30.3.2015

Venyy ja paukkuu

Tehokastakin tehokaampi viikendi takana. Ihan piti eilen illalla huokaista. Kyllä sitä saa huomata, että ei ole enää ihan sellainen tornaado kuin joskus nuorempana. La-Su yö meni maanjäristyksen kourissa ja oudotkin olivat taas tulleet noutamaan. Niitä piti nurkista potkia ja möykätä. Siitä johtuen pyhäaamu oli näitä rekan alle jääneitä ja mikä tietysti hauskinta, niin enhän minä itse näistä öistä niin hirveästi tiedä. Ukkokulta vain kertoi, että kovin olin huutanut. " Hirveä maanjäristys, joka paikassa kuolleita ja paljon ruumiita!"

Sunnuntaille oli sovittu mökin kevätsiivous. Aamusta jo grillimakkarat ja tolupullo reppuun pakattiin ja nokka kohti fagerviikkii. Siellähän se odottavasti mökki nökötti. Kosteaa ja kylmää, mutta tehokkaasti pantiin toimien. Sulassa sovussa, nykyinen ja exsä. Hyvä niin, oli Martalla miehistä apua ja saatiin homma sujumaan. Keittiö, makutilat ja takkahuone ovat valmiina mökkikauden aloittamiseen, joka tod. näk. käynnistyykin pääsiäisenä. Lämmöt jätettiin päälle ja siitä se taas lähtee. Jäät eivät olleet vielä jättäneet, mutta lunta ei ole missään. Saas nähä, millaiset kelit ovat luvassa, kannattaako sinne vielä mennä palelee. Jos hyvin sattuu, niin se voi hyvinkin olla jo nautinto. Odottaa hän. Niin kuin joka kevät.

Valokuvauskurssi oli erittäin antoisa. Sehän on varmasti asia, mitä ei voi koskaan opiskella liikaa. On taas aukot ja suljinajat suloisesti sekaisin. Tieto lisää tuskaa, mutta tässä tapauksessa on nyt vain heti kuvattava. Etteivät mene hienot opit hukkaan. Kun on mielenkiintoista asiaa ja opittavaa, niin voi herttileeraa kuinka se aika rientääkään kuin siivillä. Minä ihailen valokuvaajia, oman alansa taiteilioita. Miksiköhän mää en koskaan lähtenyt alaa opiskelemaan tosimielellä. No, toi on just niitä kysymyksiä, et miksi en sit tehnyt näin tai niin tai väärinpäin tai oikeinpäin. Jossin jossin, koskaan ei ole liian myöhäistä.

Taivaalta tulee jalkarättejä ja ilima on ällö. Ostamani perunanarsissit ovat kuivuneet pystyyn. Tuommoinenkin harmittaa. Ovatkohan ne ulkokukkasii vai mikä niitä vaivannee. Rakkautta mulla ei niille riitä, höpöttäisinkö ne tylsillä jutuillani kuivuuteen. En tiiä, mäkeen heitän moiset. Itse lähden venytykseen. Mie oon kohta hirveen pitkä. Kuinkahan paljon voi venyä ennen kuin katkeaa?


27.3.2015

Saanks vähä huomioo

Äääh, heräsin jo. Oli pakko nousta jaloittelee, kun "se" jota en ääneen sano, herätti valvomaan. Sit kolotti kaffehammasta ja annoin periksi. Tässä nyt sitten ihmettelen ja kuuntelen kuinka tumma tuuli ravisuttelee talomme nurkkia. Ei  se missään tunnu, eihän nyt kivitalo mihinkään liiku, mut kyllä se kuuluu. Pitäisi varmaan olla aika kova tuuli, että kerrostalo liitoksistaan natisee. Niin tai joku maanjäristys, sellainen toki pistää kivitalotkin matalaks. Onneks suomes ei oo sellaisia luonnonilmiöitä.

