18.4.2010

Viikonloppu




Olipas kiva viikonloppu! Tämä on päivitystä myös edelliseen kuvakokeiluun. Onnistuin kuin onnistuinkin lisäämään useamman kuvan yhteen päivitykseen. Eli seuraa myös ravintola kokemuksia.

Lauantai on hyvä päivä siivota. Harrastan sitä aika usein, siis melkein joka lauantai. Olen kenties turhankin pilkun piip, mutta en voi sille mitään. Se on luonne vika, mieli härö. Tai mitenkä sen nyt ottaa... minusta on ihanaa ja lähes välttämätöntä, että koti on siisti ja järjestyksessä. Jos paikat ei ole kunnossa ( lue, tip top) olen hermostunut ja jotenkin vinksahtanut. Tai siis vinksahtanut olen hela tiden, mutta sitä ei lasketa...

Sain siis siivottua ja päälle nautiskelin kunnon päiväunoset. Niitä minä rakastan. Pikkuleipiä ja päiväunia. Siinäpä olisi hyvä elokuvan tai romaanin nimi. Pikkuleipiä ja päiväunta.
Oukei, heräsin kauniimpana kuin koskaan ja aloitin laittautumisen illallista varten. Sain syntymäpäivälahjaksi uuden paidan ja olin ostanut Amsterdamista uudet, makeet buutsit. Silloin on aina mukavaa lähteä ulos, kun on jotakin uutta päälle pantavaa. Siinä touhutessani kadotetun nuoruuden ja raikkaan ilmeen aikaan saamiseksi nautiskelin lasillisen, jos toisenkin, kuohuvaa ilojuomaa. Tunnelma oli vähintäänkin riehakas ellei jopa eläimellinen.
Kuljettaja tuli noutamaan minut niin kuin oli sovittu ja suuntasimme ravintola Lehtovaaraan. Meillä oli sovittuna illallistapaaminen ystäviemme Turon ja Henrin kanssa.

Olin ensimmäistä kertaa Lehtovaarassa. Tunnelma sisään tullessa oli vähintäänkin jännä. Aivan kuin olisit saapunut johonkin seitsemänkymmentä luvun matkamuistomyymälään tai retkeilymajaan. Enkä tarkoita tätä negatiivisessa mielessä. Olimme varanneet rauhallisen ikkunapöydän ja saimme sellaisen. Kattaus oli siisti, kiinnitin heti huomion esteettisiin yksityiskohtiin. Maljakossa tuore ruusu, kolmihaaraiseen kynttilänjalkaan sytytettiin tuli heti saavuttua. Hohtavan valkoiset ruoka- ja pöytäliinat. Aloitimme illallisen niinkin juhlavasti kuin tilaamalla pullot keskiolutta. Nyt tulee raippoja! Sori, teki hirveesti mieli olutta...

Söin alkuruuaksi Parsaa Hollandaise, jonka huuhtelin alas Pinot Cris viinillä. Parsa oli juuri niin kuin piti ja viini helmeili sulokkaasti. Tunsin lämpeneväni.
Pääruuaksi oli pakko maistaa sitä kuulua Couer de fillet Provensale. Täytyy myöntää, että se ei tuottanut pettymystä. Liha oli suussa sulavaa ja friteeratut valkosipuliperunat maukkaat. Yleensä en tykkää uppopaistetusta, mutta tässä se toimi tehokkaasti. Haluamaani viiniä ei ollut, mutta ystävällisen tarjoilijan avustuksella etsimme vastaavaa. Annosviinien valikoima oli suppea ( niin kuin yleensä ravintoloissa, miksi?) Maistelin pariakin eri viiniä ja lopulta päädyin Chateau Haut Maugresin, valitettavasti se oli hienoinen pettymys, eikä korvannut Amaronea. Ei takerruta pikku seikkoihin, annetaan iloisen illallisen jatkua...
Jälkiruuaksi nautin sanan varsinaisessa merkityksessä tumma suklaata, mustaherukkaa. calvadoskreemia ja lämmintä omenaa. Juovuin makujen sinfoniasta ja suklaan suloisesta pehmeydestä. Tietenkin kyytipojaksi piti saada kupposellinen espressoa ja calvadosta. Ateriakokonaisuus oli täyttävä ja maukas. Palvelu tehokasta ja tykkäsin paikan rauhallisuudesta. Joskus perinteikkäät ja vanhat ovat parempia kuin pussillinen uusia. Oli kiva ja onnistunut ilta. Kiitos siitä kuuluu myös hyvälle seuralle. Minulla alkoi hieman tanssijalka vipattaa, mutta tiedostin seuraavan päivän velvollisuudet ja hillitsin haluni. Kotiin nukkumaan.

