Siinäpä sitä sitten niin

Ilmassa on sellainen tietty surumielisyys ja jäähyväisten jättö. Sellainen, minkä kokee vain kerran vuodessa. Aina silloin, kun lomat loppuu. Siis kesäloma. Ei talvella ole samanmoista. Kai se liittyy myös siihen, et tajuaa yhden kesän taas menneen. Vaikka ei se mihinkään mene. Vielä sitä on jäljellä ja taas ensi vuonna se on tässä. Ei tartte kuin vuosi odottaa.

Kaunis aamu. Eilinen iltakin oli kaunis. Mut ei sille mitään voi, et ei niistä enää silleen nauti. Duunit pyörii jo päässä ja kaikki se mikä odottaa syksyssä. Linnutkaan ei enää laula, ei kai niitäkään kauheesti enää laulata. Ei sillä, että olisin jotenkin down, ei olemoisinkaan, mut aina tähän vuodenaikaan liittyy joku kaihomielisyys. Se niin kuin kuuluu asiaan. Se on se draaman kaari. Luopumisen tuska tai jotain.

Tähän auttaisi uusi koulureppu. Se oli syksyisin aina se juttu. Mä muuten muistan millainen mun ensimmäinen reppu oli. Tai ei se mikään reppu ollut. Olin jo silloin käsilaukkuihmisiä. Jos ymmärrätte yskän. Kaikilla muilla pojilla oli tietysti tavallinen reppu, mut ei mulla. Sain sellaisen keinonahkaisen, sinisen, olalla kannettavan laukun, jossa oli lentoyhtiö SAS:in merkki, tuskin logo. Ei siihen aikaan ollut logoja, ne olivat merkkejä. Olisinko jo silloin ollut bränditietoinen. Suattaapi olla. Se oli hieno. Kannoin sitä rennon arvokkaasti olallani ja etten vaan olisi kuvitellut olevani vähintäänkin lentokapteeni.

Koulun alkuun saatiin aina uudet releet ja käytiin kesän jälkeen parturissa. Silloin kaikki uusi alkoi ja siks lomien loppu ja syksyn alku oli sit kuitenkin ihan jees. Kävin parturissa jo keskiviikkona ja ainahan voin tänään käydä isos ompussa ostaa jonkun uuden paitulin. Siit se lähtee taas.

Tosiaankin koulua alkaa taas. En nyt muista, joko kerroin, että valokuvaopinnot jatkuu. Tällä kertaa viestinnällisen kuvauksen parissa. On sanomattakin selvää, että odotan sitä. Hah, katsokaa kuinka kivaa, koulu alkaa ja mä saan uuden repun!

Pikkulapset kiljahtelevat vastarannan yleisellä uimarannalla. Mitä ne tähän aikaa siellä kiekuu. Ja vielä pyhäaamuna. Äsken joku natiainen huusi: "Nyt aurinko tulee, se on nyt tässä!" Varjossa on tietysti viilee ja aurinko rakoilee pilvien kans kilpaa. Tullakseen esiin, se lämmittää viluista polskijaa. Tämä kesä jää muistoihin viileistä vesistä. En ole koko kesänä vesijuossut, kun vesi meillä on oikeesti ollut sen verta viileetä, että se olisi epämukavaa juosta. Tai sit se on vaan mun seliseli, enkä laiska paska saa sen verta itsestä irti. Kyllä siellä aina juosta voi, mut sen jälkeen on niin syväjäädytetty, et pitäisi istua saunassa villaset päällä alun kakstuntii. Ei kiva hei.

UK ja pikku koira nukkuu vielä. Alanko laittaa jo paikkoja lähtöä varten vai meniskö vielä hetkeks pötkölleen. Nauttis ja hämäis itteensä, että ei ole kiire mihinkään ja loma sen kun jatkuu vaan. Huomenna lähettäisi Rohdokselle vesijuoksee ja syömään jäätelöö ja fetajuustoo. No tässäpä tätä on taas dilemmaa. Ehkä mään, ehkä jätän mänemättä...