Siinä määrin siinä määrä

Voihan perseensuti! Ei tää nyt oo mennyt ihan niin kuin käsikirjoitin. Uusi ja uljas elämäntapani on tuottanut siinä määrin kiputiloja, että olen estynyt harrastamaan. Se taas on siinä määrin tuottanut tummuutta yläkerran kammariini, että minnuu vituttaa kuin pientä pähkinän purijaa. Se taas on tuottanut siinä määrin estettä, että en ole edes tänne voinut purkaantua. Ei jaksaisi tätä valitusta. Ei edes siinä määrin, että se saattaisi helpottaa.

Lähtikö alku turhankin tehokkaasti ja minulle osoitettiin paikkani maailmassa. Älä läski yhtään ala venkoilee ja leikkiä fitnesii. Makaa sohvalla vaan ja mussuta sitä tsukulaadee. No okei, eka kerta personelli treinerillä oli ihan jees. Lonkka huusi hoosiannaa ja selkää veti kramppiin. Tein kuin teinkin ja vielä tunnin päätteksi snadisti airoobista. Nyt en tee. Vaikka mieli halajaisi ja sielu huutaisi. Mitäkö tämä? Heräsin veri öörli ja ensimmäinen ajatus aktiivisena oli uimaan, salille vai lenkille. Tulin taks tähän todellisuuteen ja poden kipua siellä ja täällä. Urheileva ei tervettä päivää näe, eikä kuule. Juu ei.

PT oli sirkeä, nuori ja kaunis neitonen. En mie osaa vielä sanoa synkkaako meillä, mutta hiukka yllätyksellistä oli. Odottelin koko ajan, milloin mennään salin puolelle tekemään "oikeaa" reenii. Silleen karjahdelle ja testohielle löyhkäten. Ei mennä. Ei mennä ollenkaan. Ei siitä olisi mulle mitään hyötyä. Me tehdään duunii liikkuvuuden ja syvien lihasten eteen. Mennään noin niin kuin pintaa syvemmälle. Tän Tepon syvyyksissä on puutteita. Jep, olen aina tiennyt sen, että en ole mitenkään syvällinen ihminen. Jotkut ovat solvanneet pinnalliseksikin. Tästä matkasta saattaa tulla mielenkiintoinen, kunhan nyt tulisin siihen kuntoon, että taas pystysin, että kykenisin.

Okkei, saattaisit ajatella. Älä kurapaska vellihousu valita, vaan pumppaa, pumppaa, jaksaa, jaksaa. Eipä se siitä kiinni ole, mutta mentäisiinko pöpelikköön ja pahasti? Menenkö kohti kipua, enkä anna armoa vai kuuntelenko mitä kehoni mulle yrittää kertoa. Pah. Oksennan. Ehkä hakeudun satujumppaan tahi mammajooghaan. Silleen lempeesti. Sanoinko jo, että mua vituttaa?

Huomenna lähdetään maaseudun rauhaan. Pakataan pikkubussi täyteen kampaajia ja viedään tyttäret relaamaan. Mennään Kartanolle kummittelemaan. Juu, juu, ihan aikuisten oikeesti. Mikkelin lähellä, siellä jossain on Kekkolan kartano. Menemme sinne pikku jouluilee tai jotain. On kokkikurssia, jogaa, ridaa ja saunaa ja paljuu. Ollaan laatuaikaa yhes. Hyvä juttu. Tulee muuta ajateltavaa kuinka kipu sattuu ja missä. Siellä ei satu. Siellä on rakkaus. Jessjessjess!

P:S Valitinks mää taas jotain?

Haavoittuvat ihmisen lapset

Voihan lörventö! Mun piti herätä tähän päivään pirteänä ja täynnä fitnessenergiaa. En herännyt. Kuuntelen itseäni, onko tämä nyt laiskapaskaenergiaa vai meinaako se oikeasti pukata lentsua. Jostakinhan se epävarmuus olotilaan kumpuaa, jotakin joku minussa kertoo. Pysähdyin hetkeksi ja kuuntelin. Toinen minussa sanoo, hyppää homo housuihin ja anna mennä vaan. Jumppaa jumppaa. On väsy, saamattomuus saavuttanut. Kurkkua kaivaa ja ysköstyttääkin. Okei, kuuntelin ja hyväksyin. Samalla ymmärsin, että mullahan on koko loppuelämä aikaa jumpata. Silloin ei tehdä, jos joku minussa laittaa vastaan. Hyvin alkaa juu...Mut hei, Ma on se personelli miitinki ja se on viiaipii. Tähtään nyt siihen ja tahdon olla kunnossa. Elämäni kunnossa. Enkä nyt ala tuomitsemaan itseä, enkä ainakaan murehtimaan. Minäkin olen haavoittuvainen, pieni ihmisen lapsi.

Hillitön Vitsku!

Nyt täytyy laittaa blenderiini joku tervehdyttävä viherpirtelö. Niissä on oikeasti alkukantaista voimaa. Olen menestyksellisesti viikon jokainen päivä nauttinut moista herkkua. Repertuaari on laajentunut niinkin ikävään kasvikseen kuin varsiselleri. Antaa pikantin aromin ja sopii hyvin avokadon ja pinaatin kaveriksi. Äkkiä voisi luulla, että pahaa on tuommoinen terveellisyys. Mutta ei ole. Ihmetellen maistan hyvää ja kaunista. Mun keittötasot ovat vapaat kaikenmaailman kodinkoneista. Tasoilla vain kaksi kahvikonetta. Tehovatkaaja on saanut päivittäisen paikkansa, kytkettynä suoraan sähköön ja näin on helposti käyttövalmiina. Siinä niin syyttävästi mua tuijottaa ja muistuttaa päivittäisestä käytöstä. Hyväksi on ihmiselle. Haavoittuvalle lapselle.

Nythän on niin, että tänään on lauantai. Se päivistä parhain. Pullataikina pitäisi olla kohoutumassa ja matot hakattuna tuuleutumassa. Eivät ole niin. Ei edes pyykkikone jyllää. Villakoirat juoksentelevat kintuissa ja kukkaset huutaa vettä janoissaan. Minun elämässä tätä voisi kutsua kaaokseksi. Onpa outo sana. Niin kuin kaaos ja seksi. Sitähän se kai aina on. Seksi meinaan. Jonkun sorti kaaosta. Mutta kohdallani tämä ei ole erotiikkaa, tämä on silkkaa epäjärjestystä. Kotini on linnani. Mun päässäkin on kaaos. Ilmeneekö se myös arkisella tasolla ja koti huokuu rättiä, raippaa ja Midaksen kosketusta. Tämä tämmöinen ei ole ollenkaan tyypillistä minua. Alanko rikkoa rajojani ja hukun kohta paskaan? Ajatuksissani poukkoileva epäjärjestelmällisyys hakee tukea aineellisesta ja tästä todellisuudesta. Kuten huomanette, olen esimerkillinen keksimään perusteluja kaikelle sille, mitä voinkaan jättää suorittamatta. Ei tartte jumpata, ei tartte siivota. On vain tarpeeksi hyvät perustelut kaikelle. Huijari perkele. Katoa pimeyteen. Sinä lapsi, joka olet haavoittuva.

Ei kai tässä nyt muu auta, kun ottaa tämä elämä omiin käsiin ja aloittaa päivä. Pirtelöt nassuun ja joku roti tähän epäjärjestykseen. Onneksi tänään on se taideterapiasessioa. Se antaa paljon. Se on iso ilo. Taidan imuroida, niin itseni kuin kotini. Siitä se lähtee. Niin lähtee. Puhtaaksi. Parhaaksi.

Sähköistettyä sähinää

Pikainen ilmestys, ettette luule, että olen kuntoillut itseni hengiltä, hah! Kivasti on loppuelämäni ensimmäinen viikko sujunut. Liikuntapäiväkirja on saanut merkintöjä, joista olen tyydytetty. Takapakkia ilmeni ensimmäisen työpäivä jälkeen hillittömän selkäkivun muodossa. Se kertoi minulle jotakin. Tuli paha mieli. En antanut periksi vaan menin uimaan. Se auttoi. Oli kramppi tai jotain. Uinti auttoi, paha meni pois. Tarinan opetus. Ei kannata luovuttaa ja liikunta auttaa.

En tykkää tästä kylmästä. Se kuivattaa ihmistä. Peukalon pää on halki. Tarvitaan käsirasvaa. Paljon käsirasvaa ja kovasti vaatetta lämmöksi. Aurinko on kiva. Valo antaa voimaa. Tekisin mieli syödä tikkareita tai tehdä purukumeista hillittömiä palloja.

Huomenna ystävän luokse. Teemme taidetta ja maalaamme taulun. Maalaamme kaksikin. Se on terapiaa. Teemme myös Vietnamilaista ruokaa. Se on nami. Huomenna Vesicirkuit. Soitin salille ja kysyin, että ovatko kaikki osallistuja fitness. Voiko keskivartalolihava, rintava mies osallistua. Ei halua, että lyllerrän toisten tiellä. Vielä pilkkaavat ja sormella osoittelevat: " Katsokaa, keskivartalolihavaa!" laitan kokovartalo uimapuvun ja uumalle uimarenkaan. Oman kumiankan otan mukaan. Eivät pilkkaa, pitävät hassuna setänä.

Näin outoja unia viime yönä. Näin koko elämäni jaksoina. Vuosikymmen kymmeneltä aina syntymästä tähän päivään. Siinä oli joku viesti, mutta en muista sitä. Se harmittaa, koska siinä oli minulle asiaa. Ehkä uni tulee vielä uudelleen. Tulee se, jos sillä on asiaa ja merkityksellisyyttä. Minun päässäni on ruuhkaa. Liikaa asioita. Tarvitaan aikaa. Ja pyhää ymmärrystä. Ehkä ne siitä jäsenöityy.

Nyt suihkuun, mun mentävä on. Miksi ympärillä on niin paljon sähköä? Elektrisiteetti rätisee ja kipinöi. Välillä salamoi. Nautinnollista viikonloppua. Älä anna pakkasen panna. Tsau!

