21.10.2017

Elämälle kiitos

Hilipatihippaa ja hei vaan. Viikot hurahtaa ajatuksen nopeudelle, enkä meinaa perässä pysyä. Tai jos ne menee mun ajatuksen nopeudella, niin aika hidasta on. Silleen on tämä aivotoiminta jo ruosteessa. Mut enihau, hurjan kiva viikko takana ja tää on vähän sellaista uuden opettelua. Duuni on kuitenkin iso osa elämää ja se kun pannaan uusiks, niin vähän aikaa pitää olla mitä, missä ja kuinka. Mut siitä saa myös paljon energioo ja virtoo. Minähän olen vaihtelunhaluinen ihminen ja saatan helposti kyllästyä. Sikäli ristiriitaista, et rakastan rutiineja ja perinteitä, mut olen levoton ja tahdon vaihteluu tai ehkä se on enemmänkin tekemistä. Niinpä, tekemistä pitää olla ihmisellä. Tekemättömyys tappaa luovuuden ja silloin sitä ihminen jymähtää perseelleen. Näin on kuulkaa näreet juu.

Siivosin eilen ja nautin siitä. En ole kerennyt kauhiasti paljoin kotia huoltaa ja ihan oikeat villakoirat räksyttää nurkissa. Siellä pyörivät ja syyttävästi syliin hamuavat. Eilen annoin kyytii. Kauhukseni moppi oli duunipaikalla ja lattia jäi pesemättä. Tuli puolinaisesti keskeneräinen olo. Jatkan tänään. Himas olisi muutama homma, joka pitäisi rempalta saavuttaa päätökseen. Sellaiset ei jätä mua rauhaan, ennen kuin ne on täytetty. Vai voisko olla, että ihan lepäisi ja nauttis. Ei nyt suorittaisi mitään. Ulkona on huumaava keli ja tekis mieli pihalle. Pikku flunssa yrittää punkee pintaan jo viikon, mut ei se sitä kuitenkaan täysil tuu. Eiks oo hassu. Kohta tietysti kaataa sänkyyn ja siinähän sitten oot. Pitääköö antaa periks vai taistella. Siinä vasta dilemma. Menen aurinkoon. Menen rantoja mittaamaan. Rauhas ja happee mulle hetinyt. UK messiin.

Koti-ilta kynttilöin

Mieltäni on tällä viikolla erityisesti lämmittänyt asiakkaiden palaute liikkeemme tunnelmasta. Ei ole yks, eikä kaks, jotka ovat jo ovella huudahtaneet: " Oih, kuinka kotoisa tunnelma täällä on!" Yksinkertaisella ajatusmaailmallani voisikin todeta, että olemme tod.näk. saavuttaneet sen mitä haimme. Varmasti myös yksi iso osa lähtee meidän energiasta. On hyvä ja helppo olla, niin se lähtee lämpöisenä tunnelmana atmosfääriin.

Minulla kävi asiakkaana naapuriyrittäjä Katariina Souri. Heillä on puolisonsa kanssa galleria/showroom/työtilat meidän vieressä. Hitsi, kun meillä oli mukavaa. Hän on hyvin hurmaava ja hauska persoona ja juttelimme ummet ja lammet. Voisin jopa sanoa, että kemiat kohtasi. Arvostan häntä suuresti taiteilijana ja ennen kaikkea siitä, että tekee juuri sitä mitä haluaa, eikä sitä mitä muut haluaisi hänen tekevän. Suosittelen piipahtamaan heidän putiikissa, esillä on Katariinan upeita maalauksia ja hänen puolison hillittömiä taideteoksia. Todella tutustumisen arvoinen paikka!

Tyyni sai teipit

Terapiarintamalla on hyvä henki. Ei nyt mitään mullistavaa vielä ja varmasti haenkin tapaa, että tyyliä purkaa asioitani. Miehän puhun, miehän en oo sulkeutunut ihminen. Mun on aina ollut helppo puhua, savolaine höpöttäjä kun oon. Mut onks se oikeesti niin? Mä saatan läpistä helposti, mut et puhunko sitä mitä pitäisi puhua. Peitänkö jotain sillä puhumisella, tyhjän lonksuttamisella? Minussa kumpuaa joku sisälläni. En tiiä vielä mikä ja uskallanko antaan sen tulla ulos. Mua vähän pelottaa. Mun tekis mieli heittäytyä, mutta joku minussa tarraa kiinni. Kaikelle pitää antaa aikansa ja jos joku minusta tahtoo tulla ulos, niin kyllä se sieltä vielä tulee. Ennemmin tahi myöhemmin. Nyt vaan pitää olla tarkkana, että en ala suorittaa tätä terapiaakin tai pahimmillaan siinä saattaa käydä niin, että mie oon se terapeutti ja terapeutti on potilas. Juu nou?

