Näytetään tekstit, joissa on tunniste Luonto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Luonto. Näytä kaikki tekstit

27.1.2022

JOTTEI MENE IHAN KEHUMISEKS

Odottelen tässä, että ilmastointikanavien remppareiskat tulee. Ärsyttävää, kun ei tiedä, milloin hyö tunkeevat sisälle. Ei uskalla mennä aamukakalle, kuitenkin tulevat just, kun oot riittisellä hetkellä ponnistamassa. Ja pikkasen pitää olla ihmisen näköinen ja tuulettaa yön pierut veke. Tulisivat jo, että pääsis relaa. Pahintahan on se, että eivät tule tänään ollenkaan. Päivystän ja panttaan koko päivän ja sama rumba huomenna. Että mua riipoo. 

Hei, pitkästä aikaa. Ja heti aloitin noilla paskajutuilla. Mikkään ei siis oo muuttunut. Yhtä samaa paskaa heela tiiden. Tossa oli pakko palata menneisyyteen ja edellinen postaus onkin melkein just jetsulleen vuosi sitten. Hmmm, pitäskö tehdä jonkun sortin vuosikatsaus. Juu. Mä tiedän, että vakkarilukijat ovat olleet pettyneitä, huolissaan ja ihmeissään, et minne helevettiin se hävis. Kuoliko se viimein. Vai mikä sitä riivaa. Noh, täällä ollaan hengissä, en tiedä kuin vahvasti mut elossa siis. En mää koko vuotta ala läpi käymään ja siks toiseks, ei siinä ole paljon käymistä. Tsot, tsot, eipäs nyt olla taas niin negatiivisia. Mennyttä kun kahteloo, niin kyllähän siellä muutama mukava hailaittikin löytyy.


Uuden möksän ihana sauna

Uusi mökki on aarre

Tässä näkymä järveltä


Yks isoin muutos oli varmasti se, kun vanhan mökin vuokrasopimus sanottiin yllättäin irti. Se olt ihan hirvittävä pettymys, lähes kuolo. Iski paniikki, tuli itku ja hammasten kiristys. Se oli helmikuinen pyhäaamu, kun s-postiin kilahti irtisanominen. Alkujärkytyksestä selvittyäni, pistin toimeks ja maanantaina meillä oli jo uusi mahdollinen mökki tiedossa. Se on kuulkaa tämä somen ihmeellinen maailma, mikä pelastaa kadotuksessa olevat. Uusi mökki on Joutsassa ja jos voisi sanoa, että se on onni onnettomuudessa. Paikka on hurmaava, ihana vuokranantaja ja on tilaa temmeltää. Yksi siisoni takana ja voin sanoa, että sydämeni on siellä. Paikka on myös talviasuttava ja tässäpä juuri suunnitellaan mökkikauden aloittamista. Sitä saa ihmetellä, että joskus aina elämässä onnistaa ja kyllä kiitokset ovat lähteneet kaikkien universumien jumalille ja jumalattomille. Aim sou häpi. 


Saatiin himaan uudet ikkunat ja tehtiin vähän stailausta muutenkin

Uutta tekstiilii ja valoja


Ettei nyt ihan kehumiseksi mene, niin onhan tää vuosi ollut haastava. Tää koronapaska alkaa toden teolla käydä hermoille ja kysyy jo mielenterveyttä. No joo, olen pysynyt terveenä tai mistä ton tietää, onko jo sairastettukin. Syksyllä oli kuus viikkoa kestävä helvetinmoinen keuhkotauti, koronatesti nega mut ei ne näytä aina paikkaansa pitävän. Voi olla et oli tai voi olla olematta. Eniten tämä rassaa taloudellisella puolella. Asiakkaat ovat hävinneet kuin pieru saharaan. Ei oo töitä. Ja se masentaa pahemman kerran. Se sairastuttaa. Ja se on yksi syy siihen, miks en ole postannut, en ole valokuvannut, enkä ole mitään. Olen tyhjää täys, ja mieli musta. Jos ei ole korona, on mielialalorona. Ymmärrän, en ole yksin ja ainut. Saa nähä, jos tää ei tästään muutu, pitänee laittaa pillit pussiin ja alkaa postiljooniksi. Näin on kuulkaa näppylät. Voihan vitun perse, en paremmin sano. Anteeks. Ei sillä, että postiljoonin ammatissa olisi mitään vikaa. Päinvastoin. 