HeVisti sheikkaa

Jou! Ajatuksen tasolta ollaan siirrytty tekoihin. Eilen oli merkittävä päivä loppuelämäni suhteen. Oma Personelli Treineri on nyt hommattu ja ihka uusi salikortti polttelee näpeissäni. Ensimmäinen tapaaminen kunto-ohjaajani kanssa on ensi maanantaina. Olisin halunnut sen heti, mutta ovat kaiketi niin täystyöllistettyjä näin alkuvuodesta. Kaikki aloittavat uuden elämän, thihihii. On sanomattakin selvää, että olen innoissani. Niin innoissani, että olisin halannut varata jo hurjasti paljon kaikkea ryhmäliikuntaa. Noin niin kuin joka aamulle jotakin. Mutta eipä se onnistunutkaan. Salillani on sellainen varausjärjestelmä, että se aukeaa ko. tunneille vasta pari päivää ennen tuntia. Ensin olin närkästynyt, mitä V...tuu? Mutta sitten ymmärsinkin sen olevan aika hyvä järjestely, näin tunnit ei ole varattu täyteen kuukautta ennen ja itsellä ei ole mitään mahkuja juuri sille kyseiselle tunnille. Kahvakuula näyttää olevan nyt suosiossa ja sinne minunkin mieleni ja kehoni halajaa.

Tein eilen vertailuja paikallisen tarjonnan suhteen. Kävin ensin uimassa tossa urheilukeskuksessa. Ensimmäinen kerta kahteen vuoteen ja totesin hallin olevan hyvä, iso ja rempan jälkeen puhdas. Uinti sujui kuin tanssi, olenhan sitä joskus ihan aktiivitasolla harrastanut ja se näyttää menevän niin sanotusti räpylämuistiin. Mutta sali hallilla oli huono. Haiseva, ahdas ja ei mitenkään houkutteleva. Palvelu innostamatonta. Ei hyvä. Olin ihan että plääh.

Siitä kurvasin Fressi Club House kuntoilukeskukseen. Aivan kuin olisin tullut eri maailmaan. Tiskin takana sirkeitä, virkeitä tyttösiä, jotka heti ottivat papan avosylin vastaan ja palvelu pelasi. Minulle esiteltiin kaikki upeat tilat. Toden totta, tilaa ja lääniä löytyy, ja paikan outfittiinkin oli kiinnitetty kivasti huomioo. Ryhmäliikuntatunteja mahtavasti tarjolla, paikasta löytyy myös vesijumpat, sillä siellä on pieni allas. Kävin muuten Siuntiossa vesiliikunnassa ja ihastuin kovin. Ihan rankkoo hommoo, mutta ei käy raihnaiselle ropalleni. PT tarjonta oli myös runsas ja Suvi on erikoistunut monivamma ohjattaviin. Huh, odotan kyllä innoissani. Syy miksi haluan ohjaajan on kohdallani hiukka päinvastainen kuin yleensä. En tarvitse perseelle potkijaa vaan järkevän tahdin tahdittajaa. Mulle nimittäin meinaa aina käydä niin, että aloitan intopinkeena ja kaikki loppuu pariin kuukauteen. Nyt tästä pitäisi tulla loppuelämän tapa. Harrastan terveysliikuntaa, en niinkään tavoittele ulkomuotoa. Hah, tuota nyt ei usko kukaan!

Jam!

Olen myös hurahtanut terveysherkkupirtelöihin! Smoothie niin kuin hienot ihmiset sanoisivat. Ostin lauantaina kunnon blenderin ja silläpä nyt pari kertaa päivään hurautan herkkua kiduksiin. Hirveen läjän hommasin kaikkea kivaa HeVi-osastoo ja niin ne vain on tullut nautittua. Eikä siis mitään ongelmaa. Päinvastoin. Aamuisin teen sellaisen viherhässäkän. Pinaattia, avokadoa, omenaa, rypäleitä, inkivääriä, spiruliinaa. Eilen tein illaksi ananas, päärynä, mango, inkivääri, rahka, kookosmaito shaken. Kylläpä oli maukasta! Mä en millään saa syötyä päivässä kasvissuositusta. Tykkään kyllä, mutta ei vaan tuu syötyä. Näin saa kuitua ja suosituksetkin on kohdillaan. Ja hei, massu kiittää ja tulostus toimii. Jette kiva de. Suosittelen. Ja on mielenkiintoista kokeilla eri makuvaihtoehtoja. Niin ja veri helppo duunaa. Sellaisen vinkin voisin antaa, että juoman pitää olla kylmää. Siksi käytän jääpaloja tai pakastettuja esim. marjoja. Toimii.

Ostin uudet liinavaatteet. Hyvinvointi lähtee sieltä. 

Nyt kun luettelen tässä tätä uutta ja ihmeellistä elämätapaani, niin minun tulee mainita, että olen myös panostanut henkisen hyvinvointini eteen. Terapeutti, jonka katsoisin olevan minulle eduksi, on hakusessa ja teinkin asiasta kyselyn ymmärtäville tahoille. Psykologi, joka harrasti kanssamme Siuntiossa, lupasi jeesaa minua tässä asiassa. Hyvän terapeutin löytäminen ei nimittäin ole mitenkään helppo ja yksinkertainen asia. Minusta tässä asiassa ei ole mitään yliluonnollista, eikä hävettävää. Niin kuin minä aloitan hoitamaan kehoani, minun mieleni tarvitsee tyhjennystä. Tyhjennystä kaikesta siitä, mitä olen vuosien varrella tuonne kovalevylleni tallennellut ja nyt näyttäisi sille, että aika on kypsä deletoida kaikki se urvelo, joka saattaa tehdä sieluuni tietynlaista raskautta. En mie jaksa mitään vuosikausia kestävää jauhamista. Sellainen lyhyt ja intesiivinen purkautuminen voisi olla hyväksi. Jos saan edes pienenkin kevennyksen mieleni synkkiin sopukoihin, niin se kaikki on tervetullutta. Tässä elämässä tahtoo nykyään olla sellainen yltiöpäinen positiivisuus vallalla, kaikki pitää jaksaa, eikä mistään saa valittaa. Minun lähipiiriini ei kuulu sellaista toimintaterapeuttia, joka jaksaisi kuunnella ja ketä kiinnostaisi. Eikä ihmisiä saa rasittaa, kaikilla on omat mehunsa, eikä sinne mennä omalla pillillä sorkkimaan. Siksi ammattiapu on snäppärä. Niin on.

Ulkona on kylmä. Ulkona on pakkasta. Minä, allekirjoittanut Nalle Jääkarhunen en ole koskaan ollut kylmän arka. Johtuuko tämä(kin) ikääntymisestä, mutta mua on alkanut palelee. Outo tunne, eikä mitenkään miellyttävä. Meitä ihmisiä on kylmä -ja kuumaverisiä. Esim. Ukkorähjä on talvella helisemässä viluisuutensa takia. Tumppaa päällensä kuin michelin. Ihan oikeesti, voin välillä vain ihmetellä, kuinka ihmistä voi noin palella ja mulla voi samaan aikaan olla kuuma. Enivei, olen lähdössä avantoon ja mulla on lievä epämiellytys tuota kylmyyttä kohtaan. En anna periksi, ehkä vaihdan shortsit pitkiin pässinpötkimiin ja annan sauvojen lentää. Saan sieltä kuitenkin niin paljon, että uhmaan kylmää.

Armahdusta on turha unelmoida

Do diin. Olen hitusen laskeutunut hurmiostani ja nyt pitäisi rationaalisesti alkaa tehdä arjen suunnitelmaa. Tälle päivälle olin merkinnyt sauvakävelyn ja avantouinnin. Ulkona tuntuu kylmälle, hetken jo miettii, et jos mää sit huomenna. EI, EI ja EI! Tästähän tässä on juurikin kysymys. Olen sitoutunut, olen toimintasuunniteltu ja näistä pidetään kiinni. Periaatteessa asia on yksinkertainen. Teet ja hoidat sinulle tarkoitetut. Nyt tullaan pois sieltä mukavuusalueelta. Saadakseen joutuu antamaan. Siinä vaiheessa, kun joutumisen pakko on kääntynyt vapaaehtoiseksi iloksi, ollaan oikeilla jäljillä ja lähellä sitä totuutta mitä minä haluan elämältäni. Näin on vaan näppylät. Pitää vaan asia ymmärtää ja sisäistää.

Hassua, viime viikko meni tajuttoman nopeasti ja olisin jopa voinut vielä mieluusti jatkaa kuntoutusta. Nyt on sellainen tunne, että oliko se viikko totta ja tapahtuiko se kaikki oikeasti minulle. Ihan kuin se olisi ollut unta. Eikö hyvän "loman" merkki ole se, että kaipaa sinne takaisin ja tämä kotielämä tuntuu jotenkin toisarvoiselle. Olen niin täynnä intoa, että en oikein tiedä kuinka sitä voisin purkaa. Ajattelin tehdä liikuntalukujärjestyksen. Ihan kuulkaa, laitan päivittäin ylös mitä milloinkin tulee tehdä, varaan sen ajan siihen ja silloin se on siinä niin, silmieni edessä, mustaa valkoisella tehtäväksi. Oukei, saattaa kuulostaa hirveelle suorittamiselle, mutta tämmöinen on kohdallani parasta. Jos suunnitelmat ovat vain mun päässä ja ajatuksissa, niin niitähän on helppo siirtää, muokata ja deletoida. Ja siinä olen kerrassaan mestari. Itseni huijaamisessa ja muutenkii...

On vaikea kirjoittaa jostakin muusta, kun on kokenut lyhyessä ajassa näin paljon. Ei nyt ihan äkkiä tule mieleen, milloin olisi näin voimallisesti pyöräytetty pölyttynyttä aivokemiaani. Nämä ajatukset ovat vallanneet minut kokonaisvaltaisesti ja taitaa Ukkorähjäkin kiinnostua elämänsä muutoksesta. Kovasti olisi lähdössä kanssani lenkkeilemään. Ei huono hei, ihmiseltä joka inhoaa liikuntaa ja kaikkea sellaista mikä saattaisi rasittaa.