Josko nyt sitten kaivautuisi hetkeksi peiton alle ja ottaisi ihan rauhas. Lepäis flunssaa, jos se siitä vaatii. Mut kyl mää iipeestä ulos meen. Voisi kameran ottaa messiin ja kuvata vähän maisemaa. Nyt on niin nättii. Eiks syksy oo ihanaa aikaa? Nämä pakkasaamut on niin parasta. Kuulakas, raikas, hyvälle tuoksuva, kaunis, pirteä, energinen ja mitä vielä. Syksy on niin mun juttu! Adios amigos!

12.10.2017

Alkujuuren taipaleella

Tahti alkaa rauhoittua ja elämä normalisoitua. Aika haipakkaa onkin ollut. Tyyni aukaistiin maanantaina ja työt on aloitettu. Itse ei ollut sitä tajunnut, kuinka nopeasti kaikki loppujen lopuksi kävikään. Asiakkaat, jotka olivat käyneet edellisen kerran kuusi viikkoa sitten vanhassa duunipaikassa, eivät  välttämättä tienneet muutoksista. Saatuaan viestin, tulivat perässä ja ihmettelivät tapahtunutta. Tosiaan, kaikki on duunattu kuudessa viikossa! Uusi putiikki uljaasti pystyssä ja minä häpi. Onhan tää ollut rutistus, mutta kaikki on ollut sen vaivan arvoista.

En vain lakkaa ihmettelemästä, kuinka kauniisti meidät on vastaan otettu Kruunuhaassa. Naapuriyrittäjät ovat tuoneet kukkia kera onnen toivotusten ja siitä tulee hyvä ja lämmin olo. Puhumattakaan omista asiakkaistani, paljon halauksia, myötäelämistä ja kuplaputelia. Olen suuresti etuoikeutettu ja onnellinen siitä, että minulla on upeita ja jo vuosikymmeniä kestäneitä asiakas-suhteita. Kiitollinenkin olen. Hurjasti.



Ensimmäinen terapiasessio takana ja heti tuli oivallus. Katsokaas, elämää voidaan matematisoida karkeasti niin, että työ on 8 tuntia, vapaa-aika kahdeksan ja unta myös se kasi. Työajalla tehdään duunii, vapaalla relataan, harrastetaan ja nautitaan ja yöt levätään, eiks niin. Mitä teen minä? No, duuni on duunii ja sen pitäisi muotoutua niin, että saan siitä tyydytyksen ja kaikki siellä on ok. Mitä tulee vapaa-aikaan, niin teet sellaista harrastetta, mistä nautit ja saat voimaa, sekä palaudut arjen haasteista. Mut minäpä en. Minä suoritan armottomana itselleni heela tiiden. Kun esim. valokuvaan, niin vähintäänkin minun tulisi ottaa se vuoden lehtikuva. Tai kun kirjoitan, niin vähintäänkin sen pitäisi olla bestsellers. Eli kaikki mitä teen, on helvetinmoista suorittamista ja nautinto on siitä kaukana. On aina ollut. Kelle ja mitä yritän todistaa? Etsin ja haluan hyväksymistä, epätoivoisesti. Mihinkään en ole itsessä tyytyväinen ja raippaa, ruoskaa tulee alvariinsa. Suoritasuoritateeteepakkopakko!!



Mitä tulee levolliseen uneeni, niin senkin minä suoritan. Yöt näen unta ja teen, sekä touhuan kaikenlaista. Onneksi matka itseeni on alkanut ja ne rienaavat painajaiset ovat vaienneet ja jonkunlaista lepoa on havaittavissa. Eli lyhyesti ja ytimekkäästi minä suoritan kakskytneljä ja rapiat vuorokaudessa. Se, mistä tämä kaikki kumpuaa on vielä epäselvää ja luulen, että asiassa pitää todellakin mennä pintaa syvemmälle löytääkseen rauhan. Senkin muuten ymmärsin, et miks möksä on mulle niin tärkee ja rakas paikka. Se on ainoa airue, missä saatan olla auki, relaa ja suorittamatta. Siks mulla on ikävä luontoon. Olen alkukantainen ja menossa itseeni. Tämä terapia tulee todella tarpeeseen ja kela kiittää vielä veronmaksajaa.



Jos lähtökohtaisesti ajatellaan niin ja tiivistetään tämä asia, niin minä olen läpensä paska ihminen ja yltiöpäisellä suorittamisella yritän peittää sitä ja haen hyväksyntään. Kenen ja miksi. Eiks oo perinjuurin hassua ja loppujen lopuksi hirvittävän yksinkertaista. Matka on alkanut.