Tänään ohjelmassa olikin mökin kevätsiivous. Ja mikäs sen mukavampaa?
Itse asiassa meitä oli kolmen hengen iskujoukko. Saavuttuamme mökille, huitasimme kaikki tekstiilit pihalle raikkaaseen tuuleen tuulettumaan. Pistimme hihat heilumaan ja muutamassa tunnissa mökki oli siivottu. Tällä kertaa siivo talven jäljiltä ei ollutkaan niin paha. Yleensä paikat ovat hukkuneet hiirenpaskaan ja kaikki on desinfioitava ja pestävä erityisellä huolella. Toki, nytkin kaikki pestiin, mutta se oli helpompaa. Välillä nautittiin eväs-sämpylöitä ja juotiin kahvia. Kuunneltiin hiljaisuutta ja haaveiltiin tulevasta kesästä. Mökki on niiiin ihana! Päätinkin, että ensi kesänä pidetään paljon kivoja juhlia ja kutsutaan ystäviä illanviettoihin. Niin kuin jossakin edellä olen jo voinut todeta, elä tässä ja nyt. Olet täällä nauttimassa elämästä! Näin teen, perskutarallaa! Ihana kesä on tulossa.

Illallista Lehtovaarassa




Kokeilen, että saanko useamman kuvan kerralla mun sivuille...
Nyt on ensimmäinen kuva, saakohan tähän toisen... Tuli vähän hölmösti, mutta julkaisen kuitenkin. Haluan nähdä...

17.4.2010

Herkkää


Pikku koira tuhisee suloisesti sylissäni. Hän on vielä ihan unenpöpperöinen. En saanut enää nukuttua, keitin aamukaffet ja olen jotenkin herkkänä.

Istuin partsilla röökillä kahvikuppi kädessä ja hieno aamu on heräämässä. Ilma on raikas hentoisen yöpakkasen jäljiltä. Aurinko kerää voimia ja antaa meille suloisia säteitään. Värit ovat raikkaan voimakkaita ja teräviä. Lehtivihreä vain odottaa, että pääsee näyttämään voimansa.
Parvekekrysänteemit ovat kirkkaan keltaisia ja tervehtivät minua terhakkaasti. Linnut kilpailevat siitä, kuka laulaa korkeimmalta ja kovaa. Välillä rannalta eksynyt lokki rääkäisee epätoivoisesti. Ääni jää seikkailemaan kivitalojen väliin.
Muuten on vielä hiljaista ja äärimmäisen kaunis hetki. Nyt minua ei yhtään harmita, että heräsin vapaapäivän aamuna turhankin aikaisin. Tekee mieli ulos. Kirjoitan herkkää....

