29.9.2016

Värillistä terapiaa

Rakkaat lukijat, tässä teidän verkkokalvoille hurmaava pläjäys väriä!! Eiks syksy oo just niin ihana, kun ruska saapuu ja luonto on yhtä taideteosta. Meikäläiselle tämä on hitusen jopa vaarallista. Ajelen tuolla ja pää kääntyilee ja viipyilee upeissa värien ilotulitteissa niin, ettei ajamisesta meinaa tulla yhtään mitään. Hyvä etten mene päin pöpeliköitä. Eilen aamusta kävin parin tunnin kuvausreissun rannikolla ja meinasin ajaa katukiveytykseen. En vaan saa silmiäni irti näistä luonnon värityksistä, kerrassaan hurmaavaa.




Huomenna mennään laittaa möksä talvipakettiin ja saas nähä millainen ruska siellä tervehtii vai onks kaikki kuollutta ruskeaa. Siellä päin ei niin hirveesti ole väriä, olen sitä aikaisemminkin pohdiskellut et miks. Vaahtera on se, mikä antaa parhaat värit ja niitä siellä ei ilmeisesti ole, ainakaan paljon. Koivu antaa värii juu, mut se on sellaista tasaisen keltaista. Enihau, syksy on ihana. Eilen meren rannassa tuuli ja tuiversi, ilma täynnä fressiä happea. Syksyssä on aina uutta energiaa, sellaista voimaannuttavaa ja kaiken uuden alkua.



Mulla on ressi etätehtävistä. Ei mitenkään epänormaalia. Tahtoo onnistua. Tahtoo onnistua hyvin. Ei ihan hyvin, vaan helvetin hyvin. Miks aina pitää olla niin saatanan suorittajakeskeinen. Miks ei voi vaan ottaa relasti ja nauttii? Ressi tulee myös siitä, että en kestä tekemättömiä tehtäviä. Kaikki pitäisi olla jo nyt siististi pakattuna tikulle tai muistikortille ja aikaa on osassa tehtävistä aina tuonne joulukuun puoleen väliin asti. Ei, mulla ne pitäisi olla suoritettu jo nyt. On sit varmasti tehty. On taas ihminen tyhmä, itseensä kiusaa.



Sori, nyt mä oon yhtä kuvasta taas. Mä menen aina näihin juttuihin niin syvälle, innostun jostakin, niin se on sit 24/7. Ihan tuota(kin) kävin miettii, et miks sitä pitää olla tämmönen. Mut minkäs possu saparolleen voi, ei minkä. Se täytyy kyllä todeta, et kyllä ikä on softannut pahimmat suorittamiset ja ehdollisuudet. Nuorena se innostus asiohin sai pisut pöksyyn ja unettomat yöt. Silleen kuitenkin on rauhoittunut hän. Ja onks se nyt välttämättä huono asia, jos ihminen innostuu. Ei kai. Rauha, rauha.



Perhepiirissä on surua ja murhetta. Enkä oikein tiedä, kuinka sitä käsitellä. Pelottaa ja on jotenkin vähän hukassa. Ei kauheesti paljon ole kokemusta. Yritän ajatella rationaalisesti, mutta sisällä pahaolo ja epätoivokin myrskyää. Tavallaan on toivoton, mutta hyväksyy kaiken tämän osana elämän luonnollista kiertokulkua. Voiko sitä niin? Ihminen on aika pieni näiden asioiden rinnalla. Ymmärtää, että elämä ei ole loputon, vain pieni matka maankamaralla. Täytyy yrittää olla vahva ja hyväksyä asiat sellaisena kuin ne meille annetaan kohdattavaksi. Jossakin sisälläni on raskas paino...


