Sarjassamme vauhdikkaita käänteitä. Tänään oli putiikin kesäjuhlat. Ne sellaiset, missä tahtoo mennä aamun pikkutunneille ja tukka on kipee seuraavana päivänä. Siis kivat kemut. Käytiin syömässä Baskeri ja Basso ravintolassa, oivaltavan erilainen kuppila. Kerron siitä lisää myöhemmin. Tytöt oli juhlatuulella ja minä autolla. Siis selevite päin ja päätinkin suoriutua suoraan illalliselta möksälle. Kyllä. Saavuin kello kymmenen ja ilta oli vielä nuori. Sauna lämpenee ja kaikki patterit huutaa lisää lämpöö sisälle. Vilakka, mutta ihana rauha. Onkohan sitä oikeesti tullut vanhaks, ei sit yhtään menotossu vipattanut. Tai siis vipatti, mut tänne mökin rauhaan...
Elämä näiden kipujen kanssa on välillä haastavaa. On ihan pakko avautuu. Sori, jos valitan, mut välillä sekin kuuluu elämään. Valittaminen nimittäin. Tai en mää nyt oikeastaan suoranaisesti halua valittaa, ehkä enemmänkin opettelen ymmärtämään tuota ainaista kipua. Ei se kiva oo, voin kertoa. Mut elämä on laiffii ja kaiken kans on vain opeteltava olemaan. Saan paljon ohjeita ympäristöltä, kuinka ja miten pitäisi menetellä. Mut mun mielestä jokaisen ihmisen kipu on henkilökohtainen. Jotkut kestää kidutusta ja joku pelkää itikan puremaa. Selkävammaset luokitellaan luulosairaiden hullujen tai vähemmän hullujen joukkoon. Ikääntymiseen kuuluu kehon rappeutuminen. Se on vain hyväksyttävä. Se on kaikilla edessä, toisilla kenties aikaisemmin kuin toisilla. Selkärappeumaan vaikuttaa mm. perintötekijät ja työn rasittavuus. Voisko tehdä jotain toisin, sitä arpoo ja miettii. Mut voin kertoa, että kukaan ei vapaaehtoisesti halua tuntea koka ajan kipua, miks helvetissä sitä voisi jotenkin itselle luulosairastaa? Ei mitenkään.
Kaikesta huolimatta oli mukava viikko. Huomaa sanavalinta. Se on positiivinen huomio. On tullut pettymyksiä Strömsöössä. Sen verta on kuitenkin oppinut tässä, että ei vastoin käymisiin kannata jäädä makaamaan. Nouwei, ryvetään hetki ja eikun noustaan jaloille ja taas yrittämään. Hitaasti kaikki asiat etenee, mutta sitä kohti mennään. Oih, jospa voisi säilyttää sellaisen asenteen, että kaikki menee omalla painollaan ja juuri niin, kuin niiden on tarkoitettu menevän. Ei se elämä ole sen kummallisempaa. Kai. Ehkä. Tai. Onko.
Nyt käyn lisäämässä puita saunan uuniin. Ilta on jo tummunut, sytytin muutaman lyhdyn. Sisällä alkaa olla pikku hiljaa lämmin. Täällä ollaan takas, mittari näytti viiskytastetta. Kohta pitää mennä löylyyn, vähän kerkeen vielä läpisee. Radio Suomesta tulee muuten ihanaa musaa. Sellaista mökkimusaa. Kaikkee rauhallista ja evergriinejä. Tunnelmallista, sanon minä.
Mä oon tainnut jo aikaisemminkin täällä ihmetellä ikävää. Miten musta on mukavaa, kun on jotakin ihmistä ikävä. Sitä ajattelee tai kuvittelee, näin yksin ollessa, toisen sanomiset ja tekemiset juuri nyt. Sitä ikään kuin elää kuitenkin koko ajan niin, et se toinen on siinä vierellä. Hassu tunne. Onks toi niin kuin ikävän tunne vai onks se jotain ihan muuta? Mulla on hämärä muistikuva tuosta tunteesta. UK on duunimatkoilla koko viikon ja mie täällä tämmöisiä pohdin. Ihanasti ikävä. Siinä vasta kiva tunne!
Nyt on pakko lähtä löylyyn. Vastaranta on tumma, rantaviivassa menee valo. Tää on viikon paras hetki. Sauna, uinti, sauna, uinti jne. jne. Olkoonkin yksin, mut ei yksinäinen. Täällä on hyvä ladata akkuja, täällä on ihmisen hyvä olla. Huomenna tulee toinen ihminen. Illan tuuli on tyyntynyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti