Yksinäinen vessanpönttö

Viikendi hurahti. Se meni kuvauksen ja ystävien merkeissä. Olen ollut ahkera ja kuvasin viime viikolla joka ikinen päivä. Vain tekemällä oppii. Metsästän täydellistä maisemakuvaa ja osaan epäonnistua. Olin tehnyt kuvatessa perustavaa laatua olevan virheen, jonka onneksi kuitenkin seljätin. Kummallisesti olin mennyt asian kanssa sekaisin ja palasin lähtöruutuun. Valokuvaus voi olla sellaistakin. Tekniikka on sellaista. Mutta se tunne, kun tajuat tehneesi virheen, ja saat asian korjattua ja onnistut, se on niin palkitsevaa, että tekisi mieli itkeä pirauttaa.

Tapasin kaksi hyvää ystävää La-iltana. Edellisestä kerrasta oli kulunut jo vuosia. Mutta juttu jatkui siitä, mihin se oli edellisellä kerralla jäänyt. Sellaista rouvien syvällistä säksästystä, jota olen kaivannut. Elämän aikana käsien läpi menee paljon ihmisiä, paljon ystäviäkin. Osa poistuu ja ystävyys häviää, mutta osan kanssa se säilyy läpi elämän. Voi olla, että ei nähdä vuosiin, mutta ne ihmiset ovat jättäneet sinuun syvän jälkensä ja heidän kanssaan on aina helppo palata. Se on hienoa.

Me olemme siinä elämän vaiheessa, että ne kuulumiset eivät välttämättä kaikki ole positiivisia. Elämässä sattuu ja tapahtuu. Väistämättä siihen kuuluu myös ikävät asiat. Se nuoruuden viaton ja huoleton kohellus on taakse jäänyttä elämää ja niin pitää olla. Se kuuluu elämään. Ystävättäret, kaksi vahvaa naista, ovat saaneet syvyyttä sieluun ja katsovat kuitenkin valoisasti kohti tulevaisuutta. Ilta oli kyllä hauskan antoisa ja seuraava kohtaaminen on jo sovittu.

Kävin La himas. Olen saanut paskapöntön! Voi kuinka suloinen näky. En olisi voinut uskoa, kuinka onnelliseksi voikaan itsensä tuntea. Siellä se nökötti, hieman hyljätyn oloisena, aivan kuin se odottaisi istumistani. Uudet suihkuseinät oli myös asennettu. Hienot ovat. Sellaiset savulasiset. Nyt on tilaa pyörähdellä, mahdanko enää muuttaa pois. Sähköt ja putkityöt oli vielä tekemättä, jos tekevät tällä viikolla niin, että olisi tarkoitus valmistua, niin uskoisin pääseväni kotiin loppuviikosta.

Huippua, mutta samalla tunnen surumielisyyttä. Outoa. Ihminen tottuu kaikkeen. Olen tänne jo kotiutunut ja omat huudit ovat alkaneet tuntua vieraalle. Tottunut tuohon toisen jatkuvaan olemassa oloon lähelläni ja siinä saattaa käydä myös niin, että olo yksin tuntuu yksinäiselle. En olisi uskonut. Mut enihau, ihanaa päästä omien tavaroiden tykö. Eikä aikaakaan, kun löydetään se yhteinen kortteeri ja päästään olemaan perhe. Molemmat keskenään, omien tavaroidensa ympäröimänä. Houm swiit houm.