27.9.2016

Sumuun kosteuteen

Olen palannut maanpinnalle antoisan viikonlopun jälkeen. Hassua palata arkeen, koska tuntui kuin olisi ollut viikon kestävällä lomalla. Pois kaikesta normi rutiinista, elämä sai olla pelkkää valokuvausta. Muurlan opistolla on myös kaksi vuotta kestävä valokuvauksen päivälinja. Oih, se voisi olla elämän täyttymys. Kaikkea ei voi saada, joskaan en ymmärrä miksei. Mut näillä mennään ja jo nyt odotan ensi kuuta. Vuodesta tulee pitkä, kun koko ajan odottaa vain seuraavaa kertaa. Tunnetusti odottavan aika on pitkä. Onneksi "läksyt" pitävät minut tiukasti kiinni kuvauksessa ja aiheuttavat myös ankaraa pohdintaa. Yritän miettiä tehtäviä niin, etten menisi sieltä missä objektiivi on helpoin ja aita matalin. Saisi noin niin kuin jotain ideaa joka kuvaan.

Tiedätteks työ, et on ihmisii joilla on lukihäiriö. Olen tullut siihen tulokseen, että mulla on numerohäiriö. Ongelmia aiheuttaa valotusaika. Ei jymmärrä, ei mene jakeluun. Ymmärrän kyllä asian, kun saan kameran käsiini. Vasemmalle aika lyhenee ja oikealla pitenee, mutta en ymmärrä numeroiden määrettä. Olen aina ollut matemaattisesti lahjaton, lähes imbesilli. Niin paljon kuin olenkin opiskellut valoitusaikaa, niin ei aukene numerot ei. Nyt olen päättänyt, että niin kauan selvitän, kyseenalaistan, kyselen ja olen tyhmä, kun se menee jakeluun. Sitä vartenhan sitä opiskellaan. Kyl mie keinot keksin. 6", 2"5, 08", 1/80, 1/6400 osaatko sinä sanoa tuosta vaan, mikä on lyhyttä ja mikä pitkää valoitusaikaa? Jännä silleen eiks niin?

Ressimittari lopetti mittaamisen tähän aamuun ja analyysi tulee torstaina. Viis päivä se keikkui rinnalla ja jostakin syystä se alkoi ärsyttää ja ahistaa eilen illalla. Mitä tekee hän? Olin repinyt mittarin pois unissani, sen verta se vaivasi. Teen unissani myös sellaista mitä ei saisi tehdä. Sama juttu niiden hammaskiskojen kanssa. Kevyesti lähtee yöllä suusta ja nakkailin niitä ympäri huushollii ja aamulla sai aina etsiä mihin hittoon ne olen taas heittänyt. Mut joo, mielenkiinnolla odotan tuloksia mittarista.

Mitä elämässä muuta. Jii Karjalainen soittaa radiossa ankkurinappia. Mieleen nousee nuoruusmuistoja. Oli se ihanaa. Nuoruus ja ankkurinappi. Miksikö noin tunnelmoin? Sitä vaan tässä päivänä muutamana miettinyt olen, että nuorena on mahdollisuus kaikkeen. Opiskella ja tehdä elämälleen valintoja, kaikkea sitä, mitä haluaa isona tehdä. Nyt asia ei ole niin yksinkertainen. Juu, juu, tiedän, että koskaan ei ole liian myöhäistä vaikka onkin. Kaikki ei vaan enää ole mahdollista ja se polokasee sielua ja pistää miettimään. No joo, en nyt lähde tälle linjalle. Mennyt on mennyttä ja ollaan kiitollisia tästä hetkestä. Mut silti...

Tänään on tiistai, viikonpäivistä tyhmin. Jotenkin ihan joutava, voisi poistaa viikosta kokonaan. Otan tiistait haasteelliseksi päiväksi. Kuinka teet tiistaista perjantain. Siinäpä sitä. Menen ulos, siellä on kaunis sumu vai onks toi vaan aamukosteutta. Hmmm...onks sumu ja kosteus sama asia. Voi olla. Menen sumuun, menen kosteuteen. Adios.