Viime viikonlopun valokuvakoulutus oli aikamoista tykitystä! Nyt mennään kuulkaa lujaa ja asian ytimeen. Niin paljon, kuin minäkin olen asiaa opiskellut, saan huomata tietämättömyyteni. Nöyrä olen ja hämmentynyt. Opetus on hyvä, todella hyvä. Pikku pää on sekaisin, niin kuin aina uuden edessä. Jos pysyn mukana, tulen varmasti saamaan koulutuksesta paljon. Me rakennamme valokuvaajan työkalupakkia. On sitten mistä ammentaa, eikä sormen pitäisi suuhun enää mennä, eikä muuhunkaan ruumiin aukkoon. Tehtäviä on paljon, ne ovat vaikeita, mutta mielenkiintoisia. Nyt pitää vaan olla tarkkana, että en ala suorittaa. Tai varmasti alan, mutta työkalupakissa on siihenkin välineet ja ehkä mää opin myös nauttimaan siitä, mitä teen ja mitä jätän tekemättä. Mulla on hassu tunne, aivan kuin silmäni olisivat auennet näkemään valokuvausta eri tavoin. Tätä on vaikea selittää, se pitää tuntea.



Loppuun pieni onnellinen kevennys. Täti parkkipirkko oli kirjoittamassa minulle ikävää. Saavuin autolleni parahiksi ja siinä ihmettelemään miks minua rangaistaan. No joo, ei ollut C-tunnuksen paikalla, enkä sitä oikeasti huomannut. Siinä keskustelu alkuun tiukkasävyistä, mutta savolainen viäntö ja hellä, lämpöä tuikkiva katseeni ja nöyrä pyyntö: " Elä kirjota" tepsi ja sain pelkän huomautuksen. Siinä vielä tovi huasteltiin pirkon ammatin parhaat puolet ja toivotettiin hurmaavat jatkot. Vettä satoi, mutta taivas hymyili. Minä myös.

P:S Hiusmuotoilu Tyyni esittäytyy kuvin.

6.10.2017

Raipatirai ja rallaa

Herätyttää liian aikaisin. Pikku pää surisee, aivan kuin siellä asustaisi mehiläisyhdyskunta ja minä olen se kaunis kuningatar. Hunajata, hunajata. Ei maar, ehkä tämä on tuiki tavallista ressiä, mikä nostaa kortisoli tai muita kehon selittämättömiä virtauksia sille tasolle, että simmu aukeaa räjähtävästi kello viis aamuyöstä ja turha enää yrittää unta. Jollakin tapaa olen ylivirittyneessä olotilassa, mutta se on ymmärrettävää ja voisinko kuitenkin kutsua sitä positiiviseksi mielen vilkkaudeksi. Sovitaan niin.

Eilen oli viimeinen duunipäivä vanhassa. Samalla minulla on hyvin haikea mutta helpottunut olotila. Olen jo pitkin viikkoa katsellut kaikkea silleen jäähyväisesti. Tässä näin, hän käy nyt viimeistä kertaa kasarmitorin äsmarketissa ja ostaa sen viimeisen ja miljoonannen karjalanpiirakan. Kuinkahan monta ripsipiirakkaa ostin kolmentoista vuoden aikana? Aika monta. Olen karjalanpiirakka addikti. Rakastan niitä ja Karjalaa.

Alkaa näyttää tälle

Vaikka lähtö päässäni olikin tehty jo aikaa sitten, niin kyllä siinä tunteet kävi vuoristorataa. Kaikki ne ihanat muistot, hassut ja hauskat. Meidän työyhteisö oli siitä kiitollinen, että kuljettiin yhdessä, vaihtumatta juurikaan, aika pitkä taival. Ja aivan varmasti voin sanoa, että entisellä on aina erityisen lämmin ja rakas paikka sydämessäni. Kiitollisena kaikesta minä jatkan omaa matkaani ja käännän uuden sivun elämäni päiväkirjassani. Näin on hyvä ja näin piti tuleman.

Viel vaiheessa

Tyyni on noussut harjaansa. Niin kuin remontit yleensä, ei tämäkään ole ollut pala torttua vain. Synnytyskivut tahi tuskat on ponnisteltu ja viime keskiviikkona sain kokea jotain tunteikasta. Olin maanantaina päässyt jo pesemään lattioita ja tekee sitä sellaista viimeistelyä. Aukaistuani putiikin oven keskiviikkona, tunsin lämmintä onnellisuutta. Meidän pikku putiikki. Tämä on syntymän ihmettä, ei sille mitään voi. Ihanata.