Rooman uupunut

Tätä päivää ja mennyttä Roomassa

Rakkautta Roomassa


Yks hailaitti oli varmaan lokakuinen Rooman matka. UK täytti kesällä kuuskytvee ja ostin lahjaks lentoliput. Huh, helevetti, kun olikin ihana hiukkasen normalisoitua ja päästä matkaan. UK on asunut Roomassa vuonna anno ja domini eli mulla oli henk.koht. matkaopas (niin kuin aina matkoilla.) Saatiin paljon, nähtiin paljon, koettiin paljon ja syötiin paljon. Ettei nyt ihan mene taas kehumiseks, niin Rva. sairasti tapansa mukaan. Ne on niitä hermostohommii. Katoppahan, kun tää menee isoille mestoille, mis on metelii, mis on liikaa ihmisii, mis on liikaa vähän kaikkee. Mie oon niin pikku sieluinen ihminen ettei sinne paljoo mahu. Ja jos menee yli, niin sit se menee ja alkaa hermosto niin sanotusti vittuilee. Tähän ikään eläneenä, alan nyt pikkuhiljaa ymmärtää omaa itseäni ja seuraava matka onkin sit jonnekin metikköön, missä ei ole ketään, eikä mitään. Mut joo, Rooma oli fantastico ja kyl myö tykättiin. 


Himan rantamaisemii avantouinnilta 


Jottei nyt mene ihan kehumiseks, niin kerrotaanko kotvanen terveydestä. Ah, mulle niin rakas aihepiiri ja olennainen osa minuutta. Reilu vuosi sitten operoitiin tää niskapaska. Helpotusta on tullut sikäli, että se jatkuva niskakipu on väistynyt. Mutta ikään kuin muistuttaakseen, saan muutamia kertoja viikossa helvetinmoisia niskakramppeja. Viiltää niin vitusti, että pistää ähkäsee. Kestää hetken ja sit menee ohi. Käsiä repii ja ne puutuu, mut kyllä ne toimii. Jokunen postaus sitten kerroin, että nuo viisaat kansankynttilät eli tohtorit epäili, josko oireyhtymäni voisivat viitata polyneuropatiaan. Kävin hermoratakuvauksissa ja noup, ei oo sitä. Tietty, se oli hyvä asia mutta niin vaan nämä oudot ja ihmeelliset oireet jatkuvat. Jalat huutaa hoosiannaa, joku tuikkii neuloilla ja kävely on välillä hankalaa. Mut hui hai, näillä mennään. Eikö joku viisas ole sanonut, et se päivä, milloin ei koske mihinkään, siitä tietää olevansa ded. 


Voiko tätä olla rakastamatta


Syksy 2021. Mie rakastan syksyy. Sen tuoksuu, sen kosteutta, sen viileyttä, sen värejä, sen sun tattiloita. Sienisyksy oli antoisa, enkä voi sitä ohittaa. Meillä uudet sienimettät ja katso, tattijumala oli yltäkylläinen ja on ihan pakko muistaa, että se oli todellista hailaittia. Niin kuin nautinkin, niin täytyy tässäkin kohtaa myöntää, että syssy jäi jotenkin laimeeks. Niin kuin tää elämä tällä hetkellä on LAIMEETA. Okkei, on helppo syyttää tätä koronaa vai voisko se olla, että näin ehtoopuolella alkaa jo nää värit himmenee. Vai voisko tässä olla kyseessä sellainen siirtymävaihe? Ikuisesta nuoruudesta on nöyrryttävä ja alettava ajattelemaan olevansa iän rajoittama. Pojat ei enää perään vilkuile ja pöksyissä tarvitaan kohta tenat. Juu, eikä siinä mitä, mutta pitää olla itselle armollinen ja hyväksyä tämä kaikki. Ei jaksa, ei viitsi, ei taho ei pysty. Voihan kökkö ja plöräykset päälle. 


