Luomisen tuska lihottaa

Aamun hetki kullan kallis. Tässä nakotamme keittiön pöydän äärellä, kaksi vanhaa varista. Läppärit läpyttää molemmilla ja tämä on meidän työhuone. Molemmille omat tietotekniset työpisteet olisivat  tarpeelliset, näin tämä harjoittelu saman katon alle muuttamisesta on meille kertonut. Ja hyvä niin, nyt tietää tarkalleen millaista kortteeria on hyvä hakea.

Kerroinko jo, että en pääse omaan kotiin tällä viikolla, enkä tod.näk. pariin viikkoon. Pah. Perjantain visiitti himas oli pettymys. Homma on nyt jymähtänyt ja vauhdikas alku oli hidastunut. Soitin kiinteistöpäällikölle ja tein tiedusteluja. Yks rempparäiskä viikko sitten kertoi, että heillä alkaa uusi työmaa ja työt meillä loppuu viime viikkoon. Siitä ymmärtäneenä, luulin pääseväni himaan. En pääse juu. Iso päällikkö sanoi, et vielä ei tartte haaveilla, parhaillaan ottaa parisen viikkoa. Eikä tässä muuten kiire, mut asuntoni ei luonnollisesti nyt myydä. Ja siinä se kiire. Mä totta vie, haluan jo et nämä asiat notkahtaisi eteenpäin ja päästäisiin jo yhteiseen kotiin. Alan kohta kiukuttelee, murmur.

Sain taas eilen lisää palikoita kuvankäsittelyyn. Se on tässä iässä sellaista, että kaikki opittu pitää heti silleen ottaa harjoitukseen ja käytäntöön. Katsokaas, niin paljon tulee asiaa, että puolet karisi muistista jo pois. Istuin koneella eilisen illan ja ei vaan muista kaikkee. Okei, pitää olla tyytyväinen, että jotain tonne nuppiin vielä jää ja siksi se harjoittelu pitää tehdä heti. Mulla ei ole mitään alitajunnan varastoa, minne kaikki kätkeytyisi ja sieltä sitten sopivalla hetkellä putkahtavat esille. Ei tule, ei putkahda. Humisee vaan tyhjyyttään.

Sain koululta filmikameran lainaksi. Haluan päästä paremmin ould stail kuvauksen sielunmaisemaan kiinni. Jännittää onnistunko olemoisinkaan. Jännäksi tämän tekee se, et miten se voi olla niin salattu maailma. Ennen vanhaan kuvattiin aina filmille, eikä siinä ollut mitään jännää. Kyllähän mun pitäisi se handlaa. Koululla on tietysti pimiö käytössä ja se on aikamoinen etu tällä hetkellä ja haluan hyödyntää sen niin, että kuvien tekeminen menisi tuonne surkastuneeseen aivojatkeeseen ja pystyisin jopa itsenäisesti työskentelemään asian parissa. Ties vaikka joskus tekisi näyttelyn filmille kuvatuista. Niissä on kuulkaa niin jännä tatsi. Maaginen.

Mietin ja haaveilen. Tuossa just UK:lle purkauduin, kuinka ihanaa olisi, jos olisi oma studio tahi työtila. Siellä olisi kaikki valot ja tarvittavat kuvaushärpäkkeet ja vaikka oma pikku pimiö. Mulla on ihan järkyttävä luomisen ja kuvaksen tuska. Välillä tuntuu, että pikku pää räjähtää. Pitäisi päästä kuvauksellisesti purkautumaan. En tiedän, johtuuko tää mun syöminen juuri tästä. Tekee koko ajan mieli jotain ja on levoton olo. Paikkaan luomisen tuskaa tai jotain. Okei, tiedän, että kaikki tuo edellä mainittu ei ole tarpeellinen, kuvata voi missä vaan ja milloin vaan. Mutta olisi se vaan niin paljon helpompaa, kun olisi paikka ja vermeet missä tehdä ja toteuttaa. Tässä on nyt käynyt niin, et opin kasvaessa, ruokahalu ( varsin konkreettisesti ) kasvaa. Olen levoton tuhkimo, joka vaan lihoo. Nyt kamera kaulaan ja pihalle. Lopeta ruikutus.

La-ehtolla kävin kuvailee koulun metiköissä. Otin "taidekuvaa." Se on haasteellista, mutta niin tyydyttävää. Valo tekee sen haasteelliseksi tai siis valon puute. Pitkät valotusajat ja nyt rätkin salamalla. Teknisesti täysin mitättömyydet, mutta minulle ne ovat kuvia. Ja tässä on se asian ydin. Epäonnistuneesta tulee onnistunut. Eiks oo jännä? Tässä muutaman kuvan satsi. Näetkö niissä mitään, kuinka sinä katsot tällaisia kuvia?