24.9.2016

Opiskelija elämää

Täällä ollaan, valokuvauksen pyhätössä. Ilta on tummunut ja mä vietän yksinäistä opiskelijailtaa omassa huoneessa. Tässä on kolme punkkaa, mutta kermapylly on tietenkin öloun. Ihan niin opiskelija en ole, että hyväksyisin huonetoverksi karvaisen teinijannun. Istun koulupöytäni ääressä ja huonetta valaisee kelmeä pöytävalo. Tunnelma on snadisti spuugi, pirtti on hiljainen kuin neitsyt-tyttö herran ehtoollisella. Pattereissa kohisee lämmittävä vesi ja haukkasin iltapalaksi keittiön tarjoaman iltapalan. Ikävä on kotiin. Vähäsen.

Pyöritä pyöritä pellavapäätä

Vasten valoa


Päivä oli intresantti ja lupaava. Ryhmä vaikuttaa mukavalle. Meitä on joka lähtöön ja se on aina mielenkiintoista. On mahtavaa heittäytyä taas opiskelijan rooliin, hamuan uutta oppia kuin vastasyntynyt äidin rintaa. Päivän opinnollinen tykitys on tietenkin saanut pääni sekaisin ja purin antia intohimoisesti käytännön harjoitteilla. Oli pakko. Miehän opin tekemällä ja on heti päästävä kokeilemaan ja annettava lihasmuistiin ärsykkeitä. Muutoin kaikki unhoittuu. Saatiin jo ensimmäiset etätehtävät ja niitä reenasin. Oisko nää niin kuin taidekuvia, kaikissa on oikea tehtävä vaikka ei välttämättä sille näytä. Iso askel minulle, mutta pieni ihmiskunnalle. Hitsi, on vaan niin mahtavaa, kun täytyy ja pitää kuvata ja oppia. Olen siunattu.

Ylös alas

Vauhdin hurmaa


Aamuinen ylösnousemus ja päivän anti väsytti, mutta en saanut silmää ummistettua huom. koulupäivän jälkeen. Kävin kierroksilla ja oli pakko päästä heti kuvaamaan. Muurlan kylänraitti on hiljainen, mutta paikallinen pubi avasi ovensa ja otti minut suojiinsa. Kumosin tuopillisen ja sain kuvattavaa. Syksyn värejäkin vangitsin ja sain näin tapettu tehokkaasti aikaani. Opinnot loppui jo kolmen jälkeen ja hetken joutui miettimään, et mitäs sitten tehtäisi. Tämä on mun ihan omaa laatua sanelevaa valokuvausaikaa. Tosin, tämän vuoden aikana saattaa olla, että kylänraitti käy turhan yksiolkoiseksi kuvauskohteeksi. Mut arvatkaas mitä, täällä meillä on studiot ja pimiöt aina käytettävissä ja uskoisin, että siinä vaiheessa, kun alkaa noi hommat olla hanskassa, niin tekemistä riittää.

Oot sä tärähtänyt

Taivaspaikka


Opintosuunnitelma vaikuttaa kaiken kattavalla ja tuskin maltan odottaa, että päästään kaikkien aihioiden kimppuun. Erityisen antoisaa on myös se, että täällä me olemme saman katon alla toistemme kaltaiset ja jaamme saman mielenkiinnon kohteen. Vähäks kiva, kun voi jutella aiheesta valokuvaus ja tuntea se yhteenkuuluvaisuuden tunne. Sehän on just parasta oman alan harrastajien kesken. Olkoon harraste mikä tahansa, keskiaikaisen alushameen ompelukurssi tai babylonilainen rukouspiiri. Aivan sama, kunhan oppii ja saa uutta.