Luonnonilmiöistä puheen ollen, aika kauhia oli se lentokoneturma alpeilla. En nyt ihan uusinta tietoa vielä tiedä, mut siis sen, et se saattoi olla tahallinen syöksy kuolemaan. Yritin tuossa laittaa itseä kyseessä olevaan asemaan ja pahalle se tuntui. Hyi, niin pahalle, etten edes kunnolla kyennyt tuntemaan tunnetta. Millaista on kokea matkustajana syöksymisen helvetti ja mikä pistää perämiehen tekemään moisen kaameuden. Vai oliko kyseessä sittenkin terrorismi. Järkyttävän kauheeta. Ja jos se oli tahallinen tai jopa henkilökohtainen suisaidi, niin miksi tämmöinen ratkaisu. Miksi aiheuttaa niin monelle ihmiselle surua ja tuskaa. Omaa kärsimystäänkö helpottaakseen täytyy noin ilkeästi tehdä. Ei voi ymmärtää. Ei voi. Siinä on ihminen joutunut ahtaalle. Todella. Huh, huh.

Minäpä olen sellainen ihminen, joka on aina ollut sellainen nopea, ripeä, terävä ja kiihkeä liikkeinen. Mukamas tehokas ja aina kiire, ei mihinkään. Kehoni ( vai pitäisikö jo todeta ruumiini ) liikekieleen vaikuttanut terveydettömyys on saanut tahtiani rauhoittumaan. Asian voi aistia myös positiivisena. Hyvä. Olen nähnyt tätä elämää myös hiukka eri silmin tahi tuntein, miten sen nyt ottaa. Lukuisat vanhukset, nämä kiihkeän rytmin hitaat esteet, ovat joskus jopa saaneet ärsytyskynnykseni punaiselle. Tiiätkö, kassajonoissa sitä onnetonta haahuilua. Bussiin nouseminen vie kaikkien kallista aikaa ja hermot myös. Minulla on kiire, alta pois männyn kävyt ja hitaat kurppanat.

Nyt kun itse joutuu kokemaan sitä, ettei ehkä pääsekään eteenpäin tavoilleen tottuneesti, niin osaa katsoa asioita eri näkökulmasta. Siinä sitä samalla katsoo omaa tulevaisuuttaan ja alkaa kummasti hyväksyä asioita. Meidän tiellemme asetellaan asioita jotka auttaisivat ymmärtämään. Auttavat hyväksymään. Meitä jopa saatetaan valmistella tulevaan. Ikääntymiseen. En mää nyt niin rasistinen toki ole, että en vanhuksista välittäisi. Tykkään heistä kuin hullu puurosta, mutta tämä on vain tätä, että joutuu miettimään omia typeryyksiään ja mielensä outouksia. Voinko minä sille mitään, että luoja on nopeeks luonut. Ainakin pyrin tahtia hidastamaan ja annan ikäihmisille aikaa suoriutua. Meil ei oo mihinkään kiire vaikka onkin. Kiitos ja anteeks.

Kaksi venytyshoitoa takana, enkä nyt vielä hyväksy, enkä hylkää. Ei se mikään maailman miellyttävin harraste ole, läskit valuu kainaloihin ja elämän nesteet ovat ylösalas. Jatketaan venymistä tai ainakin pidemmät tuopit.

Tänään on spessu päivä. Kaksi päiväinen valokuvakurssi käynnistyy. Olen intopinkeenä ja samalla pelkään, että en kykene istumaan. Se on myrkkyä seljälle, mut kuka käskee olemaan paikallaan kuin tatti. Toki saan jaloitella, mut on vaan niin noloo olla se, joka anteeks pyydellen ravaa ympärinsä luokkahuonetta kuin innostunut sonni. Hei pliide, saanks vähä huomioo, kun mä oon tämmönen vamma... Just joo, anna mun kaikki taas kestää.