Pinnat kohtaa

Asiakaspalvelu alkaa ensi viikolla, vielä on asioita kesken ja loppurutistus on tänään ja het alkuviikosta. Tänään saadaan fototapetti seinälle ja tunnen taas sitä samaa kammoa kuin aina näiden tapettien kans. Joko toimii tai sit mennään metikköön. Oletteko koskaan kokeneet fototapettikammoa? Se on julmaa.

Koko tietokoneliikkenneyhteys on vielä suorittamatta ja sekös myös hirvittää. Maksupäätteet, netit ja sähköinen ajanvaraus ovat meitsille hepreaa. Olen kuitenkin päättänyt, että asenteella mennään. Nyt ei ole tukihenkilöitä, enkä voi heittäytyä tietotekniikkahölmöksi. On pakko ymmärtää ja tehdä.

Mun rauhaisa duuninurkka

Ettei nyt aika kävisi joutilaaksi, niin huomenna alkaa myös valokuvakoulutus. Enpä ole kerennyt uhrata ajatustakaan opiskelulle, ehkä se on hyvä asia, niin en ala taas liikaa suorittaa. Osaan ottaa rennommin. Viestinnällinen valokuvaus tällä kertaa ja odotan kyllä kovin, joskin hieman on huono ajankohta juuri tämä viimeinen viikonloppu ennen liikkeen avajaisia tai sitten ei. Voi olla hyväkin, saada ajatukset taas kuvaukseen. En meinaa ole kameraan tarttunut vähään aikaan ja se tykittää tuolla sielun puolella ja mieli tekee kovin. Nyt elämä toivottavasti asettuu omille tylsille urilleen ja kerkee taas harrastaa.

Meil keinutaan

Terapia alkaa maanantaina. Eikö ole vähintäänkin hauska yhteensattuma, että se alkaa samaan aikaan kuin Tyyni aukaistaan. Se on merkityksellistä. Onko tämä käännekohta elämässäni ja mihinkä suuntaan mennään. Sehän nyt on sanomattakin selvää, että armon vuosi kaksituhattaseisemäntoista on ollut muutosten vuosi. Mä luulen ja mulla on sellainen kutina, että eiköhän muutokset ole nyt vähäksi aikaa muutettu. Vai onko ne sitä mun elämässä koskaan. Muutoksessa on aina uuden alku, sanoo filosoohvi ja psykolooki ja paskalooki ämjanhunen. Näillä mennään tänään, huomisesta ei tiedä. Toivotaan, että elämässä alkaa nyt Tyyni ja minulla myös aikaa purkautua tänne näin. Hei, varmaan aika tiukkaa kamaa tulossa, meinaan vaan, jos tänne sen terapian oksennan. Tai sitten en. Onnellista elämää tu evrivan! Palataan!

9.9.2017

Olen Tyyni

Sade rummuttaa tasaisesti mökin peltikattoon. Siinä on rauhallinen fiilis. On jotenkin armeliasta tuo sade, saa vain olla, eikä tarvitse suorittaa. Hah, just nyt jostain kuuluu jäätelöauton paskakutsu. Ei me näköjään niin böndellä olla etteikö tuo häiritsevä älämölö tänne kuuluisi. No niin, nyt alkoi tekee mieli jädee. Pitääkö tästä suorittaa ja lähtee kirkolle. Enkä mee, juon maitoo. Mut joo, ihanasti alkaa ilmassa olla jo syksyä. Lykkäsin tultua kaikki patterit täysille ja mökki on lämmin. Sellainen kotoisan suloinen tunnelma. Tiiättekö, turvassa pahalta maailmalta, lämpöö, rakkautta pikku pesässä. Just niin, pesäinen fiilis.

Elämässä on tapahtunut paljon. Nyt mennään niin, et ei meinaa huivit päässä pysyä. Mistä mää aloittaisin. Olen myynyt osakkuuteni kampaamoon ja nyt laitan uutta, pienempää ja rauhaisaa parturi-kampaamoa. Työskentely isossa ja entisessä kävi vanhalle ihmiselle ylivoimaiseksi. Ei sitä oikein edes tajunnut, mikä mättää, kunnes ymmärsi. Liikaa metelii, vähän liikaa kaikkee. Näin on hyvä ja itseä pitää kuunnella. Vetovastuu liikkeen johdossa kävi stressaavaksi ja se sai minut voimaan huonosti. Asiaan ei liity mitään draamaa, näillä kilometreillä on sen verran oppinut, et jos joku asia ei vörki, niin tee ihminen sille jotain. Älä kärsi, sinua rakastetaan.