Riehuu rinnassani riehuu

Maalari maalasi taloa


Höh, kello on vasta ysi. Mitäs sitten tehtäisi? Voisin lukaista päivän kurssitarjonnan vielä läpi. Hirvee hikari. Jos meinaan, että tonne tolkuttomaan päähän jää jotain, niin kertaus on todella opintojen äiti. Eikä taida kerta, eikä kaks riittää. Noita on tolkutettava joka välissä, muutoin kaikki jää unholaan. Siitä haastavaa on tämä aikuisopiskelu. Vielä ei voi panna maate, sit herään viiden aikaan valvomaan. On muutoinkin niin ja näin tuon unen kanssa, vieraassa paikassa, vieraassa sängyssä. Mut onneks on niin paljon uutta viriliteettiä, et huominen päivä menee silläkin energialla. Nukkuu tahi ei. Tekee mieli jotain mässyy. Ei oo ja kyökki on kiinni. Otan kurkkupastillin. Adios.

23.9.2016

Mittarilla mitatut

Mittari mittaa rinnassa ja mulla on ihan sellainen nolo olo, että joku kyylää mua. Ei tohi paukkua päästää tai nokkaa kaivaa, jos se menee filmille. Kauheeta. Eilen aamulla huitasin mittarin rintaan, heleppoo kuin heinän teko, eikä se häiritse yöelämää, eikä tunnu missään. Ehkä snadisti kutittaa, mut olen jo tottunut. Suihkuun ja veteen pois otetaan, muutoin mittaa 24 hoo.

Mikä tää sit siis on? Se mittaa sykkeen väliä ja antaa tietoo parasympaattisen hermoston toiminnasta. Kaiketi siis myös sykkeestä ja siihen liittyvästä. Kuinka ihminen palautuu ja kuinka kokee tilanteet stressaavana. Oukei, eihän siihen mittareita tarvita, mie ressaan kaikkee ja koko ajan. Eniten mua kiinnostaa nämä mun öiset touhut. Vaikka jäpikkä saattaa vetää unta palloon kymmenen tuntii, niin mikä on oikeesti levon määrä. Viime yö oli rauhallinen, omasta mielestä. Kerran kävin lirulla, mut en möykännyt, eikä pahat henget mua vainonneet. Toivottavasti nyt edes yksi hullu yö tulee tallennukseen. Saan sitten vertailu kohdetta. Ihan mielenkiintoista tämmöinen on, en sit tiiä onko ihan huuhaata. Ma on lekuri ja aion tallennukset siellä esittää.



Varasin meille ylläri matkan. Sellaista syksyhubaa. UK ei tiedä kohdetta, kerroin vain, että 8.9 La sellaiset ja sellaiset vermeet mukaan ja kello kasi oot redi. Lähetään. Se mun maajussi exä teki aina tällaista ylläriä mulle. Se oli ihanaa. Pieni kutkutus arjen pyöritykseen pitää ihmisen virkeenä. Suosittelen rakkaat lukijani teidänkin parisuhteen hekuman ylläpitämiseksi. Täällä voin avautua, jos lupaatte, että ette kerro kenellekään. Myöpä lähetään Manseen mustamakkaraa järsimään. Varasin alennuskupongilla edukkaan hotellin, pöydän näsinneulasta ja sarahildenin museoon mennään katsomaan niitä hassuja ihmishahmoja. One nait ja lempi leiskuu. Eiks oo kiva?

Huomenna starttaa sit ne foto-opinnot. Mua jännittää, niin kuin aina joku uus ihana. Pikku poika jouluaattona kutkuttaa massun pohjassa. Hitsi, kun on nastaa. Mää niin odotan. Olen la-su Muurlan opistolla, yövynkin siellä. Näin saan autenttisen opiskelijafiiliksen. Tätä ihanuutta jatkuu aina ens kevääseen, on vuodeksi parasta mahdollista harrastetta. Jos nyt ei avaudu kuvaamisen salat lopullisesti, niin sit mie nakkaan kameran ladon seinään. Tahtoo oppii ymmärtää ja hallitsee.

