistut, se on niin palkitsevaa, että tekisi mieli itkeä pirauttaa.



Tapasin kaksi hyvää ystävää La-iltana. Edellisestä kerrasta oli kulunut jo vuosia. Mutta juttu jatkui siitä, mihin se oli edellisellä kerralla jäänyt. Sellaista rouvien syvällistä säksästystä, jota olen kaivannut. Elämän aikana käsien läpi menee paljon ihmisiä, paljon ystäviäkin. Osa poistuu ja ystävyys häviää, mutta osan kanssa se säilyy läpi elämän. Voi olla, että ei nähdä vuosiin, mutta ne ihmiset ovat jättäneet sinuun syvän jälkensä ja heidän kanssaan on aina helppo palata. Se on hienoa.



Me olemme siinä elämän vaiheessa, että ne kuulumiset eivät välttämättä kaikki ole positiivisia. Elämässä sattuu ja tapahtuu. Väistämättä siihen kuuluu myös ikävät asiat. Se nuoruuden viaton ja huoleton kohellus on taakse jäänyttä elämää ja niin pitää olla. Se kuuluu elämään. Ystävättäret, kaksi vahvaa naista, ovat saaneet syvyyttä sieluun ja katsovat kuitenkin valoisasti kohti tulevaisuutta. Ilta oli kyllä hauskan antoisa ja seuraava kohtaaminen on jo sovittu.



Kävin La himas. Olen saanut paskapöntön! Voi kuinka suloinen näky. En olisi voinut uskoa, kuinka onnelliseksi voikaan itsensä tuntea. Siellä se nökötti, hieman hyljätyn oloisena, aivan kuin se odottaisi istumistani. Uudet suihkuseinät oli myös asennettu. Hienot ovat. Sellaiset savulasiset. Nyt on tilaa pyörähdellä, mahdanko enää muuttaa pois. Sähköt ja putkityöt oli vielä tekemättä, jos tekevät tällä viikolla niin, että olisi tarkoitus valmistua, niin uskoisin pääseväni kotiin loppuviikosta.



Huippua, mutta samalla tunnen surumielisyyttä. Outoa. Ihminen tottuu kaikkeen. Olen tänne jo kotiutunut ja omat huudit ovat alkaneet tuntua vieraalle. Tottunut tuohon toisen jatkuvaan olemassa oloon lähelläni ja siinä saattaa käydä myös niin, olo yksin tuntuu yksinäiselle. En olisi uskonut. Mut enihau, ihanaa päästä omien tavaroiden tykö. Eikä aikaakaan, kun löydetään se yhteinen kortteeri ja päästään olemaan perhe. Molemmat keskenään, omien tavaroidensa ympäröimänä. Houm swiit houm.


18.2.2017

Täältä tullaan elämä

Olen kuoriutunut rähmistäni ja uusi päivä koittaa. Lauantai on päivistä parhain. Mitä kivaa keksin? Lähtiskö kuvailee vai meniskö peräti Itikseen luuhailee. Pah, siellä on kuitenkin liikaa ihmisiä ja se alkaa ahistaa. Menen siis kuvailee. Menen sinne merenrantaan. Siellä on ihmisen hyvä ja vapaa olla. Otan mokat messiin ja teen pari kinkkuleipää. Ja nautin ihan perkeleellisesti. Hyvä idea. Aivan mahtava suorastaan!

Rakkauven ruusu

Fressii


Kerroin eilen siitä voittopalkinnosta ja positiivisuuden lumipallosta. Otin sen heti käytäntöön ja tunsin sisälläni valon pilkahdusta. Kovasti paljon mää yritin. Ihan väkisin toin tulevaisuuteen positiivisuuden ja ilon uhkakuvia. Syötän salakavalasti alitajunnalleni parempaa purtavaa. Teoria otti heti tulta alleen käytännössä. Oli hyvä fiilis.

Emännän valtakunta

Mun herkkujen herkku


Mun hyvään fiilikseen kuuluu viikkosiivous ja illallinen. Miksi rätin heiluttaminen on mulle niin rakasta ja se saa mut voimaan hyvin. Tuosta joku terapeutti voisi vetää jonkun järkiperäisen tulkinnan. Okei, suomi-iskelmä soittamaan ja muutamat muuvit. Huomasin jossain vaiheessa, että kaikki kaihtimet oli auki ja näkymä pihaan ja kadulle on esteetön. On saattanut ohikulkijalla oli lystiä, kun on seurannut vanhan homon jorailuu. Sillä heittäydyin vallan estottomaan liikehdintään, annoin vaan tulla. Se on tietysti sanomattakin selvää, että kaikkia ihmisiä kiinnostaa mun tekemiset ja tuolla noin kadulla kyttäävät. Ou jee.