Käytiin hiihtää Kuhmossa eiks ole nättii

Hotelli Kalevala iltahämys ja lumes

Kommee pytinki


Loppuvuoteen mennään. Kiitollisena siitä, että selvittiin saatana hengissä siitäkin vuodesta. Loppuun palaneena ja täysin haluttomana päätin, että jouluna mennään valmiille. Ajatus siitä, että olisi pitänyt tipetipetappaa ja valmistella jotain jouluseimee, nou thänks ja nou wei. UK:lla kun on noita suhteita sinne tänne, niin hän meille joulupaikan järjesti. Tosin hiljaa mielessäni olin ensalkuun, et mikähän mesta tää oikein on. Vaihtoehtoja ei juurikaan ollut, joten avoimin mielin suuntasimme kohti Kuhmoa ja siellä Hotelli Kalevalaan. Se olikin erittäin positiivinen yllätys ja saimme huomata, että olimme sviitin verran viiaipii. Voi että, Rva. tykkäs. Pääsi valmiille, pääsi joulukirkkoon, pääsi savusaunaan, pääsi jagutsiin, pääsi kalevalaiselle jäsenkorjaajalle ja pääsi herkulliselle joulupöydälle. Paikka sinänsä oikein hurmaava, järven jään rannalla, mettän siimeksessä. Ei paljon porukkaa ja vot, Rva:n hermo lepäs. Ja sielu. Ens keväänä mennään sinne karhusafarille. Vahva suositus, jos haluatte rauhaa ja luontoa. 

No niin, nyt ne kanavien rassajat kävi. Kaks nuorta ja kommeeta. Eikä pienintäkään mielenkiintoa Rva:a kohtaan. Taaskaan. Vaik niin olin laittanut parhaan kesämekkoni ylle. Juuri sen, missä oikea olkapää jättää seksikkäästi hitusen auki. Tää on tätä. Mut nyt on ilmastointi rassattu ja maassa rauha. Pääsee pöntölle. Vai menikö se jo ohi. Jos ei käy kellollaan, niin se saattaa olla myöhästä ja toivoa sopii, et huomenna irtoo ja onnistuu. 

Tämmönen vuosi siis takana. Vaik tää on ollut enempi vähempi yhtä shaisee, niin jaksan kuitenkin uskoa, luottaa ja toivoa, et tää vuosi olisi parempi. Ja näin kun tämän tänne mustaksi valkoiselle saattaa, niin voi huomata, et on sitä kuitenkin aina jotain kivaa elämässä. Ja hei, olipas hitsin kiva terapoida tänne. En uskalla luvat mitään, et heräänkö tästä vielä henkiin. Mut valoa kohti mennään ja aamen. Kiitos jos jaksoit. 

20.4.2019

Uneton Raaseporissa

Tapan aikaa ja postaan. Nukuin niin makoisasti ja täyttä unta, etten millään saa enää nukutuksi. Heräsin puol kuus, silleen ihanan tyytyväisenä elämään. Kampesin läskini tähän terdelle, koska tämä on parasta tähän aikaan vuodesta. Ja täytyy myöntää, että aamu on kaunis, niin kaunis, että viimeisetkin unen rippeet katosi huitsin helevettiin. Otin kameran ja kuvasin vastarannan valoo, joka leikki puiden latvoissa. Joo, tiedän, että toistan itteeni tällä hehkutuksella, mut en voi sille mitään...




