Raipatirai ja rallaa

Herätyttää liian aikaisin. Pikku pää surisee, aivan kuin siellä asustaisi mehiläisyhdyskunta ja minä olen se kaunis kuningatar. Hunajata, hunajata. Ei maar, ehkä tämä on tuiki tavallista ressiä, mikä nostaa kortisoli tai muita kehon selittämättömiä virtauksia sille tasolle, että simmu aukeaa räjähtävästi kello viis aamuyöstä ja turha enää yrittää unta. Jollakin tapaa olen ylivirittyneessä olotilassa, mutta se on ymmärrettävää ja voisinko kuitenkin kutsua sitä positiiviseksi mielen vilkkaudeksi. Sovitaan niin.

Eilen oli viimeinen duunipäivä vanhassa. Samalla minulla on hyvin haikea mutta helpottunut olotila. Olen jo pitkin viikkoa katsellut kaikkea silleen jäähyväisesti. Tässä näin, hän käy nyt viimeistä kertaa kasarmitorin äsmarketissa ja ostaa sen viimeisen ja miljoonannen karjalanpiirakan. Kuinkahan monta ripsipiirakkaa ostin kolmentoista vuoden aikana? Aika monta. Olen karjalanpiirakka addikti. Rakastan niitä ja Karjalaa.

Alkaa näyttää tälle

Vaikka lähtö päässäni olikin tehty jo aikaa sitten, niin kyllä siinä tunteet kävi vuoristorataa. Kaikki ne ihanat muistot, hassut ja hauskat. Meidän työyhteisö oli siitä kiitollinen, että kuljettiin yhdessä, vaihtumatta juurikaan, aika pitkä taival. Ja aivan varmasti voin sanoa, että entisellä on aina erityisen lämmin ja rakas paikka sydämessäni. Kiitollisena kaikesta minä jatkan omaa matkaani ja käännän uuden sivun elämäni päiväkirjassani. Näin on hyvä ja näin piti tuleman.

Viel vaiheessa

Tyyni on noussut harjaansa. Niin kuin remontit yleensä, ei tämäkään ole ollut pala torttua vain. Synnytyskivut tahi tuskat on ponnisteltu ja viime keskiviikkona sain kokea jotain tunteikasta. Olin maanantaina päässyt jo pesemään lattioita ja tekee sitä sellaista viimeistelyä. Aukaistuani putiikin oven keskiviikkona, tunsin lämmintä onnellisuutta. Meidän pikku putiikki. Tämä on syntymän ihmettä, ei sille mitään voi. Ihanata.

Pinnat kohtaa

Asiakaspalvelu alkaa ensi viikolla, vielä on asioita kesken ja loppurutistus on tänään ja het alkuviikosta. Tänään saadaan fototapetti seinälle ja tunnen taas sitä samaa kammoa kuin aina näiden tapettien kans. Joko toimii tai sit mennään metikköön. Oletteko koskaan kokeneet fototapettikammoa? Se on julmaa.

Koko tietokoneliikkenneyhteys on vielä suorittamatta ja sekös myös hirvittää. Maksupäätteet, netit ja sähköinen ajanvaraus ovat meitsille hepreaa. Olen kuitenkin päättänyt, että asenteella mennään. Nyt ei ole tukihenkilöitä, enkä voi heittäytyä tietotekniikkahölmöksi. On pakko ymmärtää ja tehdä.

Mun rauhaisa duuninurkka

Ettei nyt aika kävisi joutilaaksi, niin huomenna alkaa myös valokuvakoulutus. Enpä ole kerennyt uhrata ajatustakaan opiskelulle, ehkä se on hyvä asia, niin en ala taas liikaa suorittaa. Osaan ottaa rennommin. Viestinnällinen valokuvaus tällä kertaa ja odotan kyllä kovin, joskin hieman on huono ajankohta juuri tämä viimeinen viikonloppu ennen liikkeen avajaisia tai sitten ei. Voi olla hyväkin, saada ajatukset taas kuvaukseen. En meinaa ole kameraan tarttunut vähään aikaan ja se tykittää tuolla sielun puolella ja mieli tekee kovin. Nyt elämä toivottavasti asettuu omille tylsille urilleen ja kerkee taas harrastaa.

Meil keinutaan

Terapia alkaa maanantaina. Eikö ole vähintäänkin hauska yhteensattuma, että se alkaa samaan aikaan kuin Tyyni aukaistaan. Se on merkityksellistä. Onko tämä käännekohta elämässäni ja mihinkä suuntaan mennään. Sehän nyt on sanomattakin selvää, että armon vuosi kaksituhattaseisemäntoista on ollut muutosten vuosi. Mä luulen ja mulla on sellainen kutina, että eiköhän muutokset ole nyt vähäksi aikaa muutettu. Vai onko ne sitä mun elämässä koskaan. Muutoksessa on aina uuden alku, sanoo filosoohvi ja psykolooki ja paskalooki ämjanhunen. Näillä mennään tänään, huomisesta ei tiedä. Toivotaan, että elämässä alkaa nyt Tyyni ja minulla myös aikaa purkautua tänne näin. Hei, varmaan aika tiukkaa kamaa tulossa, meinaan vaan, jos tänne sen terapian oksennan. Tai sitten en. Onnellista elämää tu evrivan! Palataan!