Tänään on viikon paras päivä. Tänään on Vain Elämää ilta. Pe ilta on pyhä. On saunavuoro ja asetutaan töllön ääreen. On rauha. UK on reissun päällä, yksiksein nautin. Kohta käyn viikkosiivouksen pariin ( pakko, Su on näyttö ) ja illaksi duuniin vielä. Mittari mittaa ja mää oon ihan et joooooo.... Mellevää viikonloppuu tu evrivan!

21.9.2016

Elä vatuloi

Nyt on blogin ulkoasu valmis. Siinä ihan itteensä esille tuo hän. Tiukka ilme, sellainen tuumaileva. Eiks sovi tyyliin, tuumaileva on blogi myös. Oudolle tuntuu oma kuva, mut kaiketi se on päivän trendi. Järkytys oli suuri, kun hyvää kuvaa yritin napsia. En paljon valehtele, jos sanon, että noin sata otosta otin. Tämä yksi ainut kelvoitettava. On meinaas tää lärvi valahtanut pahemman kerran, ei taho sellaista kuvaa missä näyttää ihan buldogille. Ei mua rypyt haittaa, ne ovat elämää, mut ei toi valahtaminen näytä erityisen edustavalle. Saanen huomauttaa, että tätä kuvaa ei ole käsitelty, ihan tuli vahingossa tuollainen "tuore" otos. Juu, ei sillä, että olisin turhamainen. Ehei, mut kyl tää on... Ikääntymistä.



Miehän seuraan töllöstä tätä Ensitreffit altarille. Ei sieltä mitään muutakaan tuu. Ja se on hyvää pariterapiaa omallekin ihmissuhteelle. Nyt mukana sellaiset parit, että välillä vallan ällötys nousee, niin ovat lovelove. Saas nähä, tullaanko alas korkeelta ja kovaa vai onks tässä nyt oikeesti kyseessä vuosisadan laavstoorit. Se yks pariskunta pussaillee koko ajan, ihan huvittaa. Kohta on huulet ruvella ja rakkuloilla, tuollaisella imuttamisella. En mie sillä, toivon toki parasta mahdollista. Hauska katsoa tuollaista ällö lällyä. Itse on moiseen pystyis, silleen ovat rohkeita ihmisiä.

Mitä tapahtui eilisille kakuille, jotka olin jo tuhonnut epäonnistumaan? Niinpä vain napsahtivat vuasta irti ilman korppujauhotusta. Nou problemos. Eli onko tämä nyt kansallinen kusetus koko vuan jauhotus. Olen sen verta monta kakkua kahdentoista vuoden aikana paistanut, et siihen eräskin korppujauhopussi on mennyt. Hirvittävä rahamäärä! Olisin miljonääri, jos olisin vain jo aikaisemmin tajunnut, että ei tarvita jauhotusta lain. Huutava vääryys. Kelle osoitan  reklamaation? Onko tämä Marttojen kansallinen juoni ja heillä on diili korppujauhofirman kans. Käärivät dollarit taskuun, hemmetin Martat. Mää kyllä soitan Sauli Niinistölle tai sen rouvalle, mikä se nyt olikaan nimeltään. No hän, joka runoja rustaa. Hän ymmärtää mun tuskan.

Nyt en vatuloi. Nyt on mentävä uimaan. On liian kaunis aamu tuhlattavaksi. Niin mistä. Mistä mä sen tuhlaan. Elämästä vai ajasta vai mistä. No en tiiä, mut tätä just tarkoitin. Lopeta jo ja mene uimaan. Elä vatuloi. En en.

20.9.2016

Helevetin hömelö

Kello on vaille kasi ja mulla ensimmäinen erä kakkuja paistuu uunissa. Niitä niin, mitä duuniin paistan. Leipuri Bulla alkaa olla pahemman kerran deme. Unohdin sit jauhottaa vuat ( kauhee sanahirviö, mut siis kakkuvuoka on perusmuoto.) Ai että mua nyt jurppii pahemman kerran! Miten voi olla niin helvetin hönö. Eilen unohdin ostaa jauhot, enkä sit päässyt paistamaan. UK toi tullessaan, mut ei jaksanut illalla enää vääntää ja nyt töpeksin näin. Kiinnihän ne tarttuu onnettomat ja pilalla ovat. Mitä mä niillä teen, pappilanhätävaraa vai. Anna mun kaikki kestää.