23.3.2015

Hurja mikä hurja

Kun viikonloppuna on vain yksi veepee, niin sehän tuntuu kuin viikendiä ei olisikaan. Joskin lauantainen duunipäivä on kiva. On erilainen fiilis. Putiikissa on rauhallisempaa ja meno on rela. Ennen vanhaan meitsi oli aina la duunissa. Olen silleen tykännyt pitää ma veepee. Nythän olen jo vuosia ollut molemmat vapaalla. Saavutettu etu.

Eilen kävin laittaa duuniin pääsiäisikkunan ja koska tämä katuruokatapahtuma oli ihan huudeilla, niin kurvattiin sinne pällistelemään. Ei myö mittään syöty, kun just lähtiessä oli vedetty kaurapuurot nassuun. Ei ollut nälkä vaikka houkutus olisi ollut suuri. Hassua oli se, että kaikki ne kojut mitä näimme oli täysin englantilaisten kielellä. Onks se nyt ihan pakollista. Suomessa ollaan kuitenkin suomalaisia. Okei, jos turisteja ajatellaan, niin olisiko heitä ollut kourallinen. Kylmyys ja paha viima haittasi viihtymistä, eikä mekään kovin pitkään haluttu paleltua. Olisi pitänyt olla topat yllä ja minä vain kesähepeneissä. Se oli myös hassua, että joillakin kojuilla oli kilometrin mittaiset jonot ja jossakin ei ketään. Tuli suru toisten puolesta. Julkkiskokkeja näytti jonotetuissa olevan. Nimi ruokkii, varmasti hyvää ja kokeilemisen arvoista fuudia kaikissa. Kivahan tuo tuommoinen tapahtuma on, viihtyvyyteen olisi varmasti vaikuttanut lämpöisempi lämpötila.


Loppuviikosta mulla on sisustusvalokuvauskurssi. Jes söör ai can buugi. Odotan hyvinkin innostuneesti. Se pitää sisällään interjöörikuvauksen. Filmaaminen on yksi intohimoistani. Joskin ei kai tänä päivänä voi sanoa filmaaminen. Muistikortillehan ne kaikki kuvat menee. Eli siis muistikorttaaminen olisi päivän sana. Mut hei, sikakivaa, kun on tulossa uutta opittavaa ja se innostaa taas elämään. Hyödyllinen oppi tulevaisuuttakin ajatellen. Mun niin valtavasti paljon enemmän tekisi mieli uutta kameraa tai oikeastaan kahtakin uutta sellaista. Järkkärii ja pokkarii. Olisi niin kuin vehkeet päivitetty. Se on kuulkaa tärkeetä, että on vehkeet kunnossa. Ainahan sitä saa haluta ja haaveilla...


Kauheen kylymäks veti ton kelin. Piru vieköön, että eilen vallan palelsi. Minua, nallejääkarhusta. Onks se näin, et saatuaan hetken nauttia lämmöstä, kylmä tuntuu kaksinverroin viileemmälle. Eikä tässä mitä, mutta olin niinkin ajatellut, että olisi jo pikkuhiljaa voinut mökkiä siivota ja laittaa lämpöjä päälle. Olisi noin niin kuin polokastu mökkikausi käyntiin. Mut en mie sinne palelee mene, ei se oo kiva, eikä nautinto. Odottaa hän, niin kuin joka ikinen kevät.


Tänään alkaa fysioterapia. Olen löytänyt näiltä kulmilta ihan asiallisen paikan ja innolla odotankin. Kaikki, ihan kaikki olen valmis tekemään, että seljästä vielä selkä tulisi. En sit tiiä, oon niin rikkipoikki, että tuskin sitä enää ehjätään. Mut jos vaan saan yhdenkin sellaisen vinkin, että paremmin tokenen, niin se on sen arvoista. Suattaapihan se olla, että joku tai jotkut suorittamistani selkärituaaleista ovat vallan sopimattomia, ottaen huomioon vammani laadun. Siksikin on hyvä tarkentaa ja uskoisin olevani osaavissa käsissä. Kyllä sen tietää, kun joku tietää. Ja jos ei tiedä, niin pitää kuunnella itseä ja omaa kokemuspohjaa. Sitähän löytyy nimittäin.