Muistoja. Makuja matkan varrelta. Kokemuksia. Elettyä elämää.
Mistäköhän sekin johtunee, että nykyään niin mielellään palaa menneisiin. Muistelee kaiholla entisiä rakkaita. Niitä suuria tunteita ja kaameita pettymyksiä. Ja ihmisiä elämän varrelta. Entisiä ikuisia ystäviä. Missä he ovat, mitä he tekevät? Ehkäpä tuntee hieman ikävääkin, osaa ei edes jaksa muistaa.
Lapsuuteenkin palaa mielellään. Siihen aikaan, kun kesät oli kuumia ja ikuisuuden pitkiä. Talvet jäätävän kylmiä ja joulupukki oli oikeasti olemassa.
Välillä tuntuu, että tunne ei elä tässä hetkessä. Pakeneeko sitä menneisiin ja romantisoi kaiken itselleen? Kymmenen vuoden kuluttua muistelen tietysti kaiholla tätäkin hetkeä, kuinka silloin oli niin ihanaa. Vai hei, pelottaako minua vanheneminen? En tiedä, tähän minulla ei ole vastausta. Huomaan, että jollakin psykologisfilosooffisella tasolla tunnen purkautumisen tarvetta. Sanotaanko nyt vaikka näin, minä kypsyn ihmisenä. Kasvan voimakkaaksi ja ehyeksi kokonaisuudeksi. Siksi ihmisen on hyvä pohtia. Onhan tässä mennyt neljäkymmentäkuusi vuotta tukka ja perskarvat putkella, ehkäpä nyt onkin jo aika pysähtyä miettimään syntyjä syviä. Hyvä minä!

Rakkaus. Kaunis ja voimakas sana. Rakastaa. Rakastellaan. Rakastava. Rakkaani.
Hui, kun ihanaisia....
Olen miettinyt myös rakkautta. Mitä se on? Missä se on? Puun takana piilossa?
Elokuvien rakkaus on ihanaa. Elämisen täyttymys. Valitettavasti minusta tuntuu, että se on keinotekoista harhaa. Ei sellaista oikeasti ole. Vai onko?
Minun ensirakkauteni oli enimmäkseen mustasukkaisuutta. Olin niin mustankipeä, että olisin välillä voinut tapaa. No, en kuitenkaan tappanut. Mutta näin jälkeenpäin katsottuna, se oli enemmänkin kipeää kuin kaunista. Tai siis muistot voi olla kauniin kipeitä. Kai se oli rakkautta. Kai.
Jotenkin on tullut sellainen tunne, että pitäisi olla rakastunut. Minähän elän toistakymmentä vuotta vanhaa parisuhdetta ja meidän rakkaus on aika hiljaista. Onko se sellaista äänetöntä välittämistä, sanomattakin selvää tunnetta. Ei se paha ole. Ihan juuri nyt ei sukat pyöri jalassa, eikä ympärillä ole vaaleanpunaista unelmaa. Mutta hyvä minun on olla. Mutta onko se rakkautta?

Entä jos tämä elämä päättyy yllättäen?
Taivaanportilla (toivottavasti siellä, eikä helvetissä) Pietari tai joku muu iso herra kysyy minulta: "Kuinka on Markku Janhunen, olitko rakastamisen arvoinen, annoitko rakkautta eläessäsi?" Mitä helvettiä minä vastaan?
Rakkautta on monenmoista.
Olen jäänyt paitsi isälapsirakkaudesta. En ole antanut, enkä ole saanut. En myöskään ole antanut elämääni Jeesukselle.
Itseäni olen kyllä jaellut vähän sille sun tälle, mutta se ei ole ollut sitä oikeaa rakkautta. Mitä lie hölömötystä...
Kun pikkukoira tuli elämääni neljä vuotta sitten, tunsin arastavaa rakkautta ensi hetkestä.
Pieni ( 780 grammaa) suojaton karvapallo painautui syliini pelokkaasti ja haki minusta turvaa. Tunsin rinnassani lämpöisen ailahduksen ja voimakkaan tarpeen suojella pientä. Sanoisinko sitä rakkaudeksi? Kyllä.
Rakastanhan minä ystäviäni. Elämä ilman heitä olisi varmasti aika ankeaa ja lohdutonta. Joskin olen sitä mieltä, että loppu viimeksi me olemme täällä yksin. Minä vain olen vastuussa itsestäni ja omasta elämästäni. Olenko itsekäs, kyllä varmaan. Mutta se on minun tapani selvitä tästä maanpäällisestä taipaleesta.
Mutta mitä se on, se oikea rakkaus? Tiedänkö sitä koskaan...