Ei sille mitä voi, mut pahemman kerran pätkii jo. Kauppaan ei voi enää ilman listaa mennä. Vaikka kuinka itselle tolkutat, että sulla on viisi asiaa mitkä pitää muistaa. Kaksi menee hyvin, kolmas jo tekee tiukkaa ja lopuista ei mitään havaintoo. Jos oikein hyvin käy, niin et muista mennä koko kauppaan. Semmosta on elämä juu.

Tässä teille tipu

Sain taas univiestejä. Heräsin aamulla ajatukseen, että kirjoitin romaania. Päähenkilö oli 30-vuotias Kirsi, oman elämänsä sekakäyttäjä. Tästä se niin kuin läks. Pidemmälle tarina ei jatku, mutta onhan tuossa jo hyvä alku. Jos nyt ei romaani, niin unihaiku tai jotain. Olen muuten menossa tohtorin pakeille tästä mun unihäiriöisestä yöelämästä. Alkaa jo rassaa tuollainen hilluminen. Ja tällä viikolla saan sellaisen mittarin kehooni, joka mittaa kaikkee mahollista viiden päivän ajan. Sitä, kuinka palaudun, sykettä ja pulssii ja vaik mitä. Ihan mielenkiinnosta sitä kohtaan, et kuinka oikeesti lepään nukkuessani. Joskus musta tuntuu, et noi mun yöt menee kaikkeen muuhun kuin siihen mihin ne on tarkoitettu. Kirjoittelen romaaneja, ohjaan elokuvia, taistelen pahojahenkiä vastaan ja pidän puheita, nauran, itken ja laulan. Ei se oo ihme, jos muistikin alkaa pätkiä.

Pikku koiralla on massuongelmia tai jotain. Viime yönäkin se oli ripuloinut matoille. Nykyään pitää laittaa yöks paperit sisälle ja yritys hyvä, joskus ripskat sattuu sinne ja joskus ei. Ei oo kiva. Ja tätä on nyt jo jonkun tovin jatkunut. Asiaa on tutkittu, mut lekurin mielestä terve koira. Joku outo hässäkkä siellä on tai sit hän kärsii tästä meidän erosta. Sillä on ikävä Ukkorähjää tai jotain. Tai ei kai se niinkään mee, koska sitä ripulointia on koko ajan, oli mulla tai Ukkorähjällä. Apaattinenkin tahtoo olla, vai meneekö se jo ikääntymisen piikkiin. Ei tiedä, mutta tohtorin pakeille on toinen vietävä. Mun sydäntä riipii tämmöinen.

Jassoo, nyt täytyy toimia. Ulkona olisi just sellainen paras ilmasto, viilee mut kirkas. Ne on niin mun juttu. Uimareissu tekis poikaa, mut ei taida keretä enää, pah. Tästä se lähtee, tääkin päivä. Moro.

19.9.2016

Viikonlopux

Oli kiva viikonloppu. Sellainen kaupunkimaisen syksyinen. Perjantai-illan Vain Elämää, lauantain duunipäivä ja viikkosiivous tekivät siitä sellaisen arki on palannut elämään. Ja mikäs, musta se on tärkeintä, että se arkielämä on jees, juhlat on aina juhlii. Antaumuksella siivosin ja laitoin perinneruokaa illaksi. Possun sisäfile, tattisoosi ja valkosipuliperunat. Olin ajatellut, että holittomalla mennään, mutta arkiseen viikonloppuun syksyisin kuuluu kyllä pari lasillista punkkua. Sen verta täytyy erottaa viikonloppu viikosta. Ja hei, punkku kuulu syksyiltoihin ja kynttilät. Eiks muka oo kiva, et koti on siisti ja vähän panostaa fudaan ja serviisiin.