Ou jees. Pannaas pyykkikone laulamaan ja aloitetaan arkinen maanantai. Tästä se taas lähtee, uusi viikko ja uudet ilmiöt. Hah, tämä oli jo toinen postaus vailla valittamista. Ai hurja, voi hurja!


22.3.2015

Ylös ulos aina taivaisiin

Lupasin lopettaa valittamisen ja näin teen. Nyt en voi edes mainita sitä elämääni terrorisoivaa sanaa, joka alkaa koolla ja ja päättyy uuhun. En sano. Lopetan ja jatkan elämääni eteenpäin. Niin teen.

Olen kenties noussut uudelle levelille ja elämä tuntuu jotenkin hirveen sekavalle. Pelottavalle mutta samalla myös kiihoittavalle. On joutunut miettimään sellaisia elämän peruskysymyksiä ja kaiketi uskallan ne sanoa ääneen. Ääneen itselle, ääneen kansakunnalle. Pitääkseni itsestä huolta, rakastaakseni itseä ja tulevaisuuttani, niin kyl se nyt on niin nähtävä, että ammatinvaihdos on varmaan järkevä vaihtoehto. Ei. Se ei todellakaan ole helppo asia. Vaikkakin olen mies parhaassa iässä ja silleen vielä nuori, niin tässä asiassa tunnen itseni vanhaksi, väsyneeksi ja pelokkaaksi.

Ammuuu
Kuin se on mahdollista? Minä, joka omaan neljänkin koulutetun ammatin, vaihtanut duunipaikkaa kuin mustalainen hevosta, olen yhtäkkiä ujopiimä ja pelon sekaisin tuntein ajattelen tulevaisuuttani. Ei sille mitään voi, tässä iässä kaikki uusi ja tuntematon on hankalaa. Joskin ymmärsin myös sen, että tämä kaikki voi olla uuden alku ja hei, mitä oikeasti niin kauheeta voisi tapahtua, että elämältä tippuisi pohja pois. Ei niin mitään. Ensiarvoisen tärkeää on terveys, jos sitä ei ole, ei ole paljon muutakaan. Ja voisi olla myös aika villiä säilyttää toimintakyky ja elastisuus elämään. Tällä menolla tuollainenkaan itsestään selvyys ei välttämättä ole peruskauraa. Se voi olla katoavaa kansanperinnettä ja sit jo ollaankin keltaisessa nesteessä korvia myöten. Ugh, ei haluu.

Fisuu ja parsaa
Kompensoin eilen tätä vitutuksen määrää ja polokastiin pystyyn illalliskemut. Ihan vain kahden lälälää ja juhlat päätyivät pieneen ja rauhalliseen iltakävelyyn kello yhdeksän. Juu, näin rajusti meillä juhlitaan. Mut täytyy myöntää, että viime aikainen härdelli on vienyt voimia, eikä edes kuplat laittaneet kuplimaan. Pitäiskö tuostakin nyt huolestua. Nouwei, juhlitaan sit, kun sille tuntuu. Ei sitä väkisin, sanoi piika, kun renkiä aittansa kampesi.