Jep, jep. Tähän loppuun kirjoitan rakkausrunon. Sehän sopii hyvin tähän teemaan, hih!

SYYLLINEN JA SYYTÖN

Sinä tiedät missä me olemme, mutta me emme tunne itseämme.
Päämäärätöntä ikuista matkaa siihen tuntemattomaan tilaan
jossa hyvyys saa alkunsa.

Liian raakana sanomaan koskettavia hellyyksiä.
Vai mitä lie, ihmeellisiä pelkojaan?

Näillä eväillä sinut lyötiin elämään.
Päähäsi laskettiin odotusten orjantappurakruunu.
Saalistit hyväksymisiä ja unohdit merkitä itsesi
tarkoitusten mustakantiseen pikku vihkoon.

Elämän halusi ja kuoleman pelkosi taistelevat moraalisi riivaamina.
Odotat hymypatsasta elämältä, että uskaltaisit palata kotiin.


16.4.2010

Sauna puhtaana

Ihmisen on hyvä saunan jälkeen. Mieli on tyyni ja ruumis puhdas. Voih, onnea ja autuutta.
Perjantai-illan saunavuoro on minulle pyhä asia. Klo: 21.00 hilaudun purkkien ja purnukoiden kera taloyhtiön saunaan. Se riittää minulle mainiosti, kerta viikossa ja kaikessa rauhassa. Jos minulla on asunnossa oma sauna, en koskaan rauhoitu kylpemään kunnolla, vaan se on aina jossakin sellaisessa välissä missä äkkiä kerkee.
Näin minä teen saunomisesta taidetta, hoidan itseäni ja mielikin puhdistuu. Teen jonkun naamion, hoidan jalat ja sheivaan vähä sieltä sun täältä.
Kesällä tietysti saunon mökillä. Siellä kaikki alkaa jo lämmittämisestä. Radio-Suomi soittaa kotimaista iskelmää ja kylmä olut maistuu. Elämä on kiireetöntä ja kaikki pysähtyy. Oih ja voih!

Tänään saunassa tuli outo tunne.
Olin löylyssä, kun yhtäkkiä vesiletku lävähti vasten lasiovea. Säikähdin tietysti. No, sellaistahan voi sattua... Olin pukuhuoneen puolella kuivaamassa hiuksia ennen naamion laittoa, niin yhtäkkiä metallinen kauha tipahti kolisten alas pesuhuoneen penkiltä. Tuosta vaan otti ja tipahti. Kieltämättä mielessä kävi joku poltergeistilmiö...
Okei, olin saunomisen jälkeen kuivaamassa pukuhuoneessa, kun yhtäkkiä mieleeni tuli edesmennyt ystäväni. Se tunne tuli vain jostakin. Ajattelin mielessäni, että onko ko. ystäväni kanssani saunomassa?
Noh, nämä kaikki voi olla vilkkaan mielikuvituksen tulosta, mutta mieleeni herää aina kysymys, että mistä nämä ajatukset saa alkunsa. Antaako joku oikeasti aihetta ajatuksiin vai saanko itse ajatuksillani aikaan tämän oudon tuntemuksen ja "läsnäolon" ?
Tämä saunailta oli todellakin henkevä... Vähänkö viileetä...

En pelkää tällaisia ajatuksia ja kokemuksia. Näitä ajatuksia on aina silloin tällöin ja enimmäkseen minua kiinnostaa niiden syntyperä ja tuonpuoleisuus. Minusta näissä kokemuksissa on jotakin samaa kuin unissa. Tavallaan helppoa tulkittavuutta, mutta kuitenkin jotakin selittämätöntä ja outoa.
Uskon merkityksiin ja tarkoituksiin. Varsinkin nykyään, kun alkaa olla jo kokemuspohjaa ja elettyä elämää takana. Toisaalta se on hyvin rauhoittavaa. Jos joku asia ei mene niin kuin on ajatellut, niin senkin hyväksyn ja uskon, että näin on tarkoitettu. Joku asia saattaa harmittaa ihan vietävästi ja joskus ihan itkukin pitää pirauttaa pettymyksestä. Mutta jälkeen päin saan huomata, että juuri niin asian pitikin mennä. Kyllä elämä on ihmeellistä!