Innostuin kuvaamaan ennen illallista. En ole muistanutkaan kertoa, et nyt vihdoin ja viimein olen saanut sen mun uuden digipokkarin. Sitä odotellessa meni muutama kuukausi ja nyt yritän sisäistää uutta kameraa. Pitäisi vaan kuvata ja kuvata, silleen tullaan tutuiks. On se aika näppärä, pokkarin ominaisuudessa järkkärin mahdollisuudet. On näppärä pitää mukana, kun pikkuinen on hän. Ihastunut olen, kunhan opin ymmärtämään meidän yhteistä kieltä tai pitäisikö sanoa kuvaa.




Parvekkeeltani avautuu pikkuinen metsä. Mäntyjä ja silleen. Niissä kortteeraa muutama kurre. Ai että, niitä on hauska seurata, kun loikkivaat ja tekevät touhujaan puissa. Ei voi kuin ihailla sitä akrobatiaa ja käpälän tarkkuutta. Pitkiä loikkia tekevät puun oksalta toiselle. Miten ovatkaan tarkkoja, välillä mua pelottaa, et nyt meni huti. Mut ei, aina tullaan sujuvasti alas ja jatketaan kipitystä hurjaa vauhtia. Joskus ne ajavat toisiaan takaa, leikkiväätkö vai onko joku reviirisota. Ihmeellinen on luonto ja kurre kiva.




Sunnuntai oli citiboi. Sanoin UK:lle, et ihan kuin me oltaisi ihan hesalaisii. Kaupungilla luuhataan ja taidetta käydään aistimassa. Aamusta pikku sportti ja sit käytiin Lapinlahden sairaalassa. Se entinen mielisairaala. Huh, olipas vaikuttava kokemus. Minulle, mielikuvitus mestarille, kokemus oli jopa karmiva. Mä niin aistin kaiken sen mielen tuskan ja ihmisen epätoivon. Annoin mielikuvitukseni lentää ja kameran laulaa. Menin paikkoihin, minne ei kaiketi olisi saanut mennä. Mut oli pakko. Mä innostun vanhoista rakennuksista, niissä on jotakin koskettavaa, erityistä. Jospa olisi ollut nappula, jota vääntää menneille vuosisadoille. Olisi päässyt paikan päälle katsomaan, millaista se oli.




Käyskennellessämme taidenäyttelyssä ja muutoinkin siellä osastoilla, sähköshokki ja lobotomiahuoneissa, mieleeni tuli eräs vanha runoni. Nämä mielialasairaudet eivät ole itsellekään vieraita, sen verta välillä heittää ap änd daun. Enkä nyt tee pilaa, enkä mitenkään vähättele. Laitan runon.

Mielenvikaiset ovat mieliä, jotka ovat tilapäisesti rikki.
Eikö täällä koskaan korjata mitään.
Yksikin korjattu mieli.
Se on pois, sielujen hautausmaalta.
Sieltä lehdosta, jossa on ikuinen neljän ruuhka.

Oliks vähän diippii? Mut joo, kovasti oli vaikuttava kokemus. Teen postuksen kuvien kera tuonne Lemon Decon puolelle. Pidän Lapinlahtea tärkeänä kohteena, sen säilyvyyden ja historian havinan vuoksi. Onhan se myös arkkitehtuurisesti ja maisemallisesti erittäin upea kokonaisuus. Engelin suunnittelema.





Käytiin pitkästä aikaa Hietsun kirparilla, tuli ihan nuoruusvuodet mieleen. Ennen vanhaan se oli lähes joka viikonloppuinen käyntikohde. Nyt myyjät olivat jo lopetellet ja anti jäi laihaks. Siitä vielä citiwalkii keskustassa ja käytiin vetää pizzat nassuun. Jotenkin kauheen nuorekas viikonloppu. Jesh.