Lahja asiakkaalta. Tsukutikkukakao
Mut ruoka on mun rattoni ja panostimmekin siihen. Käytiin oikein hakanimenhallista hakemassa muka parempaa ruokaa. Onks se niin? Pirun paljon kalliimpaa se ainakin on. Kävisin ja kannattaisin halliloita, mutta kyllä tuo hintapolitiikka pikkasen närästää. Onhan siellä kaikkea kivaa ja ihanoo, kuten illallisen viikunahasselpähkinäleipä. Mut pikku köntsä maksoi 7,90! Siinä on leivällä hintaa.
Alkuruuaksi laitoin carpaccion ( hallista fileetä juu ) ja pääruokana parsarisotto, paistettu siika ja voi valkoviinikastike. Jossain piti hiukka fuskata ja jälkkäriksi oli ostettu ( ei itse duunattu, hyi ) rapsurahkapiirakka ja kolmen kaverin jäätelö. Siinä on muuten hyvä jäde, jänniä makuja kaikki tyyni.

Jamiii
Pyhäaamu ja ollaan jo ylhäällä. Aurinko häikäisee nousullaan ja mulla on hyvä olla. Tyydytetyt yöunet takana ja suunnitteilla jonkun sortin kuntourheilua. Onko se vihdoin sali vai olisiko se pitkä ja raikas lenkki ulkoisessa ilmassa. Oih, voisin käydä avannossa pitkästä aikaa. Ohjelmassa myös narsissin metsästystä. Se on kohta pääsiäinen ja tsiisus nousee taivaisiin. Minä myös. Ihan taivaisiin. Kyl tää tästä lähtee... Tsau!

18.3.2015

Poikki sluut loppu kaput

Nyt on tullut aika laittaa tälle tarinalle piste. Nyt loppui selkävalitus, sairastus ja kipuilu. Erikoistohtorin mielestä selässä ei ole mitään sellaista vikaa, mikä voisi selittää kipuilun. Selkäoireet menee ja tulee, ja niistä on vaikea sanoa mikä on mitä. Vaikka siellä on kulumaa, rappeumaa ja neljä viimeistä nikamanväliä on kokonaan kuivunut, sekä pari pikku pullistumaa, niin niistä ei ole perusteeksi, eikä selitteeksi. Tietysti, saa olla tyytyväinen, että mitään ikävää ei löytynyt, mutta olen mie kuitenkin hiukka pettynyt. Olisin niin tahtonut, että olisi pystytty osoittamaan A) kipu johtuu tästä B) tässä on hoitomuoto C) teet näin ja tulet sitten kuntoon. Ei mene niin, ei lähelläkään strömsöötä.

Tietysti, tuo oli vain yksi lausunto ja näkökanta. Jaksanko jatkaa vai tyydynkö osaani. Totesin lekurille, että tämän kivun kanssa on vain sitten opittava elämään. 99% paranee ja 1% ei. Toivottavasti en kuulu tuohon vähemmistöön. Olen kääntänyt pienet ja mitättömät aivoni toiselle taajuudelle. En ole selkävammainen, olen telinevoimistelija Natasha Komentsenkko. Mä teen,  mä liikun ja puren hammasta. Yritän päästä kivun herraksi ja uskon tähän ajatuksen voimaan. Eli tämä on nyt viimeinen selkäpostaukseni, en ruoki tätä ajatusmallia edes täällä, vaikka tämä on ollutkin hyvää terapiaa. Gudpai ja kohti uusia seikkailuja.

Aloitan fysioterapian, lataan siihen ja odotan ihmettä. Takerrun siihen, kuin hukkuva oljenkorteen. Joskin mun pinnalla pysymiseen ei taida oljenkorsi riittää. Tarvitaan kunnon uppotukki. Sairastamisessa, varsinkin tällaisessa olen häkkiin suljettu, on se paha puoli, että ajatusmaailma alkaa kiertää omaa synkkää rataansa, eikä näe toivoa, ei valoa. Kaikki on kietoutunut yhden ja saman ajatuksen ympärille. Ja ei varmaan ole vaikeaa arvata, mikä mahtaakaan olla se ajatus. Ääähh, jätän toistamatta ja olen jo hiljaa. Mutta. Ajatusmaailman kapoisuus estää elämästä ilon, onnen ja autuuden. Ihan vain siksi, että semmoiselle ei ole tilaa rajallisessa aivokapasiteetissani. Siksi tämä ajatusten suursiivous, tuuletus vallan. Tehdään tilaa! Tehdään tilaa terveydelle! Tehdään tilaa ilolle ja onnelle! Oonks mie taas liian radikaali, liian julistava. Ota iisisti beibe. Kivuton elämä on liipasimella, elä tipahda ennen kuin nuolaset.