Ikääntymisessä on se hieno puoli, että osaa tulkita asioita paremmin ja "näkee" syvemmin. Kaikenlaiset energiavirtaukset ovat hienovireisempiä juttuja. Vai johtuuko tämäkin siitä, että osaa kuunnella itseään ja muita paremmin? Jotenkin vain tuntuu, että aistii energiat, niin hyvässä kuin pahassa, paremmin. Pitää vain luottaa itseensä, mikä ei ole mitenkään helppoa ja yksinkertaista tässäkään iässä.

Sen kyllä olen huomannut, että tämä pyhä temppeli ( minä itse) kaipaa henkistä huoltoa ja syvää välittämistä. Silloin kaikki nämä energia hömpötykset ovat kohdallaan. Jos olen välinpitämätön itselle, menen jotenkin lukkoon.
Käytännön esimerkkejä. 1) Nukun riittävästi syvää ja rauhallista unta ( hyvä uni, on yksi hyvä energia.) 2) Syön oikein, en liikaa, enkä liian vähän. Mahdollisimman puhdasta ja oikeaa ruokaa.
3) Harrastan ruumiin kulttuuria oikeassa suhteessa. Tarvitaan rasitusta ja tarvitaan joogaa, rauhoittumista. 4) Vältän päihdyttäviä aineita, en siis juo viinaa. 5) Kuuntelen itseäni, enkä hötkyile.
Ainahan se elämä ei mene näin. Välillä on stressi, ei saa nukuttua. Väsyneenä sortuu paskaruokaan ja se vaikuttaa heti energiatasoon. Onhan näitä, huonojakin esimerkkejä.
Se on hyvä, jos elämässä on tavoitteita. Uskon, että tämän iltainen saunakokemuksenikin on osaltaan jotakin energiaa. Jos "kanavat"on auki ja kohdallaan, niin kaikkea mielenkiintoista voi nähdä, kuulla ja kokea. Juu, niin sen on oltava...

14.4.2010

Huomenta


Heräsin tänään pirteänä kuin pupujussi. Se on aina onnellista.
Nyt maistuu kupillinen mokkaa ja suklaakeksi. Mie olen pikkuleipä miehiä. Hyi, kun kuullostaa jotenkin perverssille. Mut ei se sitä ole. Keksi on hyvin näppärä makean taltuttaja, pienehkö annos kaloreita ( jos ei syö puolta pakettia kerralla.) Tai mihin sitä nyt vertaa. Ainakin vähemmän kaloreita kuin jossakin viinerissä.
Joskus on mukava herättyään nauttia keksikahvi ja aamiainen tulee vasta sit myöhemmin. Tämä on yleensä pyhäaamun rutiini. Nyt elän keskellä viikkoa ja tällä lailla hurvittelen...

Kävin katselemassa matkalaukkuja. Uuden osto on edessä. Vanha levisi Lontoon reissun jälkeen ja on saatava siis uusi. Juu, kyllä löysinkin kivan ja juuri sellaisen haluaisin. Samsoniten neljällä pyörällä, vetää toista sataa litraa ja painaa vain 4,8 kiloa. Laukku on niin iso, että siinä voisi vaikka yöpyä! Löytyy eri väreissä, kiinnostava sininen ja upea musta. Valinnan vaikeus. Sininen erottuisi kentällä, mutta musta on mua ja tyylikäs. Ainut negatiivinen pointsi on hinta. 379 euroo! Suolasta. Tahtoooo!!!