Eilen oli pitkäperjantai. Ja se oli pitkä. Mikä ihme siinä on, että jäänteet ahdistavasta ja pitkästä perjantaista kummittelevat takaraivossa. Ihan vähä ahisti ja tuntui, että se päivä ei millään etene iltaan saakka. Okei, ehkä siihen vaikutti se, että vietän laatuaikaa yksiksein ja hetkittäin olin koko maailman hylkäämä. Kummasti kaikenmoista outoo ajatusta hiipii mieleen ja muistelen melankoolisesti menneitä. Hupsis hei, tulee muistoja yllättämättä ja ne ei aina ole mieltä ylentäviä. Ehkä niitä on hyvä käydä ja jättää sitten jäähyväiset. Musa on siitä jännä, että se saa aikaan hurjia tunnemyrskyjä. Piti ihan pikkasen itkua tuhertaa. Sitä kadotettua nuoruutta vollotin. Niin ja ihan kaikkee. Hitto, kun teki hyvää...




En saanut edes päiväunia nukuttua. Minä! Päiväunien kiistaton maailmanmestari. Olen aina rakastanut ettoneita ja nyt olen hävittänyt kykyni maata. Yritin kahdesti, mutta ei siitä mitään tullut. Onko tähänkin syynä ikääntyminen ja unen tarve on kapenemassa. Voi että, minusta on aina ollut niin palkitsevaa kadota uneensa ja sitten jaksaa taas. Noh, menin illalla maate jo ennen kymppiä, ihan siks kun väsytti ihan sikana. Hyvä näin.




Aamulla samoilin kameran kans metsikössä ja voi hitto, kun se tekee hyvää. Mä imen mettää itteeni joka solulla ja tunnen kuinka se tekee minulle hyvää. Kuvasin valoa ja kai se livahtaa verkkokalvoiltani tuonne synkkään ja pimeään sieluunkin. Ainakin se tuntui sille. Se puhdistaa ja auttaa jos ahistaa. Vaikka mettä on aika rujo vielä, niin minusta siinä on jotain ruman kaunista. Menkää ihmiset metsään, siellä on kaikki!




En mie ihan jouten ollut. Haravoin mökkitienoon ja nyt on rakot käsissä. Annoin haravan heiluu niin, että taisi lähteä kivet ja kannotkin. Se vasta on terapeuttista touhuu. Voisipa elämästäänkin harvavoida kaiken vanhan ja menetetyn. Aloittaisi sitten niin kuin puhtaalta pohjalta ikään kuin nurmivihreeltä elinvoimissaan. Hah, huomaa, että meitsillä on ollut retriitit meneillään. Kaik on niin analyyttista ja syvällistä ja pohdiskelevaa ja terapeuttista ja psykoloogista ja mitä vielä. Anna mun kaikki kestää taas.



Tänään saan UK:n himaan! Loppuu tää joutava jorina. Yksin on taas kaksin ja elämä täys. Tänään pitää mennä kirkolle. Tottahan toki, emäntä rakastaa gyrmeella ja karitsat ja mämmit on hommattava. Tokamannilla voisi käydä, ostaa kaikkee mitä ei tartte. Aabeeceella käyn kaffella ja ihmettelen ihmisiä. Olen ollut kaksi päivää paitsiossa ja joku sosiaalinen eläin minussa kaipaa kuin kaipaakin lajitoveriansa. Noin niin kuin elämätä. Ja hei, helvetin hyvää pääsiäistä jokaiselle pupujussikalle. Adios!

21.1.2018

Talvista maisemaa

Loma on kaukainen muisto vain ja nyt mennään muistoilla. Blogi on siitä kiva, et jos sattuu unohtaa, niin on varsin herkullista käydä kurkkaamassa vanhoja postauksia. Esim. lomakuviin on hauska palata, koska saa hetken olla taas jossain. Tai täällä mut mieles ihan muualla.




Käytiin UK:n kans eilen retkellä. Minä teet termariin keittelin ja ripsipiirakat fuuliopaperiin nätisti laittelin. Mentiin Porkkalaan, sinne niin virkistysalueen kaltsuille ja vot sie, kun oli nättii.  Ennen kaikkea päästiin metsään ja kyllä siinä oli kuntoliikuntaa, kun liukkailla ja lumisilla kallioilla taaperrettiin. Ylen oli antoisa reissu. Mie kuvasin ja UK metsästi pokemoneja. Ihan oli kuulkaa retkipaita hiestä märkä, kun kotio saavuttiin. Suosittelen retkeilemään talvisessa luonnossa. Siinä on eksotiikkaa ja paljon happee.