Surulliset tulppaanit

Kalkkunafilee ja muut härpäkkeet


Rakastin UK:ta kolmen lajin gyrmeellä ja hän toi armaalleen tulppaanit. Täytyy tunnustaa, että pyysin niitä kauniisti. Varma kevään merkki on tulppaanihimo. Niitä on pakko saada maljakkoon, kertovat meille sen, että olemme taas selvinneet hengissä talven pimeästä koettelemuksesta. Tulppaani on valo. Tulppaani on rakkaus.

Kuplat kuuluu asiaan


Illallisen katveessa puhuttiin paljon asiaa. Sitä mitä elämältä haluaisimme ja kuinka menisimme sitä kohti. Ilmassa on paljon asioita, jotka odottavat tapahtumista. Mie olen vain niin hemmetin kärsimätön, kaikki pitäisi tapahtua imiididli. UK on järkiperäinen ja hei, voisko jopa sanoa, et mie oon meidän suhteen tunne ja hää on järki. Eiks oo fiksuu. Tunne rönsyilee, hötkyilee, höpöttää, haaveilee ja ei ole aina niin no, järkiperäinen. Mutta eilen kävimme siis ihan analyyttisesti ja tieteellisesti asioita läpi. Whot wii duu ja silleen. Saavuttaakseen unelmii, on niille annettava joku päämäärä ja tavoite. Niistä pitää tehdä todellisia ja mentävä kohti step bai step. Ei niistä muuten totta tule. Ja tämä jos mikä, ruokkii meissä positiivisuuden kantavaa voimaa. Pitää nähdä tulevaisuudessa mahdollisuuksia, kaikki on avoinna. Sinulle itselle kaikki voi olla mahdollista. Usko niihin ja itseesi.

Jälkkärinamii


No joo, nyt ollaan taas niin hypessä. Kyllä täältä taas alas tullaan, keskiviikkona vituttaa jo rankasti. Ihan sama, positiivistellään nyt. Tänään ulkoruokintaan parin ystävän kans. Siitä on aikaa, kun viimeksi ollaan tavattu. On ihana nähdä. Ystävät ovat tärkeitä ja parasta maailmassa. Milloin sinä olet ottanut yhteyttä hyvään ystävään? Olisiko aika päivittää ja käydä vaikka leffassa. Tuosta tuli mieleen, että Moonlight leffaa on kehuttu järkyttävän hyväksi. Se on pakko nähdä. Sitä siis. Adios!

17.2.2017

Älä pure ruokkivaa kättä

Nyt se iski! On se jo hetken tuolla takaraivossa hiljalleen kurmottanut. Jokainen vuosi, näihin aikoihin se vääjäämättä tulee. Tahtosit tahi et. Mökkikuume on taudeista parhain, kilpaa kevään kanssa jäytää munaskuita myöten. Ei rauhaan jätä ja miks pitäisi.

Soitin eilen mökin vuokranantajalle. Ollaan sovittu, että helmikuussa aina varmistellaan tilanne. Näin ollaan tehty jo 12 tai onks se jo 13 vuotta. Ei jaksa muistaa. Niin on monta. Homma jatkuu niin kuin tähänkin asti ja sekös vaan meille passaa. Tuskin maltan odottaa.

Katsoin juuri vanhat postaukset ja viime vuonna ollaan oltu möksällä maaliskuun puolessa välissä. Takatalven oli tehnyt, mutta sitkeät sissit ei luovuttaneet. Muistan kyllä hämärästi, että elo silloin oli aika haastavaa, mutta ah, niin antoisaa. Saas nähä, joko kohta päästään menemään vai malttaako vielä hetken odotella.

Voittaja! Se olen minä.