Eikä tässä siis kaikki. Muutoksen alla ei ole pelkästään tämä fyysinen puoli. Ihminen, tämä onneton luojan luoma, joka sattui saamaan kaiken sen, mitä muilta jäi yli ja tarpeettomaksi, on myös sen tosiasian edessä, että olisi opeteltava rentoutumaan. Nyt puhutaan tasapainosta. Henkisen ja fyysisen yhteyden saavuttamisesta ja harmoniasta itsensä kanssa. Hah, tuo nyt oli kyllä jo liian lennokasta! Minähän alan kuulostaa jo vihertävälle huru-ukolle. Enkeleitä, onko heitä ja nyt sit sinne siivekkäiden terapiaan. Se taitaakin olla ainut hoitomuoto, mitä en ole vielä kokeillut

No mut joo, mun elämähän on yhtä helvetin suorittamista. Ei ole ihme, jos pumppu vetää kierroksia, ihminen ei nuku, puree hampaat suustaan ja paskoo kerran viikossa. Vähemmästäkin myrkyttää itsensä stressihormooneilla ja tähän asiaan olisi nyt tultava muutos. Näiden kanssa ollaankin jo isojen asioiden äärellä ja ei ole helppoa muuttaa sellaista, mikä on jo osa persoonaa. Ja mikäs, kyllähän sitä ollaan pärjätty tähänkin asti, miksi ei jatkossa? Raaka totuus on nyt vain se, että jos ihminen ei tajua olevansa keskinkertainen kuolevainen ja höllätä tahtia, niin siinä saattaa käydä vielä huonosti. Mutta mennään eteenpäin pikkuhiljaa, hättäilemällä ei tule kuin heikkopäisyyttä.

Jep, jep. Nyt lupaan, että en enää rasita teitä näillä pohdiskeluilla. Saatan kyllä jatkossakin sanasen sanoa etenemisestäni, onhan tämä nyt osa mun "uutta elämää." Toivottavasti. Enkä voi täysin näiltä ajatuksiltakaan välttyä. Ne ovat minulle annetut ja ennalta tarkoitetut. Just joo, nyt mennään jo uskonnollisella hurmoksella. Joo, joo, kaikki keinot ovat sallittuja. Jos en yksin pärjää, niin otetaan herra kaveriksi. Hei, vähäks hienoo. Mun Persoona treineri on Herra Kaikkivaltias. Ei huono. Niin olet olemani minussa, minun psyykkeessä, minun kehossa. Opasta oikealle tielle. Armahdusta kai on turha unelmoida. Sen eteen on tehtävä jumalauta duunii. Se on ansaittava. Ugh! Olen taas vuodattanut. Sori.

Hurmiossa on helppo olla

Kotona ollaan! Oli aika kiireinen tuo loppuosa kuntoutuksessa, että en kerennyt edes postaamaan. Mieleni on täyttynyt mielialahormoonista ja olen niin kiitollinen saamastani. Pakkohan mun on nyt muutama sananen jauhaa (TAAS!) siitä mitä olenkaan saanut kokea. Enpä olisi voinut kuvitella, että tämmöinen Kelan järjestämä kuntoutus toisi elämääni niin paljon uutta ja virkeää ajateltavaa. Aivan mahtava, mahtava viikko takana!

Tämä uusi elämäntapamuutos aloitetaan juhlimalla itse sitä muutosta. Ihan oikeesti. Eli tänään voi juhlia muutosta ja huomenna alkaa varsinainen tehtävä. Sehän tässä on niin jännää, että minä olen "virallisesti" ilmoittanut muuttavani omaa elämääni. Toivottavasti suunta on parempaan, ainakin sain paljon huikeita elämäntaidon ajatuksia. Meille asetettiin vuoden kestävät tavoitteet. Tehtiin kaaviot ja kuviot. Kaikki mahdollinen mitattiin ja valitettavasti myös punnittiin. Ja nyt mie oon ihan virallisestikin keskivartalo-lihava. Seittemän saatanan senttiä on liikaa mun uumallain.  Mutta ei huoli, seuraava miitinki on jo toukokuussa. Jos en saavuta siihen mennessä tavoitetta, niin asiasta tulee julkinen. En ole siis ryhmässä saavuttanut itselle asetettua tavoitetta! Ja sehän olisi hirveää! Motivaatiota kyllä löytyy, se on vain eri asia, että saako sitä mitään aikaan itsensä kanssa? Siinä on haastetta ja minä olen ottanut sen vastaan. Ihan kiva fiilis...

Jännä, että viime postaukseni ei saanut enemmän kommentteja. Sitä joskus kuvittelee kirjoittavansa sellaisia asioita, jotka ovat itselle tärkeitä ja ne herättäisivät myös muita kommentoimaan. On niin mahtavaa, kun elämässä tapahtuu tämmöisiä hienoja juttuja. Voin kyllä sanoa, että tämä kuntoutus herätteli aika kivasti myös tunnetasolla ymmärtämään asioita. Ja siksi sitä jotenkin kirjoittaa niin innoissaan, että saattaa jauhaa samaa asiaa. Sori, jos olen puuduttava, mutta on ihan pakko ihmetellä, kuinka paljon liikkuminen ja kuntoilu tuottaa ihmiseen mielihyvää. Olin sen vain unohtanut. Sitäpaitsi mulla on aika kivat tavoitteet. Niitä kohti. Hirmu kiva.

Nyt mun täytyy valmistaa Ukkorähjälle tonnikalasalaatti. Meillä nähkääs syödään nykyään hyvin kevyesti. Eli ei kerkee just nyt enempää. Ja kauhukseni tajusin myös, että se aika minkä istun tässä koneella, menee nyt jatkossa kuntoiluun. Sorgen, jos postailan vähemmän, mutta olen varma, että ymmärrätte syyn. Nyt on kuntoiltava ja varmaan jossain vaiheessa löytyy näiden(kin) asioiden välillä sellainen balanssi, että voi tehdä molempia. Kuntoilla ja kirjoittaa. Mut en mie mihinkään katoa. Harvemmin vaan...

Tienhaarassa matkalla

Kello on ilta ja takana on antoisa päivä kaikin puolin. En oikein tiedä, kuinka lähtisin tätä erittelemään, mutta sen ymmärrän, että nyt ollaan isojen asioiden äärellä. Vääjäämättä elämäni ja sielun maailmani on mennyt kohti tätä. Armottomasti kuin Idän pikajuna. Olen pysähtynyt, olen ymmärtänyt ja samalla olen erityisen kiitollinen, mutta myös hieman peloissani ja sekaisin. Kun puhutaan kehon huollosta, niin se ei suinkaan tarkoita sitä, että nyt jumpataan, niin kaikki kivut ovat poissa. Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus ja olenkin ymmärtänyt ( vahvasti, ) että päästäkseni elämässä eteen päin, päästäkseni eroon tästä kipuhelvetistä, minun tulee ymmärtää itseäni ja hyväksyä muutamia tosiasioita. Se ei ole helppoa, ei todellakaan ole. Työsarkaa riittää, mutta jo se, että olen tämän ymmärtänyt, on kohdallani puoli voittoa. Olen matkalla ymmärrykseen, olen matkalla itseeni. Ja voin vain todeta, että tämä matka ei ole luksusluokan lomamatka, vaan jotakin ihan muuta.

Span kukkasii

Päivä alkoi erittäin kiinnostavalla kipuluennolla. Sen piti asiaan perehtynyt rohvessori, joka on tutkinut kipua jo kokonaiset 27-vuotta. Tuli jotenkin tunne, että nyt tulee arvokasta tietoa. Toisaalta, se oli erittäinkin lohdullista. Ihmisten kipukokemukset ovat niin henkilökohtaisia. Miksi minä joudun kärsimään ja joku toinen ei edes rekisteröisi samanlaista kipua? Hyvä kysymys. Mikä on psyykeen tuottamaa ja mikä on sitten aitoa kipua. Kipu voi kroonisoitua niin, että alkuperäinen kipu heijastuu hermotuksissa niin, että sen aiheuttaja poistuu, mutta kipu jää ja parhaillaan se voi heijastua kehossa kokonaisvaltaisena. Ihmisen kipu on aina totta. Minun kipu on minun ja se on juuri niin invalisoiva, kun se kohdallani on.

Spa matka

Iltapäivällä oli psykologin ryhmätapaaminen. Sekin oli äärimmäisen antoisa. Minä tapani mukaan purkauduin ja keskustelimmekin siitä, että kuinka iso osa kivusta on psyykeen tuottamaa ja miksi sitä pitääkään oireilla. Olen nähkääs nyt tullut siihen tulokseen, että omalle elämälle on tehtävä jotakin, on joku, joka on mun sielussa, mielessä, joka sairastuttaa ja antaa oireena kipua. Lyhyesti ja ytimekkäästi sairastan psyykeestä kumpuilevaa kipua. Okei, osa on ihan "oikeaa" fyysistä kipua ( leikattu olkapää ) mutta aivan varmasti kannan sairastuttavaa painolastia jo lapsuudestani saakka. Nyt vain ollaan tultu siihen tienhaaraan, että en enää pääsee näitä kaikkia asioita pakoon. Joko selvitän niitä itsessäni ja kenties, joku päivä olen vapaa ja kivuton. Tietysti on olemassa mahdollisuus jatkaa niin kuin tähänkin asti, mutta se saattaisi päättyä huonosti. Jossakin vaiheessa aasin selkä vain katkeaa ja kaikki loppuu.

Vähäkö kiva kiikkustuoli

Tämä kaikki soosi on kohdallani alkanut jo kaksi vuotta sitten. Okei, osa juontaa juurensa jo kauas, kauas lapsuuteen ja kaikkeen siihen hämärään mitä olen saanut kokea. Mutta eikö tämä elämä ole aika ihmeellistä? Pikku hiljaa, ajatus ajatukselta olen tullut tähän hetkeen. Minun tielleni tämä tarkoitettiin, minulle annettiin tämä mahdollisuus. Oikeastaan olen aika onnellinen. Jos löydän voiman itsestäni, niin tämä on parhaimmillaan positiivinen asia. Ei asiat itsestään ratkea. Siihen tarvitaan minua ja kenties ammatti-ihmisen apua. Täällä opetellaan tekemään tavoitteellista suunnitelmaa ja seuraava kohtaaminen täällä onkin jo toukokuussa. Se tuntuu hyvälle ja turvalliselle. En ole yksin.