Mulla on hirvee matkakuume!
Vielä kuukausi ja pääsee matkaan. En muista, joko olen maininnut matkakohteen. Las Meloneras Crand Canaria, tico, tico....
Tahtoo aurinkoon, tahtoo relaa. Eipä siinä muuta. Otan varaslähdön kesään ja saan pohjarusketukset mukavasti. Ei tartte sit täällä hötkyillä möllykän perään, kunhan syventelen vaan. Olen sillalailla vanhan aikainen, että kesällä täytyy olla brune.
Eilen eräs asiakkaani kertoi kohteesta. Hän on vieraillut kyseisessä kohteessa ja hotellissa useasti. Tämä kermapyllyhän ei mihin tahansa räkälään tällä iällä enää lähde. Viisi tähteä on oltava, vähintään neljä. Kohteessa on upea Spa ja eränäistäkin aktiviteettiä.
Tarkoituksena on nauttia kaunistavia ja relaksoivia hoitoja sekä rauhoittaa mieltä, että sielua. Aamuisin on taijiitunti ( mulla on pienet pohjat, sillä olen sitäkin joskus harrastanut, mitäpä en olisi ?) Iltapäivällä mahdollisuus joogaan ja pilatekseen. Aikas kiva, vai mitä?

Oikeastaan tämä hetki on matkan parasta antia. Odottaa ja suunnittelee. On intoa täys. Aloitan matkavalmistelut hyvissä ajoin. Maanantaina kävin ostamassa matkalukemiset. Mukaan lähtee kolme romaania. Sofia Oksasen/Puhdistus ( kai se on pakko lukea, niin palkittu teos...) Lorna Pyrne/Enkeleitä hiuksissani ja Elina Tiilikka/Punainen mekko. Ehkäpä saat kevyen referaatin lukemisistani.
Aurinko rasvat, ennen ja jälkeen on vielä ostamatta. Maitohappobakteerit ostin jo. Matkapuvustusta mietiskelen jo kovin, ehkä joku kevyt T-paita on ostettava. Siitä se tulee, lähdön tunnelma, ehanaaaaa!!!

Ensi viikonloppuna mennään fiinisti ulos syömään. Meillä on yhden ystävä pariskunnan kans sellainen diili, että vuorotellen viemme toisemme ulos syömään. Siis omakustanne hintaan. Mutta valitsemme kohteen aina vuorotellen. Ja nyt on meidän vuoro. Lauantaina menemme siis perinteiseen Lehtovaaraan. Odotan kulinaristista huipentumaa ja tietenkin mukavaa läppää. Nämä näin, ovat juuri niitä elämän pikku porkkanoita, että jaksaa taivaltaa etiäpäin.
Sunnuntaina, satoi tai paistoi, menemme sit siivoamaan sinne mökille. Eli mukava viikonloppu on tulossa. Hui, hai mikäs hätä ihmisellä!

12.4.2010

Neljäkymmentäkuusivuotta!


Päivälleen 46- vuotta sitten tein näyttävän sisääntulon maailmaan. En todellakaan ollut mikään kymmenen pisteen pienokainen. Onneton keskosrääpäle, joka vietti ensimmäiset hetkensä jossakin fucking keskoskaapissa.
Napanuora oli kiertynyt kaksi kertaa kuristavasti kaulan ympärille. Tulin ulos hiljaa kuin kuolema, sinisenä kuin jäinen kosketus. Kaikki luulivat minun kuolleen. Kätilö katkaisi napanuoran, jolloin olin antanut mahtavan veritulitteen ympäri synnytys-salia. Kaikki olivat olleet vereni tahrimat, upeeta! Mulla oli jo silloin draaman tajua....