Hah, voitin eilen kirjan feisbuukissa. Yhden tuttavan esikoisteos. Yleensä en voita koskaan missään mitään. Harvinaista herkkua. Oikeastaan tämä oli toinen kerta. Ensimmäisellä kerralla voitin suuren suomalaisen sienikirjan Kuopion museon järjestämässä sienitunnistuskilpailussa. Jos ette kerro kenellekään, niin lunttasin vieressä olevan rouvan kilpailukupongista. Syrjäsilmällä näin, että hän kirjoitti lipukkeeseen herkkutatti ja samalla mentiin. Ykkössija napsahti niin, että kilahti. Tein kirjalla tiliä, möin sen koululle, jossa silloin opiskelin ravitsemusalaa. Taisi nekin rahat mennä kaljabaariin, muistelisin. Tästäkö juontaa suuri rakkauteni karljuhaniin, jonka tänä päivänä tunnistan ilman petosta.

Viime aikaisen huonot uutiset voisivat voiton myötä alkaa kääntymään pikku hiljaa hyviin uutisiin. Eiks olisi jo niiden aika. Näin mää ainakin päätin. Suo siellä vetelä täällä ja nyt loppuu alavireinen kurmotus. Positiivisuudelle tarvitaan yksi pieni kipinä ja se alkaa tuottaa lumipallomaista efektii. Ajatus ruokkii ajatusta. Niin hyvässä kuin pahassa. Sen vaikeus on vain siinä, että aina ei jaksa, eikä kykene ajattelemaan valoisasti. Sitä puree ruokkivaa kättä. Päätettäköön nyt yhes, et tästä alkaa nouskausi gou, gou, gou. Mahtavaa viikonloppuu jokaiselle!

16.2.2017

Onnellisen auringon maa

Vietin eilen upean aamun Vuosaaren rannoilla. Itseasiassa en ollut rannalla, vaan olin merellä. Jäitä pitkin tallustelin ulapalle, kohti nousevaa aurinkoa. Vain minä, kamera, sani ja jää. Kadotin hetkeksi tämän todellisuuden ja olin onnellinen.



Heräsin aamulla veri öörli ja mietin, et mitäs. Menin nettiin katsomaan säätilanteen ja erheellisesti elin tässä aamussa, joka nyt on pilvinen, eikä ollenkaan sitä mitä olisin kameralle tahtonut. Hetken olin pettynyt, mut sit tajusin, et nythän onkin keskiviikko ja luvassa on kuin onkin auringonnousu. Minne menen, mistä löydyn nousun? Hyppäsin autoon ja joku ohjasi minua päämäärätietoisesti kohti rantaa ja katso, tulen äärelle upean ulapan ja siellä siintävän auringonnousuun. Johdatusta, sanon minä, jolla on niin onneton suuntavaisto, eikä mitään maantieteellistä ymmärrystä ja ulottuvuutta. Olin taas onnellinen.



Olin paikalla ajoissa ja sain hetken fiilistellä heräävää maailmaa. Maisema oli kaunis ja siintävä valo uskomaton. Kiva kompo, kylmä sininen jää, lumivalkoinen ja lämmin valo. Kontrasti tymähti tajuntaani ja melkein tippa tuli linssiin. On uskomatonta katsoa kuinka maisema muuttuu minuuteissa, kun arska nostattelee ja paljastaa uskomattoman voimansa. Olin pieni ja onnellinen.



Olin huomaamattani kävellyt lähisaarille ja lähelle laivaväylää. Lämpötila nousi ja jäät alkoivat pitää uskomatonta ääntä. Vähän pelottavaakin. Jäät paukkui kuin ilotulitteet, ne valitti, mourusi, kitisi ja ulisi. Pieniä lohkeamia jalkojeni alla syntyi hetkessä ja hetken jo luulin, että ne antavat periksi elopainoni alla. En olisi millään tahtonut lähteä, mutta katsoin turvallisemmaksi rantautua.

Taas kerran ajattelin, kuinka voisikaan olla mahtavaa saada elää ja olla yhtä luonnon kanssa. Saisi kokea tämän kaiken omalta reviiriltään, lähellä kaikkea. Siinä rannalla oli upea, vanha puutalo, jossa näkyi olevan asutusta, eikä siis mikään kesämökki. Kuinka onnellinen voikaan olla talon asukas ja haltija. Ymmärtääköhän itse. Pakko. Jäin hetkeksi fiilistelee taloa ja uneksimaan siitä mahdollisuudesta, että joku päivä tuo kaikki olisi todellisuutta myös meikäläisellä. Elämässä pitää olla unelmia, pitää olla haaveita. Niitä kohti. Onnellisesti.