Olen Tyyni...

Uusi putiikki nousee Liisankatu kutoseen Kruunuhakaan. Parturi-kampaamo Tyyni tulee olemaan rauhan ja rakkauden tyyssija. Meitä on siellä kaksi tekijää ja aivan varmasti tehdään sellainen ilmapiiri ja tunnelma, missä viihtyy itse ja asiakas. On sanomattakin selvää, et vuoristorataa mennään. Välillä tunnen hurmioitunutta huumaa ja välillä pelottaa niin perkeleellisesti. Mut sitähän se yrittäminen on ja sen minä osaan. Krunikka on kiva, siellä on hyvät fibat. Kata Sourin galleria/showroom on vieressä. Ollaan taiteen ytimessä. Kampaamomme ei ole vain pelkkä kutrila, sinne on tarkoitus virittää valokuvagalleriaa ja kenties Lemon Deco tekstiilit tulee esille myös. Ja takahuoneeseen viritän pienen valokuvastudion. Hitsin jännää!

Viime keskiviikkona saatiin vihdoin ja viimein sisäovet ja listat päätökseen. Eli remontti himassa alkaa olla ohi ja uusi alkaa kampaamossa. Katsokaas ja nähkääs, enhän mie voi ilman remonttia elää. Se on niin kuin mun toinen luonne. Ja täähän nyt menee jo rutiinilla. Kivoi juttui on tulossa ja odotan kovin, kun saamme sen nähtäväksi. Ensi viikolla on tarkoitus aloittaa ja toivottavasti kuukauden päästä avataan. Vielä monta mutkaa matkassa, mutta eiköhän ne selviä ajallaan.

...olen Rauha.

Vihdoin ja viimein olen löytänyt itselleni terapeutin! Se ei ole mitenkään yksinkertainen asia. Meinaan löytää sellainen ihminen, joka puhuu sun kans samaa kieltä ja olet valmis antamaan hänelle itsesi. Kongnitiivis-analyytinen pitkäkestoinen terapia, jossa on mukana traumatyöskentely. Eiks kuulosta perin juurin exslusiiviselle? Pitäiskö asiaa jotenkin hävetä ja jättää se täällä julkaisematta. Ei mun mielestä. Pyrkimyksenä on kuitenkin eheyttää itseä ja saada loppuelämäksi tasapainoa, iloa ja onnellisuutta. Miksi sellaista pitäisi salata tai hävetä. Ei miksikään.

En ole nähnyt painajaisia kolmeen viikkoon. Voin paremmin. Olen saanut lääkityksen painajaisten häätämiseen. Pienen pieni mielialapilleri on antanut kyytiä pahoille hengille, piruille ja itse saatanalle. Alan olla taas vahva, enkä alistettu kohtalooni. Miehän olen sellainen ihminen, että pyrin tekemään häiritseville asioille kaikkeni. Otan tästäkin selkävoiton, joskin se yltiöpäinen suorittaminen on yksi tekijä, joka vie minua kadotukseen. Jospa vihdoin ja viimein oppisin rakastamaan itseäni, jatkuvan tuomitsemisen sijaan. On tää hurjaa. Mut avoimin mielin lähden tälle matkalle itseeni. Lopetan pakenemisen ja kohtaan kaiken sen, mitä sisältäni sielusta kumpuaa. Tai sit menen lopullisesti sekaisin ja katoan mikämikä maahan. Adios.

Ihminen on hassu eläin. Kummallinen. Näin monta vuotta on pitänyt kokea ennen kuin on valmis pysähtymään. Voi pojat, nyt ymmärrän, kuinka huonosti hyvyydessäni olenkaan voinut. Tämä vuosi on ollut hyvin raskas ja ihmeellinen. Tavallaan olen onnekas masentuja, sillä olenhan ymmärtänyt, että näin ei voi enää jatkua. Kaikki tämä, duunijutut, himamuutot, loppuun palamiset, pirulliset painajaiset ja selittämättömät kivut ovat kenties yksi ja sama asia. Olen juossut lääkäriltä lääkärille ja minut on tutkittu, kuvattu, diagnosoitu eläväksi ja terveeksi ihmisen lapseksi, joka voi huonosti. Mutta nyt olen päässyt asian ytimeen eli korvieni väliin tai kenties sieluuni tahi sydämeen. Kohdalleni sattuneet upeat mielenterveysasiantuntijat ovat vihdoin ja viimein saattaneet minut oikeille jäljille. Olen siitä erittäin kiitollinen ja nöyrä. Uni -ja traumapsykiatrian poliklinikka on ottanut minut avosylin vastaan. Psykologi Matinkylän psykiatrian akuuttipolilla sanoi minulle, että terapia toisi minulle vielä paljon iloa ja onnellisuutta loppuelämäksi. Minä itkin ja kiitin. Olen valmis kohtaaman itseni.