Olen luuseri. Pitkällisen ja ankaran pohdinnan jälkeen lopetin valokuvakurssin kesken. Se ei vaan ollut mun juttu ja jo sitä aloittaessa tuli outo tunne. Kurssi oli helvetikseen tekniikkaa ( joka tietty on tärkeä, ) mut se tappoi minussa luovuuden ja jopa halun kuvata, innostua. Tää nyt on mulle harrastus ja sen pitäisi olla kivaa, mut kun ei ollut. Sain siitä hirveen ressin, valvoin öitä ja ahistuin. Onko sellaisessa mitään järkeä. Ei sitä enää olisi pitkään kestänyt, mut mun sydän sanoi lopettamaan. Eniten mua ihmetyttää se, että en näe kurssin oppeja missään kuvissa. Okei, jostain niitä löytyy, mut noin yleisesti kuvista ei niitä huomaa. Joo, valot ja varjot tietenkin, mut niin paljon asiaa, mitä on vaikea oppia ymmärtää ja kun niitä ei näe missään. Jotensakin outo fiilis. Nuolen hetken haavojani ja ei kuvaus opettelu tähän lopu. Maalima on täynnä kivoja kursseja ja varmasti löytyy minullekin se oma. Missä opiskelu menee hauskan kautta, eikä ole niin lannistavaa.




Yksi kurssi päättyy toinen alkaa. Aloitin viikolla Espanjan kielen opinnot. Saa nähä mitä tästä tulee. Sellainen suomiespanjaseuran tehokurssi. Joka To aamupäivä kälätetään kolme tuntia epsanjaa. Katsokaas, jos se tie sinne vie joskus pidemmäksikin aikaa asustaa, niin kyllä auttava kielitaito on asiaa. Mun kielipää on onneton, mutta tämä onkin tieteellinen testi. Oppiiko vanha senjoriitta enää uusia temppuja. Ehkä tässä on motivaatio enemmän kuin silloin joskus nuorempana. Ei missään savossa tehnyt englannilla yhtikäs mitään. Siellä puhuttiin savvoo hiljoo ja kovvoo. Sillä pärjäs. Ei pärjää enää. Avoimin mielin annan itselleni mahdollisuuden.




Jassoo, päivä kääntyy jo iltapäivään ja mie oon vielä ihan aamutamineissa ja sänkykin on petaamatta. Nyt täytyy tormistautua ja lähtee vähän ulos. Onhan se sit kuitenkin kiva, kun tuota lunta tuli, mut yhtään enempää ei tartte. Näin on hyvä. Autosta irtosi pakoputki, onneksi ei ollut kallis remontti. UK:lle jouduttiin ostaa uus, kun hän kolaroi vanhan siinä hirveessä lumimyräkässä mikä oli silloin ennen joulua. Mistä nää autot nyt tähän tuli. Sekavaa. Nyt ulostus. Tsau!

P:S Muutama maisemakuva Porkkalanniemestä.


6.5.2017

Pakoon pahaa maailmaa

Jihaa! Täällä sitä ollaan, möksän syleilys. On varmana turha mainita, että on aika ihanaa. Oikein kiireellä tultiin. Duunis viiteen ja sit tietty oli pe-ruuhkat. Kaasujalka oli rouvalla raskas, koska halusin tänne ilta-aurinkoa ja puhelintoivetta nauttimaan. Tähän aikaan vuodesta, möllykkä menee koisii suht aikaisin vielä, mut sain kuin sainkin nauttia sen viimeiset säteet.