Siitä alkoi maallinen taivallukseni. Onhan näihin vuosiin mahtunut yhtä jos toistakin. Paljon iloa, aika paljon matala lentoakin ja sitä ikuista itsensä etsimistä. Loputon matka. Suuri seikkailu.
Määränpäätä emme tiedä etukäteen, luojalle kiitos. Mutta jos katsomme todennäköisyys teorioita, niin kyllähän tässä jo enemmän loppusuoralla ollaan kuin lähtöviivoilla. Tuntuu jotenkin lohduttomalle. Helvetinmoista menoa vain siksi, että voi huomata kiireen olevan turhaa juoksua elämän kanssa. Kaikki se arasteleva elämän nälkä ja jano, pelottava epävarmuus ja elämän ainutlaatuisuus ovat ohi nopeasti. Ihan liian nopeasti.
Minua on huijattu. Koko matka, tänne asti, on vain tavoitellut sitä hetkeä jolloin oivaltaisi elämän tarkoituksen. Ja nyt, kun on kenties saanut maistaa hieman sitä oivalluksen makeaa mettä, tuntenut kypsyyttä ihmisenä ja alkanut nauttia omasta itsestään, alkaakin jo loppulaskun aika, voi helvetti soikoon!
Olenkin ymmärtänyt, että nyt on se aika jolloin pitää elää tässä ja nyt! Elämästä pitää nauttia, jokainen hetki on ainutlaatuinen. Huomenna se voi olla jo mahdotonta. Hei, ihan hirveen järkyttäväääää!!!

Näin viime yönä aika härskin unen. Tai miten sen nyt ottaa...
Olin raskaana viimeisilläni. Ja synnytys oli käynnistymässä synnytysosastolla. Se oli epätavallista, koska olen tietääkseni mies. Vatsa oli mahtava ja tunsin pienokaisen sisälläni. Minua kiristi ja puristi.
H-hetki lähestyi ja hoitohenkilöstö käski minua ponnistamaan. En kuitenkaan tuntenut mitään erityistä tarvetta. Helvetillisellä tuskalla tein kuitenkin mitä käskettiin. Tunsin jotakin tulevan minusta ja olin helpottunut sen olevan ohi. Mutta olin tehnyt vain muutaman kovan ulostekikkareen. Henkilökunta huusi, että en ota ponnistamista vakavissani. Minun tulisi yrittää enemmän. Ihmettelin, että en voi tietää, milloin tulee lapsi ja milloin kakka?
Vihdoin ja viimein synnytin lapsen ( sukupuoli jäi epäselväksi.) Synnytys oli järkyttävää kipua ja tunsin kuinka alapääni repeili. En oikein tiedä, mistä synnytin. Haarojen välissä oli jotakin mikä repesi ja mistä lapsi tuli ulos.

Olen osastolla ja alapääni on kursittu kasaan ja tunnen kuinka kipulääkitys alkaa heiketä. Huudan tuskissani apua, kukaan ei kuule, eikä tule auttamaan. Raahaudun sängystä käytävälle ja en pysty kivultani kävelemään. Konttaan käytävässä rukoillen, että joku auttaisi ja katsoisi mikä on vikana. Luulin kuolevani.
Yhtäkkiä olenkin leikkauspöydällä ja lääkärit epäilevät, että ompeleet ovat jotenkin liian tiukassa tai väärin ommeltu. Rukoilen lisää kipulääkkeitä.
Lääkärit laittavat ohuen letkun sisääni peräaukosta ja ilmoittavat, että näin saan kipulääkkeen. Tunnen kuinka kipu alkaa hellittää ja tunne on jumalaisen autuaallinen. Mutta samalla huomaamme, että pitkin ohutta letkua tuleekin vain pierukaasua oikein äänitehosteella. Olen jotenkin nolo, mutta mitä enemmän piereskelen, sitä parempi oloni on ja kipu häviää. Kaikki ovat tyytyväisiä. Syntyneestä lapsesta ei ole mitään mielikuvaa.
Hassu uni.

Jep. Vuosipäiväni alkaa kallistua iltaehtoolle. Taidankin laittaa nuorentavan, kohottavan, hehkuttavan naamion päiväni kunniaksi.
Kiitän nöyrästi tästäkin päivästä. Sillä tästä eteenpäin, jokainen päivä on suurenmoinen lahja. Hah!