Uskaltaisiko jo sanoa, että elämässäni puhaltaa armeliaat ja hyvät tuulet. Ehkä en sano sitä vielä ääneen. Elämä on kompastelua, kyllä minä sen ymmärrän ja minä en voi olla hiljaa kertomatta. Me huollamme autojamme, sisustamme kotejamme rakkaudella, välitämme kanssaihmisistä, mutta me saatamme unohtaa itsemme. On niin helppoa vain suorittaa, mutta jossain vaiheessa se raja tulee vastaan. Minä olen sillä rajapyykillä ja luja usko itseeni ja ihmiseen antaa minulle voimia selvitä tästäkin. Ei se tule helppoa olemaan, mutta elämä ei mene aina niin kuin tahtoisi käsikirjoittaa. Muutos on väistämätön, jos haluat uskaltaa. Ugh, olen puhunut ja muista rakastaa itseäsi.
Talonmies Taavitsainen, sinä et saa kaikkea, etkä varsinkaan mua! Höh, se oli loppukevennys.

28.8.2017

Tavallisen taivaallista

Ensimmäinen tavallisen letkee viikendi takana. Se tarkoittaa sitä, että rouva siivosi perjantaina ja laittoi arjesta juhlaa. Ostin oikein kukkia ja kynttilät virittelin. Alkon kautta kuplaputelin pöytään ja niin oli mukavaa. Asettelin taas pyttyä ja pytinkiä, pari taulua sain seinälle. Hitto, kun se on niin mukavaa. Sellaista kotoilua ja hei, uudessa kodissa. Alkaa paikat käydä tutuiks ja se on ihana tunne.

Olen löytänyt lenkkipolkuja ja oman rannan. Juuri sellaisen mihin on aamulla näppärä huitasta. Lauantaina kävelin jo pitkin rantoja, niitä täällä riittää. Miten ihminen voikaan tulla noin arkisista asioista onnelliseksi. Ei siihen tarvita casinoita monacosta, ei bentsii hyppyjä korkeuksista, ei syvänmeren sukellusta eikä muutakaan ekstriimii. Aamuinen lenkki rantamaisemissa tuottaa yhtä suuren ilon että tyydytyksen. Jette kiva de.

Rakkautta ilmassa

Eilen käytiin kellarin kimppuun. Se on  s u r v o t t u täyteen tavaraa. Osa on roskaa, osa kuskattiin pelikaaniin. Meillä on sellainenkin. Siellä on vanhan työhuoneen kamat, kun ei raski niitä tunkiolle viedä. Mut nyt saatiin alakerta kondikseen ja hyvä mieli. Sinne jopa mahtuu sisälle. Mut joo, miks ihmeessä pitää sitä rojua kerätä. Aivan varmasti kaikki kamat, niin varastossa kuin kellarissa, joutaisivat surutta mäkeen. Tuskin huomaisin puuttumista tai sitten siinä kävisi juuri niin, että jotakin kaipaisi palavasti ja sille löytyisi käyttöä. Mää tuota tiiä.

Uus rakas

Mulla on uus rakas. Olen niin ihastunut. Kuinka mä en ole tämmöistä aikaisemmin tajunnut. Ja kuinka mää olen saattanut tulla toimeen ilman sitä. On vaan niin maan perusteellisen näppärä vekotin. Siis rikkaimurirakas. Joo, on mulla niitä aikoinaan ollut ja toimimattomana ovat jääneet komeroon. Mut nää uudet ovat toista maata. Siinä se nököttää keittiön nurkassa ja odottaa kosketustani. Lauantaina imuroin neljästi. Suit sait lähtee murut ja muut roskat lattioilta. Mikä ihana tunne! Ei enää häiritseviä kökköjä missään ja rouva kiittää. En mää jaksa aina imuria kaapista ladata ja tää on pelastus. Suosittelen lämpimästi jokaiseen talouteen.


Nisubullaa
Nyt kun pääsin rouvajuttuja kehumasta, niin pakko kai mun on mainita, et leipasin eilen nisupullaa. Kylläpä tuli kupsakkaa tuotetta. Leipominen on mukavaa, siinä hermo lepää. Harmillisen vähän sitä tulee harrastettua ollakseen niin hauskaa ja antoisaa. Ja onhan se ihan eri syödä omaa leetaa, kuin ostopullaa. Tietää mitä syö. Rasvaa ja sokeria, niitä ei Martan pullista puutu, ymf.