Terde ja sauna oli vielä pesemättä ja laitoin turbovaihteen päälle. Ja mikäs, kivahan se on touhuta, varsinkin kun tietää, että palkintona on luihin ja ytimiin saavutettu löylyrentous. Huh, tekipä kutaa. Rouva rötköttää lauteilla niin, että tajunta hämärtyy. Sauna on sen verta iso, että lauteilla voi vetää nousevat koira-asanat ja kaikki muutkin kotieläimet. Välillä käyn pulahtaa ja vilvoittelen oluet. Kuin täällä toi sauna voikaan olla niin eri kuin siellä kaupungin kuumassa ja sietämättömässä sähkösaunassa. Täällä se on niin kuin kaiken ydin. Herättyäni aamulla, tunsin kehossani pehmeyttä ( joka on muuta kuin läskiä ) ja oli ylen levännyt, rauhallinen ja tyytyväinen olo. Se on se sauna. Armoitettu.

Arska leikkii

Oonks mie koskaan maininnut, et mulla on hyvä, että huono kuulo. Korvatohtori kertoi sen olevan sellainen kuin häiriökuulo. Mä kuulen 30% paremmin kuin normi, mutta kovassa taustahälinässä kuulo ei toimi. Täällä mökillä sen huomaa hyvin. Mä vaan kuulen kaiken mitä tuolla metsässä tapahtuu. Varsinkin, kun annan itseni istua tässä terdellä, kynttilän valossa ja kuuntelen ihan hiljaa ympäröivää maailmaa. Siellä käy sellainen ripsu ja rapsu, ja joskus joku isompi eläin lantustelee ohi. Mä kuulen kaiken sen. Siks tietysti myös lintujen laulu on musiikkia korvilleni ja täällä näin, konsertto on piirun verran mahtipontisempaa kuin stadis. Mulla on varmaan korvat koko ajan höröllä ja ne kääntyilevät päässäni kuin pöllön kaula. Luonnon kuunteleminen ja aistiminen on kivaa.

No se pakollinen kesäkuva

Kävin tekemässä kylmäsavulohileivän ja nautin sen aamukaffen kans tässä terdellä. Aurinko on sellainen puolipilvinen ja pikkanen tuuli puhaltaa. Talitintit ja muut pikku linnut vierailee pihapuussa ja käyvät kyselemässä aamiaisen perään. Laitan niille kohta jotain siemenii. Ovat varmaan tottuneet, että Martta antaa evästä. Martta on silleen kiva rouva.

Eiks oo söpöö ja lämmintä


Mun kamera on huollossa ja olen ilman sitä. Pikku kamera on pakattu pahvilaatikkoon numero jotain ja se pahvilaatikko on jossain sen tavarahelvetin kadoksissa. Olen siis ilman jotain raajaa tai vähintäänkin ilman yhtä aistiani. Hmmm, kamera toden totta, voi olla yksi aisti. Niin kuin näkö sellainen tai jotain. On puutteellinen olo. Puolittainen. Onneks voin tyydyttää aistiani kännykän kameralla, on sekin jotain, mut ei sama. Olisin varmaan ollut aamun jo tuolla metsässä kuvaamassa. Siellä luonto heräilee ja aamun valossa olisi kaikkea pientä kivaa kuvattavaa. Nyt ei ole. Yhyy.

Kuplat kuplat otettiin juu

Tänne on hyvä paeta sitä remonttihässäkkää. En anna sen tulla ajatuksiini. Se todellisuus tulee taas sitten maanantaina. Rakennustarkastaja oli käynytkin jo eilen. Vähän mulle jäi epäselväks mitä ja kuinka. Kostunutta homeseinää joudutaan purkamaan ja kylppärin lattia joudutaan kaivaa auki. Se saattaapi olla, että tälle kesälle ei kylppäriä saada, oli urakoitsija tuumannut, että juhannukselta alkaa lomat ja sitä ennen homma ei ole valmis. Eli ensi syksyynkö pitää odotella. Ei helevetissä. Maanantaina on asiasta yhtiökokous ja siellä kaiketi asiat selviää tarkemmin. Huh, mun verenpaineet alkoi nousta välittömästä ja hakkaan tätä konetta niin raivokkaasti, aivan kuin tämäkin olisi homeessa. Fy faan, sanon mää nyt pahasti.