Iltahetki laiturilla

Päivän liikunnallinen saldo ei ole ihan niin huima kuin eilen, mutta saan kehua uineeni puolitoista kilsaa, sauvakävelin raikkaan lenkin ja teimme porukalla niskajumppaa. Päivän kruunasi hieronta, joka keskittyi pakaroihin, käsiin ja rintalihaksiin. Sain oitis apua. Hei, nyt olen niin väsy, että on pakko lopettaa. Jatkan aiheesta tuota tuonnempana, siitä varmasti riittää juttua. Oliks tää nyt jotenkin ankeeta, vai näittekö valoa tunnelissa? Toivottavasti.

Ergometrinen epätoivo

Jestamandeera, kun on ihanaa valittaa oikein urakalla! Valittaa, ja joku vielä kuuntelee ja ottaa sinut tosissaan. Huikea elämän kokemus tämäkin. Minähän olen kävelevä vitsi, luulosairas, moniongelmainen hukkajämä, jota ei kukaan jaksa ja eikä oikein ota tosissaan. Täällä on kaltaisiani, täällä olen kotonani. Jään tänne. Muutan tänne.

Takana siis fyssärin, psykon ja lekurin yksilötapaamiset. On tehty testiä, jos vaikka minkämoista. Sijoitun sinne keskikastiin, mikä ei hivele itsetuntoani. Se on pahinta mitä minä tiedän. Olla keskinkertainen. Tahtoisi olla paras tahi aivan nolla. Tuosta on hyvä lähteä ja on vain yksi tie ja se on pilviin! Niin tai helvettiin.

Tääl mie asun

Ryhmä koostuu niskaa kipuilevista naisista ja minä. Siinä nyt ei ole minulle mitään uutta, eikä outoa. Miehän menen varsin Marttana, muiden Marttojen joukossa. Hyvin sulaudun, eikä mun testotasot ole niin päätä huimaavat, ettenkö istuisi porukkaan. On erityisen antoisaa, kun saa huomata, että kaltaisiani on muitakin ja meitä kaikkia yhdistää yksi yhteinen asia ja se on kipu. Uskoo ken tahtoo, mutta on ihan helvetin antoisaa keskustella siitä, kuinka kukin näkee kipunsa ja mitä on joutunut kokemaan. Ei sitä suotta vertaistukea mainosteta. Tosin, onhan tässä myös hiukka sitä oireiluu, että kuka pistääkään omat kipunsa ja kokemuksensa vielä pahemmaksi kuin muilla. On täällä yksi niska leikattu ja hän on Top1. Harmitti hiukka, kun jäin niin kirkkaasti kakkoseksi, mutta kyllä mun olkapääoperaatiosta ihan kivasti pisteitä rapisi.

Hiljainen on kylätie

Tietysti täällä työskentelevät ihmiset ovat alansa asiantuntijoita. Varmasti heillä on jonkun verran kokemusta meikäläisistä. Fyssärin tapaaminen oli suht lohdukas. Liikerataa löytyy, mutta aika pahoja rajoitteita myöskin. Ihan lopullisia tuloksia ei vielä ole saatu. Psykon tapaaminen oli mielenkiintoinen. Olin päättänyt, että annan tulla kaiken, mikä mieltäni on kalvanut. Noh, tunti oli aika lyhyt aika, pikkasen kerettiin pintaa raapaista ja hän oli hyvin vahvasti sitä mieltä, että mun pitäisi hakeutua terapiaan. Keskustelimme siitä, että kuinka ihminen onkaan psykofyysinen kokonaisuus. Olen jo itse asiaa miettinyt ja varmasti osa tästä kaikesta sonnasta kumpuaa minunkin kohdallani tuolta sielusta. Siellä niin kovin vihloo, että sielun kipu oireilee fyysisenä ja aiheuttaa osan oireilusta. Varmasti totta ja tutkimisen arvoinen asia. Kenen tahansa kohdalla.

Kovin on aakeeta

Tämä pysähtyminen täällä on antanut minulle jo nyt työkaluja tuonkin asian ymmärtämiseen. Tänään oli hauska ja mielenkiintoinen luento Matkalla Elämätapa muutokseen. Sain ajateltavaa ja hitto vie, juurikin noita asioita olen pikku päässäni tuskaisenakin pyöritellyt. Jospa tämän viikon tarkoitus olisi myös avata tunnepuolta, näyttää mulle suuntaa, mihin päin pyrkiä. Juu, juu, isojen asioiden äärellä ollaan ja katsoppahan, mie uskon, että tällä on juurikin se merkitys, että mie helvetin tollo tajuaisin asioita. Ei se luoja hylkää vaikka välillä koettelee. Just niin jetsulleen.

Lääkärin vastaanottolla ei tullut mitään uutta. Se oli aika mekaaninen tapaaminen. Huomasin ja aistin, että pientä motivaation puutetta oli tohtorilla. Mutta siihenhän mie olen jo niin tottunut, enkä pidä sitä mitenkään tärkeänä. Parasta antia ovat kuitenkin nämä fyssärit ja kipuasiantuntijat. Ja se, että saa vaihtaa ajatuksia ja kertoa omia fiiliksiä.

Ergometria eli kuntotesti päättyi kohdallani ikävästi. Ja sekös mua kismitti vallan! Jumppari oli nimittäin erittäinkin komea nuorimies. Niin urheilullinen, kiinteä peppuinen, hauska, ja hän huokui terveyden alkukantaista voimaa, että päätin näyttää olevani  i k ä i s e k s e n i  helvetin hyvässä kunnossa ja vielä ihan villi ja viriili. Sivukommenttina täytyy myös mainita, että rouvatkin alkoivat hihittää ja käyttäytyä kuin pikku tytöt, tässä meidän kuntoa analysoivassa mittelössä.

Niin lähti Marttakin matkaan hilpeällä tuulella ja polki fillaria niin kuin konsanaan murrosiän hormoonihuuruissa. Tultiin viimeiselle neljälle minuutille ( sitä ennen kaikki oli mennyt hyvin ) ja mulla alkaa ottaa pumpusta. Se oli viittä vaille, että ei taju lähtenyt ja polkeminen loppui kuin kanan lento. Hetken jo luulin, että nyt tuli lähtö, mutta nieleskelin kipuni ja nuolin haavani. Tää vamma on vanha kipu, joka oireilee aina rasituksessa. Sitä on tutkittu, eikä mitään vikaa missään ole. Kuntotestin tulosta ei siis nyt ole, onko kunto huono vai eikö sitä ole ollenkaan? Tämä on niskakurssi, joten tuskin pumppukohtaustani sen kummemmin täällä selvitetään. On sanomattakin selvää, että olin romuna, rikki ja ennen kaikkea mua vitutti tää nolo loppu. Kaikkeni tein, kaikkeni annoin.

Restorantti. Ei Martta humppaa.

Sairastamani keuhkoputkentulehdus voi tietysti olla osa syy, mutta tuo pumppuvamma on kyllä vanha ja olemassa oleva. En sit tiiä, oliko myös sillä vaikutusta, että päivän liikunnallinen saldo, näin yhtäkkiseltään, oli aika rasitteellinen. Vai mitä sanotte tästä? Aamulla kevyt niskaharjoite ( ei niinkään jumppa, ) kilsa uintia, tunnin sauvakävely ja kuntosali. Kävin vielä päivän päätteeksi Pilatestunnilla. Se suattaapi olla, että huomenna on paikat kipiät, jos nyt yleensä selviän tästä yöstä hengissä. Tää on just tätä, joko ei tehdä ollenkaan tai sit tehdään ihan simona.

Yllätyksekseni täällä on aika vähän liikuntaa. On siis sellaista kevyt harjoitetta, mutta kunnon hikijumppaa ei ole. Omatoimiselle liikkumiselle tai mitä nyt kukin haluaa tehdä, on varattu aika paljon aikaa. Ja miehän teen. Sitä vartenhan olen tänne tullut. Vaikka ergometrit meni vituralleen, niin kaikesta huolimatta tajusin, kuinka paljon olenkaan kaivannut monipuolista liikkumista. Se on aina ilo, enkä ymmärrä mihin se katosi elämästäni. Laiska paska olen ollut, myönnän sen pois. Ei se mun sauvakävely rantaan ja silloin tällöin kahvakuulan nakkamminen ole vielä kovinkaan kuntoa kohottavaa, eikä sieluakaan ravitsevaa. Tähän on nyt tultava ehdottomasti muutos. Torstaina meillä on henkilökohtainen kuntosuunnitelmaohjaus ja odotan sitä erityisen innolla. Tämän viikon tarkoitus on myös asettaa itselle tavoitteita. On siis ihan sellaiset kaavakkeet ja kaikkee. Tehdään niin kuin suunnitelma. Siitä on hyvä jatkaa. Olen häpi. Rilihäpi!

Pidä huolta

Mikäs täällä on ollessa? Hyvää kotiruokaa, saapi ihminen keskittyä itseensä  (MINÄMINÄMINÄ) ja kaiken kukkuraksi on ihmisiä, joiden pääasiallinen tehtävä on huolehtia siitä, että opit huolehtimaan itsestäsi. Onhan tää yhdensortin luksusta. Ja Martta tykkää sellaisesta. Ai?

Kohtaaminen Kurjenkellossa

Kelan kuntoutettava namber uno asemissa! Saavuin residenssiini eilen illalla kymmeneltä ja täällä asuu rauha. Keskellä ei mitään, täällä näin maaseudun rauhassa kohoaa ihan oikea kylpylähotelli. Ympäristö on nättiä aakeeta laakeeta ja olisin voinut jopa väittää, että kuulin kuinka hiiri pissasi hotellin nurkalla. Niin on hiljaista. Superior-huoneen etuja on vedenkeitin ja pikamokka. On siis sanomattakin selvää, että  tavoilleni uskollisena, sufet on tuossa turautettu ja kohta syöksyn kylpylöimään. Nukuin hyvin ja nopeasti ja ajattelin tosiaankin aloittaa päivän aamu-uinnilla ja höyryisellä saunalla. Ai että...

