Ollaan kahden lälälää...

No mitä? Eihän mulla muuta pikku päässäni pyöri kuin matka. Ei sinne kerralla kauheesti paljon tavaraa mahdu. Silleen on aina ollut matkakuumeilija ja pikkasen kolottaakin. Mut eiks se oo paras osa matkaa, tää odottaminen. Siitäkö syystä tää viikko tuntuu pitkälle kuin hujasen esko. Esko, tuo takavuosien seinänaapuri, joka oli niin pitkä, että joutuin ovissakin kumartelee. Nyt on vasta Ke, kun pitäisi olla jo Pe.

Selailin lomakuvia menneiltä vuosilta. Silleen tänne jonkun kivan aurinkokuvan kiusallain laittaisin. Ois ollut viime vuoden reissusta autenttista kuvaa, mut päädyin vuoden 2005 Santorini reissun räpsyihin. Silloin sitä vain kuvasi, eikä ajatellut. Toki, sain huomata, että oppia ikä kaikki ja täytyy myöntää, että ko. paratiisi olisi nyt oivallinen kuvakohde. Siinä muuten kaunis kaupunki. Sanotaankin, että siellä on maailman kaunein auringonlasku. Toden totta.

Ennen matkustelin paljon yksin. Sillä oli puolensa ja puolensa. Viime vuosin se alkoi jotenkin tökkiä. En halunnut enää olla villi ja vapaa. Ikääntyessä tulee mieleen kaikki turvakysymykset ja muut sellaiset, mitä ei koskaan nuorempana pysty sisäistää. Entäs jos mulle sattuu jotakin? Mitä sitten, ihan yksiksein suuressa maailmassa. Ei kiva hei.

Nyt olen suunnattoman onnellinen, että minulla on parasta mahdollista matkaseuraa. UK on alalla ja kulkee maalimalla kuin kala vedessä. Kielitaitoinekin on. Selviää monella kielellä ja sekös tietysti helepottaa kanssakäymistä olennaisesti. Mie puhun sujuvasti suomee ja savoo, hiljoo ja kovvoo.

Hyvin ollaan reissuilla yhteen sovittu. Tietysti rouvalla on ne omat kotkotuksensa, mut UK on hyvin oppinut tuntemaan tapani. Toki, joustoo löytyy molempiin suuntiin ja tärkeintä on sellainen rela meno. Ei kato oo aikatauluu, elämä on lempeetä lepatusta ja iltapäivän pitkästi viipyileviä hetkiä. Sitä mää odotan. Istahdetaan laskevan auringon terassille, nautitaan kylmä juoma tahi kaks. Ja ollaan vaan. Ollaan kahden lälälää...