Meidän talossa on kerhohuone. Sellainen mitä asukkaat saa käyttää. On ihan kunnon kokoinen ja siellä on joku "pajakin." Laitoin hallituksen pomolle viestiä, että saisko sitä ihan oikeasti käyttää. Mulla on yks tauluidea muhinut jo pitkään, mut tilan(kin) puutteessa sitä on ollut hankala toteuttaa. Sain luvan ja saan avaimen pajalle. Vähäks kiva, siellä saattaa duunata yhtä sun toista. Eli luovuus kukkimaan ja eiku taiteilemaan.

Nyt täytyy toimia. Auto pitää siivota. Parturissa pitää käydä. Mikrosementtikaupassa ja bauhausissa ehtiä ja karviasmarjahillokin odottaa tekijäänsä. No niin taas, laiska töitään luettelee ja niin pois päin...

22.8.2017

Ryhdistykäämme ryhtiliikkeeseen

Elämä on saanut arkiset rutiininsa. Eikä se missään nimessä ole huono asia. Arki luo turvaa, sano. Koti alkaa olla koti, ilman suurempi ponnisteluja. Toki, Martan täytyy heilua rätti kourassa alvariinsa, mut se johtuu vain siitä, että kaik on niin uutta. Kyllä se siitä laantuu. Osa tavaroista hakee pikkasen vielä paikkaansa. Tiiättekö sitä niin, että huomaa laittaneensa sukat väärään laatikkoon, eikä se näin ole toiminnallinen ja järkevä ratkaisu. Mutta siinäkin käytäntö opettaa.



Eilen saatiin vihdoin ruokailutilan tapetti seinään. Minusta siitä tuli oikein näyttävä. Jos muistatte, niin pelkäsin, et metsään mennään ja pahasti. Tai mahdollisuudet oli fiftisiksti. Huokaisin helpotuksesta, kun vuodat oli seinällä ja sain ihastella kättemme töitä. Kuva on otettu viime alkukeväisenä aamuna vanhan kaupungin lahdelta. Käsittelin sen mustavalkoiseksi ja värjäsin putoavan veden siniseksi. Hauskasti se antaa kolmiulotteisuutta tilaan ja aika veikeän vaikutelman. Mulla on sarja näitä kuvia ja niistä voisi tehdä oman tapetti/kuvamalliston. Sitä niin tässä pitäisi alkaa duunaamaan. Niin kuin monta muutakin asiaa...



Kuka muistaa Rintamäkeläiset. Jos muistat niin huuda hep! Suomi100 näyttää areenalla uusintana kaikki jaksot ja se on ollut meidän iltojen ilo. Ajankuva on pistämätön ja hakolan helmi jaksaa vaan naurattaa. Onhan se aikansa elänyt, mut just siks niin hemmetin hauska. Suosittelen syksyisten iltojen iloksi. Mä vaan niin en jaksa katsoo enää mitään realityä tai murhaa, tai tappoo tai muuta perversii, mitä tuolta kanavilta tulee. Ja siks toiseks, arki on myös ihanasti sitä, et saa illalla heittäytyä möllää töllöö, ilman et on huono omatunto.



Nyt vasta tajusin, että mun työhuoneen maisema on nyt eri. Kuin se silleen? Edellisessä näin puiden latvoja ja nyt vastapäisen talon ikkunoita ja niitä puidenkin latvoja. Nyt näkymä on kauas, tuonne noin kilometrien päähän. Näkymä on aika tyypillinen lähiö. Ei huono mitenkään. Tähän suuntaan paistaa aamuaurinko ja yleensä kaihtimet ovat kiinni. Nyt on pilvinen, joten aukaisin ne ja oikeastaan nyt ensimmäistä kertaa katson maisemaani. Toivottavasti möllään tätä jonkun aikaa, ei nimittäin muutto ihan heti houkuttele.



Mut niin sitä vain unhoittuvat rempan ja muuton aiheuttama mielipaha ja ahistus. Siitäkin selvittiin ja niin ne tuppaa jäämään unholaan. Onhan niissä ne omat hyvät puolensakin. Voitteko kuvitella, kävin eilen bauhausissa ostamassa tapettiliimaa ja kävelin tapettiosaton läpi. Ihan tuli jotenkin ikävä sitä, että pitäisi tai saisi valita uusia tapetteja. Karistin sen tunteen äkkiä harteiltani ja sanoin itselleni.  "Helvetin hullu." Helppo se nyt on pelleillä. Ei ollut kuukausi, pari sitten.

