KokaKolloo

Ääh, heräsin väärällä jalalla. Takaraivossa hienoinen vitutus, en tiedä miksi. Nukuin täyteläisesti, mut tää aamu on tahmee. Mistähän moinen johtuu? Onko neutroonit aivorakenteessa viturallaan ja siitä hapatus. Mitään syytä ei pitäisi olla. Asiaa voisi tarkastella ja yrittää laskea siitä irti. Turha on itteensä rienata. Mut onko hapatus omissa käsissämme, voiko siitä päästä eroon ja kääntää päivänsä suuntaa kohti valoa. Mitä valoa? Harmaata on tuolla ulkomaailmassa. Mutta ei syy ole ulkoinen, se on mun sisäinen valo, joka himmenee ajoittain. Vai onko? Ketä tästä syyttää, onko aina löydettävä syyllinen? Otan kupin mokkoo, jospa se helpottaisi.

Nythän mää tajusin. Tämä on joka keväinen juttu. Vaikka olen kevään lapsi, niin tähän aikaan vuodesta tunnen sellaista outoa levottomuutta ja tyytymättömyyttä asioihin. En kestä tasapäisyyttä vaan haluan äksöniä. Sellaista ihanaa kokakola meininkiä. Niin kuin niissä mainoksissa aina on. Nuoret ja kauniit istuvat urheiluautoissa tai jykevissä jeepeissä. Taustalla soi poppi ja ilta-aurinko paistaa. Ovat matkalla menestykseen ja elämä on ihanasti auki. Se on suuri mahdollisuus. Nauravatkin pirulaiset ja helliä katseita toisiinsa luovat. Hoikkia ja hyvin muodostuneita ovat varreltaan ja hampaat ovat valkoisemmat kuin keskitalven puhdas lumi. On menoa ja meininkiä. Etteivät olisi vielä varakkaiden perheiden rikkaita pentuja. Ei sillä, että mulla olisi heitä vastaan mitään, mutta... mua vaan nyt tylsistyttää tää elämä.

Juuri nyt. Tällä hetkellä pitäisi olla varattuna matka maailman ääriin. Joku porkkana millä jaksaa. Ehkä mua vituttaa se, että kesälle ei voi olla mitään suunnitelmia. On se olkapääleikkaus ja koko kesä menee varmasti möllöttämiseksi. Ei mittään kivoo oo tiedossa. Stop. Eipä lähdetä tuolle linjalle. Ihan se on itsestä kiinni, kuinka ja mitenkä asian ottaa. Mutta ei se oo kokakolloo. Ei oo niin. Hyvä jos keltasta jaffoo. Okei, tämä monisuuntainen mielialahärö on siitä kiva, että edes se tuo elämään vaihtelua. Olisihan se ihan hirveetä, jos koko ajan olisi huipulla naminami jeesjees. Täytyy vaan osata ottaa ilo irti tästä tahmeestakin. Niin just, siitähän siinä loppu viimeksi on kysymys.

Olavi Virta laulaa raatiossa hopeisesta kuusta. Sekin tekee mut levottomaksi. Se on kai rakkautta. Tai kaipuuta tuntemattomaan. On se vaan hyvä tsipale. Siinä on tunnetta! Se tuntuu syvällä. Ei ollut Olankaan tarina ihan se huippu. Surkeesti vei elämä menojaan. Tiesittekö, että suomalaiset ovat äänestäneet parhaaksi suomalaiseksi ääneksi juuri hänen äänensä. Eikä turhaan. Saavu ei koskaan tällaista iltaa...

Jopa helepotti. Sain purkautua. Nyt lähen lenkille ja uimaan. Yritän selättää tämän vitutuksen ja siihen lenkki usein auttaa. Jos ei, niin jään sinne avantoon. Se on Adios sit vaan!