Nyt kun en enää jatka tätä valittamista, niin ei mulla varmaan ole muutakaan asiaa. Uhmaten rohkeutta, kokeilen mennä sorvin ääreen. Jos hyvin käy, niin päästään taas kiinni arkeen, kivulla tai ilman kipua. Tänne en jää, lähden pois. Olen vapaa. Aim frii! Nyt on jumalauta asenne kohillaan!

17.3.2015

Posterioris protruusio

Tuumasin toimistohenkilöstölle: " Kerrankin voi sanoa, että joku on ihanan halpaa!" Cititerveydessä lannerangankuva maksoi todellakin vain 98 erkkiä. Muutaman vuoden takainen kuva maksoi muistaakseni kuusinkertaisesti. Tämä jos mikä, on tervettä kilpailua. Päälle hyvä palvelu ja uutuuttaan kiiltelevät tilat ydinkeskustassa. Ja mikä parasta, vastaus tuli parin tunnin sisällä sähköisesti. Ei enää viikkojen kärsimätöntä ja tuskallista odotusta. Jette bra.

Enhän mie vielä tullut hullua hurskaammaksi. Tai no vähän. Mitään sellaista ei ole, että pitäisi hanskat lyödä naulaan. Hmmm...oliks se naula vai tiski? Ihan sama. Laakeaa posteriorista protruusioita havaittavissa. Niinpä. Ja nikamat kuivuneet, nivelrikon runtelemat ja annulusvaurioituneet. Eli ihan normi keissi tällä iällä. Mut mistä tää helevetinmoinen kipu johtuu? Kysymys hyvä ja sitä selvitetään tänään. Erikoislääkärin vastaanotto ja mä niin toivon/rukoilen, että hän ei olisi elämäänsä ja työhönsä kyllästynyt tässä sulle pillereitä tapaus. Minulla on muutamakin nimi sellaisista selkäspesiaaleista, joiden pakeille mieluusti olisin mennyt. Heille seuraavat vapaat ajat menevät hamaan tulevaisuuteen ja mie en kivultani jaksa enää sinne asti. Töihin tässä pitäisi itsensäkin päästä, se huoli ja hätä on kouriintuva. Milloin olen kunnossa, milloin taas elämässä?

Mitä ihminen ei saa, sitä mieli halajaa. Hah, olipa hienosti sanottu. Lienekkö ensisanoma vai onks toi tuttu kalevalasta? En tiiä, kaiken kunnian otan itselle. Mut joo, sitä vaan tarkoittamani, että jos ja kun, tästä selviän, niin alan rakastaa mun selkää. Ihan sikana rakastan, hellin, paijaan ja suukottelen. Jalkojani hullusti heiluttelen, pyllyä pyöritän ja alvariinsa lannetta vatkaan ja tanssahtelen. Tässä näin on puolisen vuotta mennyt kipua syleillen, ihan jo miettimään sitä tunnetta, kun ei tarvitse. Millaista se olisi, varmasti ihanaa. Oukei, on taas draaman taju paikallaan, mut kyl se kuulkaa nöyräksi vetää. Ikinä, en enää ikinä, turhaan valita, enkä pienestä ole moksiskaan. Mut onks turhaa valittamista? Ihminen on erilainen, toisen kipua ei voi tuntea. Se on jokaisella oma.