14.2.2017

Ystävälle

RAKASTAVAA YSTÄVÄNPÄIVÄÄ KAIKILLE LUKIJOILLE! KIITOS SIITÄ, ETTÄ OLET MUKANA!


Rantaraitti rakkautta

Ei mul mitään asiaa oo. Tapan aikaa tässä koneella. Aikaa ei pitäisi tappaa, se saattaa häipyä kadotukseen ja sitten hukka perii. Ajan kanssa täytyy olla kiitollinen ja joustava. Sen kanssa ei pidä pelleillä. Yhtäkkiä sitä on joko liikaa tai liian vähän. Se on semmoinen tuo aika.

Kaverukset


Eilen töllöstä tuli uusintana svedupettereiden melodyfestivaalit. Ovat suuri kansan tapahtuma. Siellä se otetaan niin tosissaan. Vähä liian. Jos nyt ei Suomi pääse loistamaan, niin ei ne kovin kaksisia ole naapurinkaan ränkytykset. Vuosi toisensa jälkeen saman toistoa. Mut se mikä taas pisti ajattelemaan, on tämä uusi vanha ilmiö siitä, että sedät tahtoo olla tätejä. Niin meillä kuin muuallakin.

Hyljätty...

...vanha talo


Onko näin, että erottuakseen pitää rikkoo rajoja ja sukupuolikäsitteitä. Ja jos nyt olen oikein ymmärtänyt, niin kyseessä ei meillä, eikä naapurissa, ole kuitenkaan transihmiset. Ne jotka oikeasti ovat syntyneet väärään kehoon. En nyt taas ole ihan varma, mikä on se oikea nimitys heille, näitä genrejä on nykyään niin mahottomasti, että sekaisin niissä menee. Eikö tänä päivän enää riitä, että olet setä setänä ja tätä tätinä ja osaat laulaa ja esiintyä. Ymmärrän kyllä erikoisuuden tavoittelun, eikä siinä mitään pahaa ole, mutta miksi siitä on tullut kuuminta hottia.

Heijastuma


Parrakas setä, joka oli tädin vaatteissa voitti viisut takavuosina. Oliko näin, että jos hän olisi ollut parrakas setä, sedän vaatteissa, hän ei olisi tuonut voittoa kotiin? Olin kyllä ehdottomasti sitä mieltä, että setätäti osasi laulaa myös kauniisti. Eikö se olisi enää riittänyt voittoon? Tänä vuonna niin meillä kuin muuallakin, puuttuu myös se laulutaito ja mennään mekot edellä. Se mua mietityttää. Ja onks se nyt tänä päivänä enää niin erikoista, että sillä se kirkkain pokaali himaan saataisi. Jos ei ole, niin what nexst? Pitäisikö alkaa miettiä jotakin muuta tehokeinoa. Pukeudutaan vaikka kivitaloiksi tai muurahaisiksi. Tietysti plussaa tulisi siitä, jos olisi musikaalinen ja osaisi hitusen liikkua. Voi näitä aikoja!

Rannalla meren


Kävin eilen kuvailee vanhoilla kotihuudeilla. Voi hitto, en ole asunut siellä viiteen vuoteen ja vieläkin on tunne, kuin kotiinsa tulisi. Hyvin vahvana siitä, että tänne mä kuulun ja täällä olisi ihmisen hyvä olla. Maleksin aurinkoisia rantoja, niitä niin, mitkä tunnen kuin omat taskuni ja niitä rakastan ylenpalttisesti. Tuli pohjaton ikävä ja muistoja menneestä. Miten joku mesta voi vaikuttaa noin voimallisesti vielä vuosienkin jälkeen. Ilokseni sain huomata, että rantamaisemaan, aivan ykköspaikalle oli tullut upea kahvila. Sitä voin suositella lämpimästi, kesäillan hämyihin ja näyttäisi olevan auki läpi vuoden. Eikä ne rantareitit ole yhtään hassumpi pyhäpäivän lenkkikohde. Sinne siis.

13.2.2017

Luomisen tuska lihottaa

Aamun hetki kullan kallis. Tässä nakotamme keittiön pöydän äärellä, kaksi vanhaa varista. Läppärit läpyttää molemmilla ja tämä on meidän työhuone. Molemmille omat tietotekniset työpisteet olisivat  tarpeelliset, näin tämä harjoittelu saman katon alle muuttamisesta on meille kertonut. Ja hyvä niin, nyt tietää tarkalleen millaista kortteeria on hyvä hakea.