Huone on siisti ja ihan jees. Sänkyihin ja tyynyihin on selkeästi panostettu. Onhan se selvä, sillä täällä on juurikin selkä -ja niskavammaisia. Tyynyjä on kolmea eri sorttia ja ne ovat Unikulmasta. Ei huoli, Martalla on oma tyyny messissä. Ilman sitä en lähe minnekään. Huonolla tyynyllä saan varmasti paikat jumittaa. Juurikin tuossa mietin, että kiputilanne kohdallanihan on tällä hetkellä bueno. Ei kolota niskaa, selkää, olkapäätä, eikä lonkkaa. Pitääköhän mun jotenkin huijata, että olen ihan romuna? Mut enhän mä silloin pystysi mitään tekemään. Parempi kai se näin on. Takana kuitenkin parin viikon loma, siihen kaikki Thaikkulan hieronnat, niin en kai mää nyt just oo vamma. En oo niin.

Matkalla tänne tuli reidiosta mielenkiintoinen ohjelma. Siinä haastateltiin elämäntapakouluttajaa joku ja olipa hassua, aivan kuin olisi minulle saatesanoja kertonut. Niitä juttuja niin, mitä olen pinnan alla pohdiskellut. Tämä hiljaisuus ja kietoutuminen omaan itseeni, on myös varmasti hyvä paikka pohdiskella sitä mitä haluan elämältä. Onko muutoksen paikka vai olenko tyytyväinen? Tää on sitä rajapyykkiä mistä täälläkin olen vuodattanut ja olisko kuulkaa nyt niin, että tämä kuntoutus on minulle tarkoitettu myös siksi. Jeppe pysähtyy, Jeppe miettii. Huu never nous, ja tutkimattomat ovat herran tiet.

Meillä on ensimmäinen kohtaaminen kello 9.30 Kurjenkello kabinetissa. Sitä ennen nautin kylpylän ja aamiaisen. Pitäiskö perkele käydä lenkilläkin? Niin ja kuntosalilla. Kyllähän tässä kerkeisi, jos olisi oikein topakka. Esimerkillinen kuntoutuja. Täytyy myöntää, että hyvin mielenkiinnolla odotan millainen viikko on tulossa. Mut hei, nyt en malta enempää. Kietoudun paksuun ja valkoiseen kylpytakkiini ja mun mentävä on. Jotenkin hassu fiilis...

Ai, että ailahtelee...

Tiesittekö, että vain yksi tuhannesta Liemikilpikonnan poikasesta selviää elämään syntymästään? Se oli minulle eilen syvä järkytys. Vietettiin Juppen kans kaksistaan koti-iltaa ( Ukkorähjä oli kylillä ) ja katsottiin Avaraa luontoa. Jakso oli raaka, kauhistuttava ja tunteisiini vetoava. Ei se yleensä. Johtuuks tääkin nyt tästä kriisistä? Olin niin herkillä kaikkien niiden 999 liemikilpikonnan poikasen puolesta, että itkuksihan se meni. Kuoriuduttuaan munista, alkaa heillä 100 metrin taival mereen, jossa mahdollisuudet selvitä hengissä olisi paremmat. Nämä pikku taaperot aloittavat hillittömän maratoonin kohti pelastusta ja matkalla isot pahat linnut napsivat niitä herkkupaloiksi. Jäljelle jää siis vain tuo yksi onnekas kappale.

Nythän mää tajusin, miks se otti niin koville! Mulla on just samanlainen tunne ja olotila kuin noilla piipertäjillä. Kiireellä kohti pelastusta. Jos hyvin käy, mulla voi olla mahdollisuuksia selvitä. Siis yksi tuhannesta! Kovaa on tämä elämä liemikilpikonnan poikasille ja viisikymppisille. Kiire pelastukseen molemmilla.

Joululahja on avattu. Löysi kotinsa.

Kymppiuutisetkin järkyttivät minut syvästi. Jos Norpan vastasyntyneet Kuutit eivät saa nyt lunta ja pakkasta, niin ne kuolevat kylmyyteen. Niillä ei siis ole mitään mahdollisuuksia selvitä!  Onks muuten Norppa ja Kuutti sama asia? Eiks toi Kuutti oo Norpan poikanen? Enivei, ymmärrätte mitä tarkoitan. Uutisissa oli vielä kuva pikkuruisesta Kuutista nappisilmineen. Aivan kuin Juppe. Itkuhan se siitäkin tuli.  Mitä yhteistä siis on kilpikonnilla, norpilla ja viisikymppisillä? Kaikkien elämä on pelkkää selviytymistarinaa.

Tänään on loppuelämäni viimeinen päivä. Huomenna astun rooliini Kelan kuntoutettavana. Onko se jotakin käänteentekevää? Ai dont nou. Voitteko kuvitella, mä en ole vielä pakannut?! En ole edes matkapakaasia noutanut vintiltä. Ottaisinks mää nyt jotenkin rennosti tän kuntoutuksen? Epätavallista minulle. Olen sentään katsonut, että kaikki tarvittava on kuitenkin pesty ja puhtaana. Mutta missä ovatkaan mun sisäpelitossut? En koskaan ole tämmöisellä epävarmuudella jättänyt valmistautumatta tulevaan. Outoa, mutta enteilköön hyvää ja hohdokasta. Heräsin tänään neljältä. Kai se jännitti.

Jos alkuilta oli syvää järkytystä ja kyyneleitä, niin loppuillan ehdoton pelastus oli Putous. En tiiä, mihin se nyt niin napsahti, mut mua kyllä huvitti suuresti. Juppekin oli ihmeissään, kun niin piti isoon ääneen nauraa. Se teki hyvää. Hahmokisailijat ovat tänä vuonna erityisen onnistuneita ja onkin vaikea sanoa, kuka sieltä nousee suosikiksi. Antsku on varmasti vahvoilla. Jösses, kun mä romahdin. Oli kyllä armeliasta nauraa, olin melkein unohtanut mille se tuntuu. Sydämenpohjasta nauraminen.

Eilinen ilta oli siis hyvin ailahtelevainen. Synkästä surusta hillittömään iloon. Siihen johonkin väliin sijoittuivat myös kuumat aaltoni. Hikeäkö se Martalle pukkaa? Kuulu kaiketi kuvioon, mut älä huoli. Kuntoutus pelastaa kaiken. Se tekee minusta uuden ihmisen. Otetaas nyt ihan rauhallisesti. RauhaRauha. Kerroinko jo, että Ukkorähjä nakkaa mut kylpylöimään jo tänään. Olen sit valmiina het aamusta. Eikä tartte huomenaamusta aikaisin lähtee sotkee julkisilla. Ei olisi niin mun tyylistä. Mesellä mennään ja turkki päälle. Just niin. Joku taso se on Kelan kuntoutettavallakin oltava. Se on jämpti se.

Puolifuckingvuosisataa

Voisin melkein olla varma siitä, että suurin osa ihmiskunnan kaksjalkaisista haluaisi kääntää kylkeä ja jäädä peiton alle makkoomaan. Minä ainakin. Niin on ikävä tuo ilma. Vai pitäiskö sanoa, että se ei ole millään tasolla houkutteleva. Ei sit niin millään. Se onkin ollut duunissa päivän polttava puheena aihe. Jok ikinen asiakas jollakin tapaa mainitsee tämän pimeyden, harmaan ja märän helvetin. Eikä tuo mikään ihme ole, eihän tää mitenkään mieltä ylennä. Miksiköhän ilmasto puhuttaa niin paljon? On kelejä pidellyt ja silleen. Kaiketi johtunee siitä, että ilma kuitenkin vaikuttaa meihin ihmisiin niin paljon, ei se ole mitenkään mitätön asia. Jos paistaa, ollaan ilosii. Jos taas ei, niin silloin sitä on hyvä syyttää kaikesta, ihan kaikesta. Hassua.

Tää onkin ollut napakka viikko duunissa, ja poikkeuksellisesti teen töitä myös huomenna. Pitkän vapaan jälkeen, arki on enemmän kuin tervetullut. Elämä on jotenkin yksinkertaisempaa, kun on työ. Sitä tietää mitä tekee, eikä tartte miettiä, et mitähän tekisi. Joskin mun arkihan loppuu lyhyeen, sillä ensi viikolla ollaankin sit kovasti siellä kuntoutuksessa. Vaikka olen täällä hupaillut skumppa-aamiaista ja luxushuoneista, niin kyl mää meinaan ihan tosissani tuon ajan ottaa ja käyttää sen siihen, mikä on sen perimmäinen tarkoitus. Itseasiassa, se tulee kyllä juuri oikeaan saumaan. Tämä viime aikojen yletön elämän tyyli saa nyt loppua ja mulla alkaa uusi aika. Sellainen rakasta ja huolla itseä. Toivoisin, että viikko antaisi mulle kipinän kuntoiluun ja muutoinkin kyseenalaistaisin valintojani. Varmasti se tekee hyvää ja hei, jos olin ymmärtänyt, niin siellä on myös psykologin vastaanotto. Siitä tulee mielenkiintoista. Aivan varmasti oksennan kaiken sen, mikä pientä mieltäni painaa. Se voi kuulkaa olla, että mut ohjataan sieltä suoraan hoitoon ja kuntolomasta tuleekin suunniteltua pidempi. Etteivät vallan suljetulle sijoittaisi.

Tuossapa oli hyvä sorkkaeläinsilta seuraavaan. Joo, joo, tiedän, että tästä jauhan kyllästymiseen asti, mutta se on niin pinnalla ajatusmaailmassani. Nimittäin viidenkympinkriisi. Mikäs on sitten viidenkympinvillitys? Onks se sama asia? Villinä mun pitäisi kaiketi rampata hulluna kylillä ja yrittää olla niin kauheen paljon nuorempi kuin olen. Eli mulla on siis molemmat, kriisivillitys. Jep, jep. Mut hei oikeesti, onko kriisi sitä, että mä kyseenalaistan kaiken ja koko ajan. Kaikki tuntuu jotenkin niin turhalle  ja aivan kuin se elämä loppuisi nyt tähän. Saatan miettiä, että kannattaako tuota astianpesuainettakaan enää ostaa. Mihin sitä nyt enää tarvitaan? Elämä kuitenkin päättyy ja loppuu. Aika loppuu, kaikki loppuu. Turha tässä enää mitään on. Elämästä puuttuu toiveikkuus. Ei se ole sellaista masennustyyppistä. Tämä on eri tunne. Olen jotenkin lamaantunut.

