Metsänpeikko tahdon olla

Sandeimoorning. Mocca ja mä. Sataa vettä ja on pimiää kuin ryssän helvetissä. On kokoajan sellainen olo, että pitäisi sytyttää valot, vaikka ne ovat jo päällä. Tai pestä silmälasit, ovat mukamas likaiset. Kaiken yllä on harmaa ja likainen kalvo. Oltuani aurinkolomalla, lupasin, että minä en valita tästä synkkyydestä. Niin, en urputa. Minä vain totean ja havannoin asioita. Ei kai se ole kiellettyä. Mutta en myöskään ala ylistää suomalaista ilmastoa. Minä olen asian suhteen täysin neutraali. Lähes välinpitämätön. Aurinkoihottumani kärpässienipilkut alkavat haalistua, ja samalla menetän mokkaisen pintani ja alan sulautua taustaan. Tähän harmaaseen.

Persvammaisuuteni ei jätä rauhaan. Nyt oli jo pakko ottaa tyyny tähän työtuolille. Ei pysty istumaan ilman pehmusteita. Istuminen tekee kipiää. Olenkohan istunut liikaa? Mun tekisi niin vietävästi tehdä jotakin perserääkkiä, mutta keuhkopöhö vaatii aloillaan oloa. Yritän toki venytellä luisevaa, vanhan ukon roikkoperää. Ei sanottua apua. Kipu on levinnyt takareisiin. Voiko se olla joku verenkierrollinen häiriötekijä. Ei kai se mitään tulppaa tee? Sehän tästä vielä puuttuisi. Veritulppa perseessä. Ajatelkaa, jos siihen päättyisi Martan maallinen taival. Hän otti ja läks, veritulppa tukki beban. Ei huono. Minullahan ei koskaan voi olla mitään tavallista, kaikki ajattelen aina sen pahimman kautta. Se on syöpä, juopa tahi aivokasvain vähintään. Kuuluu niin sanotusti perusajatusmaailmaan. Tuommoinen synkkä ja tumma ennustelu.

Jos mainitsen, että eilisessä päivässä ei ollut mitään mainittavaa, niin silloinhan siinä onkin jo jotakin mainittavaa. Päivä lähti käyntiin tylsän tapahtumattomuuden nimissä ja taisin vähä jo Ukkorähjällekin kiukkuilla. Vietiin pikku koira metsälenkille ja se olikin alakuloa aktivoiva ja sain taas huomata, että metsä antaa nättiä näkemystä. Ihan oikeesti, käyskentely siellä sai aikaan pienen dopamiinitason nousun. Metsä on oudon oloinen. Aivan kuin se olisi alasti. Puunrungot rujot riekaleet, kaikki se kuolema ympärillä, on jotenkin lohduttoman näköistä. Aivan kuin aika olisi pysähtynyt, elämä olisi lakannut ja kaikki vain odottaa uutta tulemista. Metsässä on hiljaista, tulee outo enteilevä tunne. Aivan kuin odottaisi maailmanloppua tai jotain. Paikoitellen sammalvihreä yrittää elämää ja siellä täällä purot alakuloisesti laskettelevat, kadoten salattuihin uumeniin. Menkää metsään, aistikaa tämä ainutlaatuisuus.  Meinasin ensin kirjoittaa, aistikaa tämä kuoleman ainutlaatuisuus, mutta sehän olisi ollut turhankin voimallista. Metsä vain nukkuu talviunta.

Tein eilen niin helvetin hyvää pitsaa, että tuli vedettyä överit. Melkein pellillinen illan aikana. Auts! Me tehdään aina kaksi peltiä. Makumieltymykset ovat niin eriäväiset, että molemmilla on omat. On siinä sitten mässättävää. Ei ihme, jos perseeseen sattuu. Oltiin varattu jälkkäriksi banaanipirtelö tarveaineet, mutta jäi milksheikit tekemättä. Eihän sitä nyt ihan mahottomia kuitenkaan...

Tälle päivälle pitänee saada aktiviteettia. Duunis täytyy vierailla ja voisi muutoinkin olla ilovalokas. Ei pidä päästää apatiaa valloilleen, sillä sehän saattaa syödä koko äijän. Turha tässä on harmautta ruokkia, se valo ja väri tulee tuolta sisältä päin. Ainakin jos oikein kovasti uskoo niin. Ja miehän uskon. Päätinkin tuossa juuri, että tänään ei maata puolille päivin, vaan lähdetään metsään. Pitäskö ottaa vallan kakaot messiin? Lähtis niin kuin retkelle. Jipii, mennään lähtemään. Mennään metsäretkeilemään.