Laskeakseni kohonneita paineita, voisin ottaa haravan käteen ja purkaa kaiken tuohon kuolleiden lehtien täyttämään pihapiiriin. Siinä vasta tyydytystä antava kotitalouteen kuuluva askare. Näkkeepi heti kätösensä jäljen. Kirkollakin pitäisi käydä. Se on aina talven jälkeen jännä juttu. Hellou Karjaa, hier wii aar!


20.2.2017

Yksinäinen vessanpönttö

Viikendi hurahti. Se meni kuvauksen ja ystävien merkeissä. Olen ollut ahkera ja kuvasin viime viikolla joka ikinen päivä. Vain tekemällä oppii. Metsästän täydellistä maisemakuvaa ja osaan epäonnistua. Olin tehnyt kuvatessa perustavaa laatua olevan virheen, jonka onneksi kuitenkin seljätin. Kummallisesti olin mennyt asian kanssa sekaisin ja palasin lähtöruutuun. Valokuvaus voi olla sellaistakin. Tekniikka on sellaista. Mutta se tunne, kun tajuat tehneesi virheen, ja saat asian korjattua ja onnistut, se on niin palkitsevaa, että tekisi mieli itkeä pirauttaa.



Tapasin kaksi hyvää ystävää La-iltana. Edellisestä kerrasta oli kulunut jo vuosia. Mutta juttu jatkui siitä, mihin se oli edellisellä kerralla jäänyt. Sellaista rouvien syvällistä säksästystä, jota olen kaivannut. Elämän aikana käsien läpi menee paljon ihmisiä, paljon ystäviäkin. Osa poistuu ja ystävyys häviää, mutta osan kanssa se säilyy läpi elämän. Voi olla, että ei nähdä vuosiin, mutta ne ihmiset ovat jättäneet sinuun syvän jälkensä ja heidän kanssaan on aina helppo palata. Se on hienoa.



Me olemme siinä elämän vaiheessa, että ne kuulumiset eivät välttämättä kaikki ole positiivisia. Elämässä sattuu ja tapahtuu. Väistämättä siihen kuuluu myös ikävät asiat. Se nuoruuden viaton ja huoleton kohellus on taakse jäänyttä elämää ja niin pitää olla. Se kuuluu elämään. Ystävättäret, kaksi vahvaa naista, ovat saaneet syvyyttä sieluun ja katsovat kuitenkin valoisasti kohti tulevaisuutta. Ilta oli kyllä hauskan antoisa ja seuraava kohtaaminen on jo sovittu.



Kävin La himas. Olen saanut paskapöntön! Voi kuinka suloinen näky. En olisi voinut uskoa, kuinka onnelliseksi voikaan itsensä tuntea. Siellä se nökötti, hieman hyljätyn oloisena, aivan kuin se odottaisi istumistani. Uudet suihkuseinät oli myös asennettu. Hienot ovat. Sellaiset savulasiset. Nyt on tilaa pyörähdellä, mahdanko enää muuttaa pois. Sähköt ja putkityöt oli vielä tekemättä, jos tekevät tällä viikolla niin, että olisi tarkoitus valmistua, niin uskoisin pääseväni kotiin loppuviikosta.



Huippua, mutta samalla tunnen surumielisyyttä. Outoa. Ihminen tottuu kaikkeen. Olen tänne jo kotiutunut ja omat huudit ovat alkaneet tuntua vieraalle. Tottunut tuohon toisen jatkuvaan olemassa oloon lähelläni ja siinä saattaa käydä myös niin, että olo yksin tuntuu yksinäiselle. En olisi uskonut. Mut enihau, ihanaa päästä omien tavaroiden tykö. Eikä aikaakaan, kun löydetään se yhteinen kortteeri ja päästään olemaan perhe. Molemmat keskenään, omien tavaroidensa ympäröimänä. Houm swiit houm.