Ukkorähjä antoi joululahjaksi itse duunaamansa lampun. Se on hieno. Arvatkaa mitä, se töröttää vieläkin tuossa paketissa, koska musta on niin turha laittaa sitä esille. Mitä noita enää. Kohtahan kaikki kuitenkin on ohi...

Rakkaat lukijani, sellaiset ikäloput, jotka ovat jo yli viidenkympin. Te niin, jotka olette  kenties käyneet läpi tämä saman ja olette yhtä iäkkäitä kuin minäkin. Kertokaa minulle, kuuluuko tämä kuvioon? Joku sanoi minulle, että kriisi on juuri ennen kuin täyttää nämä maagiset puolivuosisataa ( hyi, kun toi kuulostaa kaameelle ) mutta heti hekuman saavutettua, se helpottaa. Onks niin? Onko mitään toivoa?

Mä lataan nyt ensi viikkoon liian paljon. Mä jotenkin odotan, että mun ajatusmaailma selviää ja pääsen eroon näistä kummallisista ajatuksista. Ei pitäisi. Mä tulen vielä maitojunalla takas. Joo, kylhän mää tajuun, että kaikki on tuolla omien korvien välissä. Kaikkihan lähtee sieltä. Kyllä se toivio vielä jostakin löytyy ja mä alan ikääntyä arvokkaasti. Just niin. Voin vain todeta, että olen puolivuosisataa arvokkaasti ikääntynyt, eikä tunnu missään. Ei niin. Missään.

Oliko teillä Hydratantteactiveprosessorii?

Käteni vapisevat hienovireisesti, tuskin huomattavasti. Tukkalakan sameuttama hikikarpalo pyörähtää hiusrajalta otsan syvään juonteeseen, muodostaen siihen pienen kostean lammikon. Verenpaine nousee oktaavin ylemmäksi ja kuulen korvissani sen sykkivän saundin. Leukaperäni nykivät hermostuneesti ja suoni kaulallani pullistuu kuin veneen purje mellevässä myötätuulessa. Tunnen kuinka syvä pettymyksen tunne valtaa koko kehoni ja olen hermostunut tuntemattomaan. Aistini ovat virittäytyneet kohtaamaan vaaroja ja pälyilen huoneessa ympärilleni. Olen valmis tappamaan elääkseni, saadakseni. Menetän täysin hallintani ja revin raivoissani löytämäni laatikon pieneksi silpuksi ympäri hämärää huonetta. Se on tyhjä! Tyhjääkin tyhjempi!

Se on taas se aika vuodesta. P i p a r i n a r k k i k s e t. Ne on syöty. Loppu, kaput. Kaksi kuukautta kestänyt, joka aamuinen pipsunautinto on ohi. Tämä vie muutaman aamun, että totun tähän raakaan todellisuuteen, että pipari ei lohduta mun alkavaa päivääni. Hetken olen onneton, mutta ei se ole mitään vakavaa. Kyllä se ohi menee. Mä haluun piparii! Antakaa jumalauta piparii!

Martta sai kuin saikin oman residenssin Siuntioon. Eikä mikä tahansa koppero, vaan delux-tason huoneessa ollaan taas. Soitin eilen ja tein saman tiedustelun. Meinasi mennä jo hankalaksi eli yhden hengen huonetta ei varmaksi voi luvata ennen kuin paikan päällä. Minä siinä tietysti luettelemaan paljon painavia syitä, miksi Martta tahtoo olla yksin. Siinä vaiheessa vastaanottovirkailija sanoi ääni hyvinkin tärkeänä, että onhan meillä tietenkin nämä priimiumtason huoneet, mutta ne maksavat kuusikymmentäviisieuroa per yö. Sellaisen minä voi teille luvat jo nyt varmuudella. Kuulin äänestä, että suhtautuminen oli "nää on nyt näitä kelan köyhii, ei sil kuitenkaan oo vara." Minä taputin pikku kännyjäni yhteen ja huusin kapulaani exelent, exelent. Otan sellaisen ehdottomasti, mahtavaa, upeeta! Näin siis pääsimme tässäkin asiassa yhteisymmärrykseen ja kuntokauneuslomani on todellisuutta.

Hoidettuani tämän asian loistavasti ja siinä niin pöntöllä istuessani, tajuntaani iski vallan hirveä kaameus. Eihän mulla ole mitään mageita urheilukledjui!! Kaikki on ajanpatinoimia, koin syömiä, hien raiskaamia, rikkinäisiä retaleita! Ja herra mun vereni, täytyyhän mulla olla joku yhtenevä värikoodi kaikissa ihanissa asusteissa. Se on kuulkaa ylettömän tärkeää, että niin biksut, kuin verrarit, sisäpelitossut ja ulkoilevat asusteet menee samassa linjassa. Hmmm, oisko joku kiva pinkki ja mintunvihreä kiva? Tai hei, turkoosi ja kirkkaan keltainen! Väriä täytyy ehdottomasti olla.

Tajusin myös, että minunhan täytyy varata kaikki hoidot ennakkoon. Ettei nyt vaan käy niin, että jään kokonaan ilman. Siellä voi olla vaikka ruuhkaa hoitolatiloissa. Noh, minähän olen delux-asiakas ja varmasti saan arvolleni kuuluvaa palvelua. Ainakin manikyyripedikyyri täytyy ottaa. Joku liftaava kasvohoito. Onkohan niillä vartalon selluliittihoitoja? Joku sellainen hydratantteactiveprosessori, joka poistaa kuonaa, selluu ja lällyy. Apua, onks niillä botoksii?! Sitä ainakii mä haluun joka paikkaan ja paljon.

Hei, eiks oo kiva. Mä varmasti nuorrun reippaasti tän viikon aikana. Ihanaa, mä tuun taks parikymppiseks. Kaikki se vaiva ja kolotus on tipotiessään. Seksuaalinen viriliteetti hipoo huipussaan, orastava eturahasvaiva on muisto vain. Tukka tuuhenee, rypyt siliää ja olen ehtaa kamaa taas. Huippua. Ihan huippua. Baithiwei, tuli tuossa mieleeni, että onkohan niillä aamiaisella shamppanjaa? Eikä mitä tahansa litkua. Möettiä tai Lanssonia sen olla pittää. Täytyypä soittaa vielä sekin ja varmistaa... En kai mää nyt kuntolomalla voi ilman kuplii olla. Sentään kokonainen viikko.

Jos saisitte tämän postauksen äänellisenä, niin voisitte kuvitella olevanne jossakin siittolassa. Kyllä. Mä yskin kuin kiimainen sonni. Mie tiiän, kuinka ne mylvii tuskissaan. Olenhan ollut joskus maatalouslomittajan Liperin kunnalla. On silleen niin kuin kokemusta tuostakin asiasta. Ääni ei ole mikään mieto piipitys. Mun on pakko laittaa pyyhe suun eteen yskiessä. Heräsin jo veri öörli yskii ja en halua herättää koko taloa. Raju on räkäni rakenne putkistoissa. Silleen kivasti jojoilee tuossa noin, eikä ulos taho tulla. Yhtyisinkö wilberin pepeen ja voiko ihanammin päivä enää alkaa, onko ihanampaa aamua kuin tää. Otan vielä mokkoo....Tsau!

Tasapainoisesti tasapainoton

Martta nöyrtyi ja kävi tohtorilla. Keuhkojen putkissa on tulehdus. Sain paljon lääkettä. Tämähän on jokaisen talvisen aurinkoreissun tuliainen, miksi en heti reagoitunut ja hakenut lääkettä? No siksi, koska välillä tuntui, että taudilta katkesi kaula, tässä tapauksessa putki, ja aivan kuin se olisi ollut menossa pois. Tyhmyydestä sakotetaan ja kohta alkaa jo kolmas viikko köhiessä. Toivotaan, että lääkkeet tepsii mahd. pian ja päästään normalisoitumaan.

Tänään on arki. Tervetuloa. Hypin täällä pitkin seiniä ja tahdon mennä duuniin. Tohtori ei kirjoittanut saikkua, olen siis työkykyinen. Siihen on hyvä vedota. Toivotaan, että se ei ole vikatikki. Mä en vaan niin jaksa enää maata ja himmailla. Mä haluun elää. Mä haluun toimia.

Onko maanisdepressiivisyydellä minkäänlaista aikarajoitetta? Tarkoitan tällä sitä, että kuinka nopeasti mielialanvaihtelut voikaan vaihtaa muotoaan? Olen aina ollut rytmiltäni hoppu. Mutta eilinen sai mut mietteliääksi. Kävin illalla käpyttelee silleen somasti. Alkoi olo olla kuin häkkiin suljetulla norsulla ja oli pakko päästä pihalle. Siinä niin käyskentelin kaikessa rauhassa, sataa tihuutti pehmeästi. Sit se iski, yllättäin takavasemmalta. Tunsin kuinka elämäni onkaan niin m e r k i t y k s e t ö n. Vielä viikko siiten päivitin naamakirjassa, kuinka ihanaa elämä oikeastaan onkaan. Juu, kyllä. Mutta eilen syvä epätoivo sai askeleeni tuntumaan hyvin raskaalle. Kyseenalaistin ihan kaiken. Mun elämä oli turha mitättömyys. Mun duuni, mun ihmis-suhde, mun hima, mun kaikki. Tuli tunne, että voisin jättää kaiken ja kävellä pois. Kävellä niin pitkään, että saapuisin jonne ja sinne jäisin. Sinne niin uuvahtaisin ja saisin rauhan. En tahtoisi välittää mistään, kestään ja mitenkään. Olisin vain pois kaikesta.

Tässä tullaan nyt siihen aikarajoitteeseen. En juurikaan tunne nyt samoin. Se mänt ohi. Okei, voisin olla muutaman kilon hoikempi, hitusen rikkaampi ja rakkaampi, mutta noin niin kuin pääperiaatteellisesti jossakin on kuitenkin valo. Onks tää teidän mielestä ihan normaalia vai pitäisikö mun hakeutua hoitoon? Minäpä keksin tuossa juurikin, että yksi syy oireiluun on liika vapaa-aika. Jos sinne ei ole saatu mielekkyyttä, niin äkkiä sitä alkaa miettiä joutavia. Toinen hyvin merkittävä syy voi olla myös viidenkympinkriisi. Älä naura, se on ihan totista totta. En viitsi nyt tarkemmin sitä perustella, olenhan siitä täällä jo sanasen, jos toisenkin, avautunut.

