Herkkää

Pikku koira tuhisee suloisesti sylissäni. Hän on vielä ihan unenpöpperöinen. En saanut enää nukuttua, keitin aamukaffet ja olen jotenkin herkkänä.

Istuin partsilla röökillä kahvikuppi kädessä ja hieno aamu on heräämässä. Ilma on raikas hentoisen yöpakkasen jäljiltä. Aurinko kerää voimia ja antaa meille suloisia säteitään. Värit ovat raikkaan voimakkaita ja teräviä. Lehtivihreä vain odottaa, että pääsee näyttämään voimansa.

Parvekekrysänteemit ovat kirkkaan keltaisia ja tervehtivät minua terhakkaasti. Linnut kilpailevat siitä, kuka laulaa korkeimmalta ja kovaa. Välillä rannalta eksynyt lokki rääkäisee epätoivoisesti. Ääni jää seikkailemaan kivitalojen väliin.

Muuten on vielä hiljaista ja äärimmäisen kaunis hetki. Nyt minua ei yhtään harmita, että heräsin vapaapäivän aamuna turhankin aikaisin. Tekee mieli ulos. Kirjoitan herkkää....

Muistoja. Makuja matkan varrelta. Kokemuksia. Elettyä elämää.

Mistäköhän sekin johtunee, että nykyään niin mielellään palaa menneisiin. Muistelee kaiholla entisiä rakkaita. Niitä suuria tunteita ja kaameita pettymyksiä. Ja ihmisiä elämän varrelta. Entisiä ikuisia ystäviä. Missä he ovat, mitä he tekevät? Ehkäpä tuntee hieman ikävääkin, osaa ei edes jaksa muistaa.

Lapsuuteenkin palaa mielellään. Siihen aikaan, kun kesät oli kuumia ja ikuisuuden pitkiä. Talvet jäätävän kylmiä ja joulupukki oli oikeasti olemassa.

Välillä tuntuu, että tunne ei elä tässä hetkessä. Pakeneeko sitä menneisiin ja romantisoi kaiken itselleen? Kymmenen vuoden kuluttua muistelen tietysti kaiholla tätäkin hetkeä, kuinka silloin oli niin ihanaa. Vai hei, pelottaako minua vanheneminen? En tiedä, tähän minulla ei ole vastausta. Huomaan, että jollakin psykologisfilosooffisella tasolla tunnen purkautumisen tarvetta. Sanotaanko nyt vaikka näin, minä kypsyn ihmisenä. Kasvan voimakkaaksi ja ehyeksi kokonaisuudeksi. Siksi ihmisen on hyvä pohtia. Onhan tässä mennyt neljäkymmentäkuusi vuotta tukka ja perskarvat putkella, ehkäpä nyt onkin jo aika pysähtyä miettimään syntyjä syviä. Hyvä minä!

Rakkaus. Kaunis ja voimakas sana. Rakastaa. Rakastellaan. Rakastava. Rakkaani.

Hui, kun ihanaisia....

Olen miettinyt myös rakkautta. Mitä se on? Missä se on? Puun takana piilossa?

Elokuvien rakkaus on ihanaa. Elämisen täyttymys. Valitettavasti minusta tuntuu, että se on keinotekoista harhaa. Ei sellaista oikeasti ole. Vai onko?

Minun ensirakkauteni oli enimmäkseen mustasukkaisuutta. Olin niin mustankipeä, että olisin välillä voinut tapaa. No, en kuitenkaan tappanut. Mutta näin jälkeenpäin katsottuna, se oli enemmänkin kipeää kuin kaunista. Tai siis muistot voi olla kauniin kipeitä. Kai se oli rakkautta. Kai.

Jotenkin on tullut sellainen tunne, että pitäisi olla rakastunut. Minähän elän toistakymmentä vuotta vanhaa parisuhdetta ja meidän rakkaus on aika hiljaista. Onko se sellaista äänetöntä välittämistä, sanomattakin selvää tunnetta. Ei se paha ole. Ihan juuri nyt ei sukat pyöri jalassa, eikä ympärillä ole vaaleanpunaista unelmaa. Mutta hyvä minun on olla. Mutta onko se rakkautta?

Entä jos tämä elämä päättyy yllättäen?

Taivaanportilla (toivottavasti siellä, eikä helvetissä) Pietari tai joku muu iso herra kysyy minulta: "Kuinka on Markku Janhunen, olitko rakastamisen arvoinen, annoitko rakkautta eläessäsi?" Mitä helvettiä minä vastaan?

Rakkautta on monenmoista.

Olen jäänyt paitsi isälapsirakkaudesta. En ole antanut, enkä ole saanut. En myöskään ole antanut elämääni Jeesukselle.

Itseäni olen kyllä jaellut vähän sille sun tälle, mutta se ei ole ollut sitä oikeaa rakkautta. Mitä lie hölömötystä...

Kun pikkukoira tuli elämääni neljä vuotta sitten, tunsin arastavaa rakkautta ensi hetkestä.

Pieni ( 780 grammaa) suojaton karvapallo painautui syliini pelokkaasti ja haki minusta turvaa. Tunsin rinnassani lämpöisen ailahduksen ja voimakkaan tarpeen suojella pientä. Sanoisinko sitä rakkaudeksi? Kyllä.

Rakastanhan minä ystäviäni. Elämä ilman heitä olisi varmasti aika ankeaa ja lohdutonta. Joskin olen sitä mieltä, että loppu viimeksi me olemme täällä yksin. Minä vain olen vastuussa itsestäni ja omasta elämästäni. Olenko itsekäs, kyllä varmaan. Mutta se on minun tapani selvitä tästä maanpäällisestä taipaleesta.

Mutta mitä se on, se oikea rakkaus? Tiedänkö sitä koskaan...

Jep, jep. Tähän loppuun kirjoitan rakkausrunon. Sehän sopii hyvin tähän teemaan, hih!

SYYLLINEN JA SYYTÖN

Sinä tiedät missä me olemme, mutta me emme tunne itseämme.

Päämäärätöntä ikuista matkaa siihen tuntemattomaan tilaan

jossa hyvyys saa alkunsa.

Liian raakana sanomaan koskettavia hellyyksiä.

Vai mitä lie, ihmeellisiä pelkojaan?

Näillä eväillä sinut lyötiin elämään.

Päähäsi laskettiin odotusten orjantappurakruunu.

Saalistit hyväksymisiä ja unohdit merkitä itsesi

tarkoitusten mustakantiseen pikku vihkoon.

Elämän halusi ja kuoleman pelkosi taistelevat moraalisi riivaamina.

Odotat hymypatsasta elämältä, että uskaltaisit palata kotiin.