No niin, nyt saa lässytys riittää. Voisin yrittää kirjoittaa tätä vitutuksen määrää, mitä tällä hetkellä tunnen, mutta en mie siihen löydä sanoja. Maltillinen kärsivällisyys ei ole koskaan ollut luonteenpiirteitäni. Siksipä olo on kuin häkkiin suljetulla elukalla. Toden totta, aurinko paistaa kaihtimien läpi ja se tekee seinille häkkimäiset kalterivarjot. Apua, mun on päästävä täältä ulos! Laskekaa mut ulos! Eikö kukaan kuule, laskekaa mut ul......oooooos..... Jelppar du mej!!! Help mii!

16.3.2015

Hengittämättä liikkumatta hetki olkaa hyvä

Heräsin ennen viittä. Jännittääkö niin kovin ettei unta saa. Vai kenties kipu vai vuotava nokkako se herätteli. No, siinäpä tuota on pohtimista tälle aamulle. Jo ohimeneväksi luokiteltu flunssa otti ja tuli takas. Jettekivade. Mut ei hätiä mitiä, vaikka pää on kuin haminan kaupunki, niin ei tunnu missään. Asiat menee prioriteetti järjestykseen. Minä miettimään, kuinka pystyn olemaan yskimättä magneettiputkessa, ja etten tukehtuisi omaan räkääni. Liikkumatta olkaa hyvä.

Asia alkaa tulla tutuksi ja kipua pystyy analysoimaan tarkemmin. Nyt olen saattanut huomata, että kaikki liike pahentaa. Minulle hyväksi on oikeasti olla liikkumatta. Maata paikallaan tietyssä asennossa, saa helpotuksen. Sitä sanotaan, että ei pidä jäädä liikkumattomaksi, ja sitä olenkin yrittänyt noudattaa. Mutta olen kyllä tullut siihen tulokseen, että kohdallani se ei välttämättä pidä nyt paikkaansa. Voiko se olla oikeasti niin. Ketä tässä kuuntelet, itseä vai asiantuntijoita. Vähemmästäkin sekaisin menee, jösses sentään.

Uhmasin eilen kaikkia voimia, ihan vain siksi, että mun pää alkaa hajoamaan täällä himassa. Ajettiin aurinkoiseen rantaan ja käytiin sufeella. Oli ihanaa olla ihmisiks. Käytiin käpyttelee rantaviivaa ja sen sata metrii pystyin ja sit invalisoiva kipu ilmoitti ilon päättyneeksi. Ei ole siis hirvittävän vaikea tehdä analyysia. Tänään mua pelottaa lähteä ilman omaishoitajaa kuvauksiin. Entä jos tulee totaali stoppi, niin kuin lauantaina? Pirssillä se on mentävä, olisi kurjaa jumittaa julkisiin ja ajaa eestaas vuosaari ruoholahti väliä. Poiskaan en pääsisi. Vuoron loputtua siivousteknikot ja järjestyshenkilöt siistisivät meitsin jätesäkissä tunkiolle. Sinne niin muiden yleishyödyttömien jätteiden joukkoon. Saisin ilmaisen polttohautauksen. Ai ko kiva. Hyvä idea.

Taloni takana oleva metsikkö on kuin konserttisali. Oikein sellainen sinfonia. Tuhannet ellei peräti miljoonat lintuset laulelevat ja soittavat sielujensa kanteleita. Eiks oo aika jännä, että lintujen sirkutus kertoo elämän ilosta. Eihän siitä voi tulla surulliseksi. No okei, ehkä joku varis ei ole laulun virtuoosi,  mutta kyllä tuo laulelo hiveli mun heikkouksia. Hetken olin jopa iloinen. Unohdin itseni.

Jahas, nyt on aika taas vetästä vaakaan. Tästä viikosta tulee varmasti mielenkiintoinen ja hyvä viikko. Mennäänpä sit mihin tahansa suuntaan. Mutta tähän en jää. Tää tipu nousee vielä, jos en nyt ihan tuhkasta, niin ainakin paskaojasta. Adios amigos!