Okei, olen kiittämätön moukka. Ukkorähjä keitti eilen maukkaan kalakeiton. Voisin olla siitä kiitollinen, enkä harrastaa tämmöistä merkityksettömyyttä. Mut minkäs teet, en minä ajatuksiani pakoon pääse. Kirjoitan ne tänne pois, niin eivät rienaa vanhaa miestä. Onhan tässä epätasapainossa sekin hyvä puoli, että huipulla ollessa todellakin tuulee ja ollaan korkealla. Tämä alastulo on vastaavasti myös aika murskaavaa. Mites pikku suukki sitten pantaisi, jos sitä olisi siunattu tasaisella luonteenlaadulla? Olisi ihan helvetin tasainen, ei huippua ylös, eikä alas. Voisiko sitä tuntea olevansa enemmän tasapainoinen. Ja mikä se sitten on? Tasapainoinen? Minulle ajatus on vaikia, eikä edes mahdollinen. Tuohonko tässä elämässä olisi pyrkiminen? Kuka sen minulle kertoo, kuka valaisee? Mä haluisin olla tasapainoisesti tasapainoton. Just joo...mitä vielä?

Olipa taas iloinen postaus. Tähän on hyvä vielä lisätä persediagnoosi. Kysyin tohtorilta, mikä moinen vaiva voisikaan olla? Todennäköisesti johtunee pienten pinnallisten laskimosuonten tukkeutumisesta. Eihän se mikään ihme ole. Tämmöinen ruho istuu perseellään monta tuntia, niin kyllähän se vähemmästäkin tukkoon menee. Laajaalainen kipu kertoo sen, että kyseessä ei ole tulpan vaara, mutta jos vaiva ei mene ohi, niin täytyy mennä perstutkintoon. Hau nais.

P:S Ihmisen on hyvä uskoa Unelmiinsa. Kaikesta huolimatta.

Nöyrän tytön painajaiset

Aamuyöllä ovi käy ja joku tulee mun asuntoon. Mä huudan: " Kuka Vi...u siellä on, menkää muualla! Mitä te täällä teette?!" Tyypit on jo sisällä ja istuvat sohvan toiseen päätyyn. Toinen nojalle ja toinen, selkeästi lyhyempi, sohvalle. Ja mä huudan ja kiroilen. Syöksyn niitä kohti ja huudan kuin eläin. Samalla rätkin niitä peitteelläni ja yritän ajaa pois. Herään siihen.

Sydän hakkaa tuhatta ja sataa, olen hiestä märkä. Menen takaisin sänkyyn ja tajuan, että se kaikki olikin vain unta. Mutta nämä mun yölliset kohtaukset alkavat saada voimallisempia piirteitä. Ennen kuitenkin pysyin sängyssä, potkin, huusin ja kiroilin siellä. Mutta nyt olen jo lähtenyt liikenteeseen. Koko viime yö oli yhtä levottomuutta. Jo ennen tyyppien vierailua, mun makkarissa oli sitä porukkaa. Siinä niin, sängyn vierellä päivystävät. Ja mä möykän, ja potkin niitä veke. Mahtaa olla aikamoista esitelmää. Varmasti kuuluu naapurin saakka. Tultuani pinnalle painajaisista, tajuan, että Juppekin poukkoilee pelästyneenä. Ei mikään ihme.

Tammikuun viides

Sitä vaan ihminen käy miettimään, että mistä moinen aggressio kumpuaa? Mitä sitä purkaa? Olen nyt viime päivinä nauttinut ennen nukkumaanmenoa voimakasta yskänlääkettä. Voisikohan se olla syynä? Joskus kemikaalit saa aikaan outoja juttuja. Esim. ne röökistä vieroittamispillerit, tekivät öistäni helvettiä. Mulla on aina ollut voimakas yöelämä. Ikääntyessä se kuitenkin on rauhoittunut. Mut nää painajaiset ovat säännöllisiä. Aina tämmöisen yön jälkeen olo on lievästi hermostunut. Pumppurytmit on jo herättyä viturallaan ja oudosti väsy. Tahmea.

Viides Tammikuuta

Uhmasin eilen itseäni ja kävin aamu-uinnilla. Käpyttelin rantaan rauhassa ja voi tsiisus, kun pulahdus kylmään syleilyyn antoikin kaivattua energiaa. Se on vain niin osa minua. Happi ja kylmä vesi. Siitä toiminnallisesti liikkeelle hoitaa juttuja ja tunsin olevani elossa. Valitettavasti sain myös illalla tuntea tehneeni ja nyt keuhkoputket huutaa taas hoosiannaa. Oonks mie oikeesti näin tyhmä? Mut kun mie en jaksa olla tekemättä. Mie en jaksa sairastaa. Tahtoo äksönii. Tauti jo noin niin kuin helpotti otettaan ja jätin sen lekurissa käynnin. Pitääkö se nyt mennä sinne? Jos se on rööritulehdus ja tarvitaan antipipibioottia. Voe perse!

BlingBling

Käytiin eilen myös Mustikkamaalla ulkoilee. Ei voisi uskoa, että on tammikuu. Otin muutaman foton ja tänne laitan ne todisteeksi jälkipolville. Lumeton lohduttomuus. Mun mielestä lunta ei enää tartteisi tulla ollenkaan. Ajatelkaa, jos sitä ei tule, niin kohtahan tässä päästäisiin jo mökille. Liekkö siellä järvi jäässä, tuskin. Mökin saa kyllä lämpöiseksi, mutta voisi kausi tulla turhan pitkäksi. Rajansa kaikella. Poimin samalla parit oksat ulkoillessa ja niistä askartelin liikkeelle somisteen. Kultaspreijasin ja kultahippuloita pintaan liimasin. Nyt kauniisti ikkunassa kimmeltää. Teemana on ylellinen kulta. Kerastasen tuotesarjaa tukien.

Luojalle kiitos, tää on viimeinen veepee. Päästään arkirytmiin ja rutiniin kiinni. Noh, ei sitä kestä kuin viikko. Sit olisi se Kelan kuntoviikko. Siellä tuskin kyllästyy, ymmärtääkseni tekemistä riittää. Ei ole vieläkään selvinnyt Martan yksityiskabinetti. Ovat pirulaiset lomalla huomiseen, mutta het aamusta otan teleksin ja selvitän. Snadisti tuntuu tyhmälle jäädä taas lomalle, tunne kun on päinvastainen. Työorientoitunut. Mut enhän minä noita ajankohtia voi päättää. Se on otettava nöyrästi vastaan mitä annetaan. Niin just. Nöyränä tyttönä mennään...

Metsänpeikko tahdon olla

Sandeimoorning. Mocca ja mä. Sataa vettä ja on pimiää kuin ryssän helvetissä. On kokoajan sellainen olo, että pitäisi sytyttää valot, vaikka ne ovat jo päällä. Tai pestä silmälasit, ovat mukamas likaiset. Kaiken yllä on harmaa ja likainen kalvo. Oltuani aurinkolomalla, lupasin, että minä en valita tästä synkkyydestä. Niin, en urputa. Minä vain totean ja havannoin asioita. Ei kai se ole kiellettyä. Mutta en myöskään ala ylistää suomalaista ilmastoa. Minä olen asian suhteen täysin neutraali. Lähes välinpitämätön. Aurinkoihottumani kärpässienipilkut alkavat haalistua, ja samalla menetän mokkaisen pintani ja alan sulautua taustaan. Tähän harmaaseen.

Persvammaisuuteni ei jätä rauhaan. Nyt oli jo pakko ottaa tyyny tähän työtuolille. Ei pysty istumaan ilman pehmusteita. Istuminen tekee kipiää. Olenkohan istunut liikaa? Mun tekisi niin vietävästi tehdä jotakin perserääkkiä, mutta keuhkopöhö vaatii aloillaan oloa. Yritän toki venytellä luisevaa, vanhan ukon roikkoperää. Ei sanottua apua. Kipu on levinnyt takareisiin. Voiko se olla joku verenkierrollinen häiriötekijä. Ei kai se mitään tulppaa tee? Sehän tästä vielä puuttuisi. Veritulppa perseessä. Ajatelkaa, jos siihen päättyisi Martan maallinen taival. Hän otti ja läks, veritulppa tukki beban. Ei huono. Minullahan ei koskaan voi olla mitään tavallista, kaikki ajattelen aina sen pahimman kautta. Se on syöpä, juopa tahi aivokasvain vähintään. Kuuluu niin sanotusti perusajatusmaailmaan. Tuommoinen synkkä ja tumma ennustelu.

Jos mainitsen, että eilisessä päivässä ei ollut mitään mainittavaa, niin silloinhan siinä onkin jo jotakin mainittavaa. Päivä lähti käyntiin tylsän tapahtumattomuuden nimissä ja taisin vähä jo Ukkorähjällekin kiukkuilla. Vietiin pikku koira metsälenkille ja se olikin alakuloa aktivoiva ja sain taas huomata, että metsä antaa nättiä näkemystä. Ihan oikeesti, käyskentely siellä sai aikaan pienen dopamiinitason nousun. Metsä on oudon oloinen. Aivan kuin se olisi alasti. Puunrungot rujot riekaleet, kaikki se kuolema ympärillä, on jotenkin lohduttoman näköistä. Aivan kuin aika olisi pysähtynyt, elämä olisi lakannut ja kaikki vain odottaa uutta tulemista. Metsässä on hiljaista, tulee outo enteilevä tunne. Aivan kuin odottaisi maailmanloppua tai jotain. Paikoitellen sammalvihreä yrittää elämää ja siellä täällä purot alakuloisesti laskettelevat, kadoten salattuihin uumeniin. Menkää metsään, aistikaa tämä ainutlaatuisuus.  Meinasin ensin kirjoittaa, aistikaa tämä kuoleman ainutlaatuisuus, mutta sehän olisi ollut turhankin voimallista. Metsä vain nukkuu talviunta.

