6.6.2016

Mä katoan

Jo on aikoihin eletty. Tulinkin kaupunkiin jo lauantaina. Piti jäädä pikku koiran kans mökille kaksin, mut oli jotenkin orpo fiilis. Kauheeta, alanks mää olee UK:sta niin riippuvainen, et en enää yksin pärjää? No ei kai, joskus on vaan sellainen olo, et ei tunnu hyvälle. Ja kaiketi tuohon vaikutti myös se, et oli noita duunijuttuja, jotka hitusen painoi tuolla takaraivossa. Yleensä mä nautin yksinolosta, eikä se mua haittaa, mut mikä lie... Vanhaks sitä on kaiketi tulossa.

Asuntoasiat pyörii molempien mielessä. Paljon. Ja kaikki muutkin asiat. On silleen snadisti epävarma olo, mut pitäisi ymmärtämän, et se on normaalii ja kuuluu muutosprosessiin. Ikääntyessä muutoksen asiat voi tuntua myös hankalalle ja vaikealle. Ennen ne on ottanut positiivisena haasteena vastaan. Nyt ajattelen näitä kaikkia asioita ja ne ovat yksi iso, sotkuinen kasa köysiä päässäni. Vedän yhtä, niin toisesta päästää kiristää. Vielä ei ihan aukee.



Ei pidä ressata. Asiat onnistuu ja taas kerran pitää ajatella, et mikä on kauheinta mitä voi tapahtua? Ei niin yhtään mitään, paitsi... Koti menee alta, asuntolaina hyljätään, selkä brakaa lopullisesti, ei pysty, ei kykene. Rahat loppuu, tullee sota. Maalima hukkuu kakkaan ja mulla lähtee tukka päästä. Ei mitään sen kummallisempaa. Kyllä nyt yhdestä muutosta aina selviää. Ai niin, niitä muuttoja on siis kolme. Minä, UK ja uus työhuone/showroom. Jesh.

Miks se menee aina niin, et välillä ei tapahdu elämässä yhtään mitään. Vaelletaan vaan päivästä toiseen kuin zompit ja päivän kohokohta on se, et laittaako leivälle juustoo vai siivun ylikypsää kinkkua. Sit kun alkaa tapahtuu, niin sit rytisee niin et hirvittää, eikä taho perässä pysyä. Miks kaikki tulee aina kerralla. Eiks niitä vois vähän jotenkin säätää. Mitä määkin valitan, olisit tyytyväinen ja onnellinen, et jotain tapahtuu. Ja hei, mikä ei tapa, niin jokainen tietää, et se vahvistaa. Hah.



Että mä kuulkaa inhoon itteeni. Välillä suorastaan vihaan. Miks perkele mää oon niin paskahousluuseri, että en tosta röökistä eroon pääse. Jos mää kerron teille, että ajattelen asiaa noin parikyt kertaa päivässä. Ja silti vain hidas suisaid jatkuu. Ja yltyy vaan. Ihan kuin mulla ei olisi enää minkäänlaista päätäntävaltaa asiaan. Nikotiiniriippuvuus vie miestä kuin pässiä narussa. Himohimohimohimohimo jyskyttää takaraivossa, pakko saada röökiin. Eiks se parveketupakointikieltokin astunut nyt voimaan. Se on hyvä asia. Kaikki mikä tekee tän vaikeemmaksi, on tervetullut. Mulle voisi säätää ympärivuorokautisen poliisikokelaan valvomaan tupakointiani. Jos yhtään yritän, niin pamppua tulisi, että pamahti. Viekää mut vierotukseen, mä niin inhoon itteeni. Olen Martta, olen nikotinisti.

Mun kovalevy tilttaa. Pitäisköhän mun oikeesti huolestuu muistamattomuudesta. Se alkaa jo vaikuttaa arjen pyöritykseen. Asiakas oli tilannut multa pussilakanoita. Tilaus oli selkosuomea, eikä mitenkään väärin tulkittavissa. Mitä tekee hän? Postittaa mitä sattuu. Ihmettelen, kun tulee randomina takas, kunnes selviää mun sekoilu. Ei antees voi tuommoista antaa. Tai entäs tää, olen menossa parvekkeelle vessaan. Sinne niin pissaamaan. Onneks tajusin ennen tekoa, et nyt ei oo ihan oikee mesta, pönttö puuttuu. Eikä nää oo ainoot, kukkaro, avaimet, puhelin, missä mä oon ja kuka mää oon. Perussettii jumankaut. Yks päivä mä vaan katoon. Tsau.





4 kommenttia:

  1. Heh. Just aamulla töihin lähtiessä mietin, että miten voin hukata auton avaimet ja puhelimen kahteen otteeseen matkalla keittiöstä eteiseen. Vai tulinks mää sittenkin makkarista vai kylppäristä.. Ei muista. Kaikki pöydänkulmat ja laatikot pitää katsoa uudestaan. Miks niitä ei voi laittaa a i n a samaan paikkaan niinkuin mun ukkeli tekee. Jos on sentinkin sivussa siitä, missä se lompakko ja puhelin ja avaimet hällä AINA on, niin se on kokokatastrofi. Mulle ihan peruskauraa, että mikään ei etsimättä löydy.

    Ymmärrän hyvin tota muuttomietintää. Vaikka sitä järki sanois, että mikään ei oo lopullista (paitsi se yks asia, jota ei tässä ny mainita) ja pois pääsee aina, niin ei se ihan niin yksinkertaista ole. Että jos ei yhteiselo yhteisen katon alla sujukaan niinkuin on ajatellut, niin on siinä aika monta mutkaa kumminkin matkassa. Mutta olen kyllä ihan varma, että jahka se sopiva koti ensin löytyy, niin siitä lähtee asiat rullaamaan ja helpottamaan ja sitten voi siellä kauniissa kodissa onnellisena istua (kiikkustuolissa) ja miettiä, että miksei tätä tehty jo aikasemmin, kun kaikki on hyvin.

    Ja katokkin, ettet katoo :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mitäs me höperöt ;) Lohduttavaa kuulla, että joku muu unhoittelee myös. Mullahan on ollut hyvä muisti, mut nykyään en voi enää ollenkaan luottaa siihen. Ja se on kummallista.

      Mä uskon, että meillä UK:n kans yhteiselo sujuu hyvin. Ajattele. ei olla tapeltu vielä kertaakaan. Paitsi eilen illalla hän sanoi mulle ( asennettiin jotain tähän koneelle ja mie hermostuin kun tuli vain lontoon kielellä ) Älä siinä kitise! Sanoi sen hyvin painokkaasti ja mua alkoi naurattaa :)

      Poista
  2. Kaikilla on omat paheet, niistä eroon pääseminen on tuskaa.
    Ja seuraavaksi olisit riippuvainen siitä pamputtavasta poliisista ;-D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiroan katkerasti sitä päivää, kun aloitin. Sen verta vaikeaa irti pääseminen näyttää olevan.

      Hmmm, riippuvainen pamputtavasta poliisista. Ei huono ;)

      Poista