Värillistä terapiaa

Rakkaat lukijat, tässä teidän verkkokalvoille hurmaava pläjäys väriä!! Eiks syksy oo just niin ihana, kun ruska saapuu ja luonto on yhtä taideteosta. Meikäläiselle tämä on hitusen jopa vaarallista. Ajelen tuolla ja pää kääntyilee ja viipyilee upeissa värien ilotulitteissa niin, ettei ajamisesta meinaa tulla yhtään mitään. Hyvä etten mene päin pöpeliköitä. Eilen aamusta kävin parin tunnin kuvausreissun rannikolla ja meinasin ajaa katukiveytykseen. En vaan saa silmiäni irti näistä luonnon värityksistä, kerrassaan hurmaavaa.

Huomenna mennään laittaa möksä talvipakettiin ja saas nähä millainen ruska siellä tervehtii vai onks kaikki kuollutta ruskeaa. Siellä päin ei niin hirveesti ole väriä, olen sitä aikaisemminkin pohdiskellut et miks. Vaahtera on se, mikä antaa parhaat värit ja niitä siellä ei ilmeisesti ole, ainakaan paljon. Koivu antaa värii juu, mut se on sellaista tasaisen keltaista. Enihau, syksy on ihana. Eilen meren rannassa tuuli ja tuiversi, ilma täynnä fressiä happea. Syksyssä on aina uutta energiaa, sellaista voimaannuttavaa ja kaiken uuden alkua.

Mulla on ressi etätehtävistä. Ei mitenkään epänormaalia. Tahtoo onnistua. Tahtoo onnistua hyvin. Ei ihan hyvin, vaan helvetin hyvin. Miks aina pitää olla niin saatanan suorittajakeskeinen. Miks ei voi vaan ottaa relasti ja nauttii? Ressi tulee myös siitä, että en kestä tekemättömiä tehtäviä. Kaikki pitäisi olla jo nyt siististi pakattuna tikulle tai muistikortille ja aikaa on osassa tehtävistä aina tuonne joulukuun puoleen väliin asti. Ei, mulla ne pitäisi olla suoritettu jo nyt. On sit varmasti tehty. On taas ihminen tyhmä, itseensä kiusaa.

Sori, nyt mä oon yhtä kuvasta taas. Mä menen aina näihin juttuihin niin syvälle, innostun jostakin, niin se on sit 24/7. Ihan tuota(kin) kävin miettii, et miks sitä pitää olla tämmönen. Mut minkäs possu saparolleen voi, ei minkä. Se täytyy kyllä todeta, et kyllä ikä on softannut pahimmat suorittamiset ja ehdollisuudet. Nuorena se innostus asiohin sai pisut pöksyyn ja unettomat yöt. Silleen kuitenkin on rauhoittunut hän. Ja onks se nyt välttämättä huono asia, jos ihminen innostuu. Ei kai. Rauha, rauha.

Perhepiirissä on surua ja murhetta. Enkä oikein tiedä, kuinka sitä käsitellä. Pelottaa ja on jotenkin vähän hukassa. Ei kauheesti paljon ole kokemusta. Yritän ajatella rationaalisesti, mutta sisällä pahaolo ja epätoivokin myrskyää. Tavallaan on toivoton, mutta hyväksyy kaiken tämän osana elämän luonnollista kiertokulkua. Voiko sitä niin? Ihminen on aika pieni näiden asioiden rinnalla. Ymmärtää, että elämä ei ole loputon, vain pieni matka maankamaralla. Täytyy yrittää olla vahva ja hyväksyä asiat sellaisena kuin ne meille annetaan kohdattavaksi. Jossakin sisälläni on raskas paino...