Tein eilen niin helvetin hyvää pitsaa, että tuli vedettyä överit. Melkein pellillinen illan aikana. Auts! Me tehdään aina kaksi peltiä. Makumieltymykset ovat niin eriäväiset, että molemmilla on omat. On siinä sitten mässättävää. Ei ihme, jos perseeseen sattuu. Oltiin varattu jälkkäriksi banaanipirtelö tarveaineet, mutta jäi milksheikit tekemättä. Eihän sitä nyt ihan mahottomia kuitenkaan...

Tälle päivälle pitänee saada aktiviteettia. Duunis täytyy vierailla ja voisi muutoinkin olla ilovalokas. Ei pidä päästää apatiaa valloilleen, sillä sehän saattaa syödä koko äijän. Turha tässä on harmautta ruokkia, se valo ja väri tulee tuolta sisältä päin. Ainakin jos oikein kovasti uskoo niin. Ja miehän uskon. Päätinkin tuossa juuri, että tänään ei maata puolille päivin, vaan lähdetään metsään. Pitäskö ottaa vallan kakaot messiin? Lähtis niin kuin retkelle. Jipii, mennään lähtemään. Mennään metsäretkeilemään.

Sielulle ravintoo, pliis!

Lauantaiaamu ja olen tehnyt ylösnousua jo tovin. Tai ei se mitään nousemista ole ollut, yskä pahalainen pitää otteessaan. Välillä pitää nousta yskimään aivotkin pihalle. Ei kiva. Mistähän yskä on saanut alkuperänsä? Outo tapa tuokin. Saa ihmisen käyttäytymään jotenkin primitiivisesti. Onko ne värekarvat keuhkoissa mitkä kutittelevat ja siitä tulee hallitsematon konflikti oman kehosi kanssa. Yskäähän ei voi hallita. Silleen aika vahva tuntemus. Tänään olisi ollut hauska taideterapiasessio ystävän kans, mut en arvaa lähteä. Pitänee nöyrtyä sairastaa. Yrittää. Ei kai tää muutoin ohi mene.

Oletteko käyneet Aleissa? Onko siellä mitään? Yleensähän me luuhataan Ukkorähjän kans ostoshelveteissä ja tehdään edullisia löytyjä. Se on noin niin kuin ollut meidän harrastus. Mut nyt mua ei enää nappaa se rättien haaliminen. Se on tullut todistetuksi jo parillakin kaukomatkalla. Pyörittyäni tovin rättien ja lumppuloiden keskellä, minut valtaa outo turhautumisen tunne. Kyseenalaistan kaiken tarpeellisuuden. Kun ihmisellä on jo kaikkea, miksi haalia joutavasti. Sisustuskamaa voisi aina ostaa, kun halavalla saapi, mutta mihin niitäkään sijoitat. Turhaa rahan haaskaamista. Olenkin päättänyt, että ostan vain tarpeeseen ja käytän ansaittua enemmänkin hyvinvointipalveluihin. Sijoitan itseeni. Voisihan sitä yrittää säästääkin! Se onkin mulle jo haasteellisempi homma. Aina on alkanut poltella, jos on pikkasenkin ylimääräistä. Olkoon vuosi 2014 säästön vuosi. Siitä voisi tehdä sellaisen periaatteellisen toimintamallin. Eikä varmasti yhtään huonompi asia laittaa jo hiukkasen sukanvarteen mammonaa. Noin niin kuin vanhuuden varalle. On sit millä mällätä, kun jää eläkkeelle ja alkaa se yletön biletys. Ja sit tarvitaan jo todellakin isoja summia hyvinvointiin. Ei se botoxi ilmaista ole, puhumattakaan feisliftingistä. No niin, nyt selvisi mihinkä niitä rahojaan kannattaa säästellä. Hyvä minä! Tuota sanoisin jo tavoitteelliseksi taloudenpidoksi.

Pistäydyin duunissa. Oli kiva. Nyt on taas kolme veepeetä. Alkaa tuntua sille, että on jo liikaa vapaata. Minä pitkästyn ja kyllästyn. Pitäisi olla jotakin mielekästä tekemistä. Vaikka pyllymäkeä hiphei joo. Ai niin, mut ei oo lunta. Pitäisikö mennä riehumaan noihin lasten huimalaheimala energianpurkaus laitoksiin? Onkohan niissä ikäraja? Ai niin, mut enhän mie voi, kun mun pitää sairastaa. Virkkaan sitten vaikka pitsiä. Tai jotain. Jotakin olisi keksittävä. Muuten menee hermot. Niinpä, kokonaiset kolme päivää edessä, eikä mitään soviteltua hengen -tahi mielenravintoa. Argh! Asialle täytyy tehdä jotakin. Enhän mie voi olla niin tylsämielinen, ettenkö jotakin hubaa keksi. Pitäiskö lähteä käymään huomenna mökillä? Se voisi olla hauskaakin ajanvietettä. Tai sitten ei. Entäs joku museo tai taidenäyttely? Niistä saa hengellistä ravintoo ja mun sielu kaipaa nyt evästä.

Söinpä tuossa piparin. Söin toisenkin. Pipari piristää. Enää vajaa paketti tähteellä ja sitten saa taas piparit olla vuodeksi. Taidan laittaa pyykkikoneen jylläämään ja vedän itteni vaakatasoon. Ei kai tässä muukaan auta. Syvä huokaisu. Hirvittävän syvä. Illaksi laitetaan pizzaa. Sehän on melkein kuin olisi juhlat. Yritän nyt epätoivoisesti saada väriä tähän elämään. Maksimoin tylsyyden ja nousen pinnalle kukkimaan. Ehkä mä vaan relaan...

Napakymppi napa

Iskeekö paniikki? Suorituskammoisuus? Vuoden ensimmäinen bloggaus. Kaikki on puhdasta, tyhjää ja avointa ajatuksille. Nyt pitäisi olla järjettömän fiksu, että tää alkaisi silleen painavasti. Merkityksellisesti. Laitankin heti tähän alkuun upean kuvan. Tällä tasolla mennään koko tuleva vuosi. Eiks oo kaunista? Nakkimakkara on aina esteettisyydessään unelmainen. Siinä on jotakin tavoittelemisen arvoista. Ja onhan se hirvittävän maukasta ruokaa. Se on sikaa. Onks nakissa nautaa? Ei taida tässä olla, mut varmasti on sellaisia nautanakkejakin. Tehdäänhän makkaraa poroistakin. Ja hirvistäkin. Ulukomailla kenguruistakin.

Se on nakki. Se on estetiikkoo.

Vuosi vaihtui tässä torpassa rauhallisesti. Nukahdin sohvalle vuonna 2013 ja heräsin siihen helvetinmoiseen paukkeeseen 2014. Nukuin siis vuoden. Pikku koira oli levoton ja stressi. Ei löytynyt hänelle sijaa majatalossa. Olin lähellä. Onneksi se jyske taantui aika nopeasti. Saatoimme mennä sänkyyn. Omin pikku kätösin väsäsin meille pottusalaatin ja palan painikkeeksi kurmasin putelin Lanssonia. Se ei välttämättä ollut hyvä idea aikaerorasitukseen. Yritin sitkeästi taistella thailandian unta vastaan, mutta ei kyennyt. Simahdin sohvalle niin, että olin huutanut, potkinut ja möykännyt unissani. Eli siis ihan täyttä yöuntahan siinä sitten vedettiin.

Mennyttä

Injuktiolieteläisenä jäi tinat valamatta. Ostettiin ne kyllä, mutta eihän tämä nykytekniikka vanhoja taikauskoja tunnusta. Harmitti. Perinteitä pitää vaalia. Olin hetken, että laitamme tinat uuniin tai mikroon. Ukkorähjä on duunipaikkansa paloesiturvamies ja tyrmäsi hienon ideani alkumetreille. Tarkemmin pohdittuani ( Lanssonin laantuessa ) se ei olisi ollutkaan niin hyvä vaihtoehto.

Nyt pitäisi tietysti pohdiskella mennyttä vuotta ja tulevaa. Mitä jäi käteen ja mitä meni käsien välistä? Mitä tuleva tuo tullessaan ja kuinka olisikaan täydellisempi ihminen. Minusta kun tuntuu, että pääasiallisin tavoite olisi pystyä elämään tässä hetkessä. Ei menneessä, eikä tulevassa. Tämä aika alkaa osoittaa rajallisuuttaan ja siitä olisi pyrittävä ottamaan kaikki se irti, mitä milloinkin annetaan. Sen ymmärsin, pohdittuani ankarasti aattoiltana, että oikeastaan elämä on aika ihanaa ja minulla on monta sellaista asiaa mistä saan olla onnellinen. Kunhan vaan helevetin pöllö tajuan sen. Aina ei snaijaa tai se oma napa on napakymppi. Hah, oliks vähä näppärästi sanottu?

Tulevaa

Ollaan palattu jo arkiseen elämään. Jopa niin, että eilinen päivä tuntui hetkittäin tylsälle. Hallelujaa ja kiitos! Silläkin nimenomaisella tylsyyden hetkellä tajusin olevani kiitollinen siitä, että mulla on paikka missä tuntea tylsyyttä turvaisasti. Se oli hieno tunne. Onnellinen tylsyys.

Joku kulkutauti se riivaa. Jatkuvakestoinen väsy on varmasti aikaeroa, mutta kuuluuko siihen tämä sairastelevan tuntuinen olotila? Keuhkoputkisto ei ota laantuakseen ja mietinkin tohtorin pakeita. Mistä tämä hikoilu juontaa juurensa ja aamulla heräsin ohimolahdekkeen kiputilaan. Yskiessäni keuhkoja pihalle, samalla tuntuu kuin ohimot räjähtäisi. Silleen kiva tunne. Niin kuin olen todennut, niin kohdallani jetläägi vaatii veronsa. Kaikesta on maksettava eikös juu...

Tänään vielä veepee. Taidetaan mennä tämäkin päivä vaakatasossa. Aivan julmetusti tekee mieli uimaan, mutta ei uskalla ettei tule keuhkopöhö. Josko pesen koneellisen pyykkiä, niin saan anteeksi. Niin siis minkä? Armoa, armoa. Lepää rauhassa. Tehkää hyvin ja nauttikaa!