Lenkkimaastot on vielä etsimättä. Ikävästi tämmöinen poikkeustila on jättänyt säännöllisen lenkin ja uintireissun taka-alalle. Ehkä sen aika on nyt. Rantoja täällä piisaa, mut mikä on se paras ja toiminnallinen. Siitä pitää ottaa selvää. Joko jo tänään. Joko lähtisin. Täytynee korkata se joka syksyinen elämäntapamuutos. Siis se sellainen terveellinen. Muka. Liikuntaa ja ruokavalioo. Siitä tietää et on syksy tullut. Martta saa ryhtiliikkeen ja jos hyvin käy, niin se kestää joululle. Jos ei, niin saattaa päättyä jo pikkujoulurientoihin. Ai jai.

18.8.2017

Päivityksiä paratiisista

Hei hoi hengissä ollaan! Olen vain ollut saamaton ja siitäkös itselle raippa raikaa. Joskus on. Joskus ei. Täällä paratiisissa mietiskelen syntyjä syviä ja poimin tatteja. Nyt niitä alkaa tulla. Voi kuinka hurmaavaa olikaan tänään lampsia sienimettäs. Jotenkin hirveen sulosta ja antoisaa. Ei se ole pötypuhetta, että ihminen voi mettäs hyvin. Verenpaineet laskee, sykkeet tasoittuu ja mielikin virkistyy. Ja hei, puhumattakaan siitä, että korin pohjalle löytyi muutama mehevä ja pullea tattiyksilö. On nähkääs illan ape turvattu. Tattirisottoo ja paistettua kuhaa rakkaalleni laitan. Voi että.



Ei sille mitään voi, että syksy jo koskettelee. Ilmas on vaan sellainen syke. Kostee on kuin viidakossa ja ihmeen lämmin. Ihan siis shortsikelit juu. Saavuin eilen ja nautin omasta seurastain. UK saapuu tänään ja rouva laittaa arjesta juhlaa. On ihanaa olla hiljaisuudessa. Kuunnella lähes äänettömyyttä ja antaa rauhan tulla. Näillä kilometreillä rauha saa uuden merkityksen, se on parasta mitä maa päällään kantaa. Arjen pyöritys voi olla hulabaloota ja siks tänne on aina hienoo paeta. Voi että, kuinka tästä paikasta saakaan olla kiitollinen.



Mitäs, mitäs. Koti pikku hiljaa saa päätöstään. Liukuovet eteiseen asennettiin viikolla. Ei iso asia mutta vaikuttava. Kuinka sitä voikaan tulla onnelliseksi jostakin liukuovista. Törkeen materialistista. Ihan hävettää. Mut se on se järjestys mikä olla pitää. Ja vanhat oli toimimattomat ja kakan väriset. Nyt on hyvä.



Ruokailutilan tapetti on myös valmis ja sekös mua jännää. Se on joko sikahyvä tai sit mennään mettään ja pahasti. Niin no, ei toi mettään meneminenkään huono asia ole. No mut joo, ymmärrätte yskän. Jos tapetti toimii, niin se on piste iin päälle. Paikka on hankala, monta mutkaa matkassa ja päätin ottaa riskin. Sitä ei näe ennen kuin vuodat on seinillä. Laitetaan ne nyt su tai ma. Joko ne jää tai sit lähtee veke ja laitetaan maalipinta. Elämässä on otettava riskejä ja silleen.

Mai laav

Mä oon kertonut, et kärsin inhottavista painajaisista. Ne ei oo normaalii, mennään siis sillä tasolla. Mut nyt olen päässyt niin pitkälle, että oireyhtymää tutkitaan. Olen saanut lääkkeitä, menen uni ja -traumapolille, luulisi et sieltä jotain selvää saa. Vika on korvien välissä, sano. Ja mikäs, pääasia, että selviäisi. Eihän tollasta helvettii kukaan jaksa. Outoa on ja sen vaan sanon ettei ihminen pääse pakoon itseään. Tässä kuulkaa tarvitaan ihan terapiaa. Olen valmis.

Jassoo, taidan tuikata sauna tulille. Vedet on kannettu ja puut hakattu. Sen kun tuikkaa. Kylven pitkällä kaavalla. Joku naamio täytyy laittaa. Niin ja nauttia. Ajoissa laittaa illallista ettei syödä taas puolilta öin. Ai niin, poimin vadelmia ja mustikoita. Niitä tulee jälkkäriin. Vähäks huikee tarjonta. Luonto antaa. Nyt alkoi sataa. Hiljalleen ropisuttelee. Se on jotenkin romantique. Sopii mulle. Nää on parhaita, elokuun illat. Kynttilät täytyy sytytellä. Kohta alkaa puhelintoivekonsertti. Mikäs tässä, valmiissa maailmassa.