Kerroinko jo, että en pääse omaan kotiin tällä viikolla, enkä tod.näk. pariin viikkoon. Pah. Perjantain visiitti himas oli pettymys. Homma on nyt jymähtänyt ja vauhdikas alku oli hidastunut. Soitin kiinteistöpäällikölle ja tein tiedusteluja. Yks rempparäiskä viikko sitten kertoi, että heillä alkaa uusi työmaa ja työt meillä loppuu viime viikkoon. Siitä ymmärtäneenä, luulin pääseväni himaan. En pääse juu. Iso päällikkö sanoi, et vielä ei tartte haaveilla, parhaillaan ottaa parisen viikkoa. Eikä tässä muuten kiire, mut asuntoni ei luonnollisesti nyt myydä. Ja siinä se kiire. Mä totta vie, haluan jo et nämä asiat notkahtaisi eteenpäin ja päästäisiin jo yhteiseen kotiin. Alan kohta kiukuttelee, murmur.



Sain taas eilen lisää palikoita kuvankäsittelyyn. Se on tässä iässä sellaista, että kaikki opittu pitää heti silleen ottaa harjoitukseen ja käytäntöön. Katsokaas, niin paljon tulee asiaa, että puolet karisi muistista jo pois. Istuin koneella eilisen illan ja ei vaan muista kaikkee. Okei, pitää olla tyytyväinen, että jotain tonne nuppiin vielä jää ja siksi se harjoittelu pitää tehdä heti. Mulla ei ole mitään alitajunnan varastoa, minne kaikki kätkeytyisi ja sieltä sitten sopivalla hetkellä putkahtavat esille. Ei tule, ei putkahda. Humisee vaan tyhjyyttään.



Sain koululta filmikameran lainaksi. Haluan päästä paremmin ould stail kuvauksen sielunmaisemaan kiinni. Jännittää onnistunko olemoisinkaan. Jännäksi tämän tekee se, et miten se voi olla niin salattu maailma. Ennen vanhaan kuvattiin aina filmille, eikä siinä ollut mitään jännää. Kyllähän mun pitäisi se handlaa. Koululla on tietysti pimiö käytössä ja se on aikamoinen etu tällä hetkellä ja haluan hyödyntää sen niin, että kuvien tekeminen menisi tuonne surkastuneeseen aivojatkeeseen ja pystyisin jopa itsenäisesti työskentelemään asian parissa. Ties vaikka joskus tekisi näyttelyn filmille kuvatuista. Niissä on kuulkaa niin jännä tatsi. Maaginen.



Mietin ja haaveilen. Tuossa just UK:lle purkauduin, kuinka ihanaa olisi, jos olisi oma studio tahi työtila. Siellä olisi kaikki valot ja tarvittavat kuvaushärpäkkeet ja vaikka oma pikku pimiö. Mulla on ihan järkyttävä luomisen ja kuvaksen tuska. Välillä tuntuu, että pikku pää räjähtää. Pitäisi päästä kuvauksellisesti purkautumaan. En tiedän, johtuuko tää mun syöminen juuri tästä. Tekee koko ajan mieli jotain ja on levoton olo. Paikkaan luomisen tuskaa tai jotain. Okei, tiedän, että kaikki tuo edellä mainittu ei ole tarpeellinen, kuvata voi missä vaan ja milloin vaan. Mutta olisi se vaan niin paljon helpompaa, kun olisi paikka ja vermeet missä tehdä ja toteuttaa. Tässä on nyt käynyt niin, et opin kasvaessa, ruokahalu ( varsin konkreettisesti ) kasvaa. Olen levoton tuhkimo, joka vaan lihoo. Nyt kamera kaulaan ja pihalle. Lopeta ruikutus.



La-ehtolla kävin kuvailee koulun metiköissä. Otin "taidekuvaa." Se on haasteellista, mutta niin tyydyttävää. Valo tekee sen haasteelliseksi tai siis valon puute. Pitkät valotusajat ja nyt rätkin salamalla. Teknisesti täysin mitättömyydet, mutta minulle ne ovat kuvia. Ja tässä on se asian ydin. Epäonnistuneesta tulee onnistunut. Eiks oo jännä? Tässä muutaman kuvan satsi. Näetkö niissä mitään, kuinka sinä katsot tällaisia kuvia?