Elämän asemalla

Mulla on kummallisesti sellainen odottava olo. Ihan kuin mää odottaisin koko ajan jotakin. Mualimanloppuako vai mitä? Jotakin suurta tapahtuvaksi, jotakin ihmeellistä. Odottavan aika on pitkä, sanotaan. Ei se ole sen pidempi kuin muutoinkaan, mutta tietty levottomuus ja rauhattomuus vaivaa ihmispoloa. Odotan merkityksellistä puhelinsoittoa, sähköpostia saapuvaksi tai himaan tullessa, kiinnostavaa kirjettä tai jotain. Outoa, eikä minulle mitenkään uutta. Aikaisemminkin tämmöistä olen tuntenut. Pahimmillaan se tekee ihmisestä rauhattoman ja se ei ole kiva tunne. Ei noin niin kuin missään tunne tyydytystä. Ei suo lepoa, vaan koko ajan pitäisi tehdä jotakin. Odottaa tapahtuvaksi jotakin mullistavaa ja vaihtoehtoollista.

Liittynee tähän samaan asiaan, mutta tuossa juuri syvästi mietin, että kuinka elämä meneekään menojaan. Ohi lipuu ja minä vain odotan asemalla.  Painava, paksunahkainen, kulunut ja kaiken kestänyt, nahkainen matkapakaasi koipien välissä. Odotan ja odotan. Kuulen kuinka junan pilli viheltää ja siihen niin jään asemalle odottamaan seuraavaa. Elämän asemalla odotan ja kohta viimein saan huomata, että viimeinen juna mänt jo.

Sitku, mutku ajattelulle ei ole enää aikaa. Elämä on tässä ja nyt. Se vaatii rohkeutta, se vaatii toiminnallisuutta. Se vaatii tekoja. Kuolinvuoteellaan olevilta ihmisiltä oli kysytty mitä he katuvat elämässään eniten ja kaikki olivat vastanneet sen, että katuvat ainostaan sitä, etteivät uskaltaneet elää ja toteuttaa itseään. Tehdä niitä asioita joita oikeasti olisivat halunneet. Olla enemmän läsnä. Ei raha, ei duuni, ei maallinen mammona tuonutkaan tuonelan portilla onnea ja täyttymystä.

Sitä saattaa peljätä tekevänsä virheitä, sellaisia asioita, että mentäisiin ojasta allikkoon. Mutta eikö pahinta olisi juuri se, että ei tekisi mitään. Odottaisi vain sitä seuraavaa junaa. Elämässähän ei aina mene niin kuin suunnittelee, mutta eikö se ole sen tarkoitus. Hyvässä ja pahassa. Jos leikitään ajatusleikkiä, että ottaisin vuoteeni ja kävisin. Lähtisin vaeltamaan kohti tuntematonta ja uskaltaisin elää. Minne tie veisi ja mihin päättyisi. Saisko kaksilahkeinen sillä rauhan vai olisiko sellainen silkkaa typeryyttä. Onko tuo juuri sitä, ettei uskalla elää ja katuu sitä sitten, kun se on jo liian myöhäistä? Kauheen komblikeittiä voi elämä joskus olla. Anna rauha, kiitos.

Se on lauantaiaamu. Työhuoneeni ikkunasta aamu rusottaa. Punakeltainen kajo kurkkii männikön latvustoissa ja juuri nyt tunnen, että kaikki saattaa olla mahdollista. Se on hyvä tunne. Sanoin Ukkokullalle, että tänä nimenomaisena iltana pitää tuottaa jotakin äksöniä. Saa levoton rauhan. Yritin katsoa paikallista kylthyyritarjontaa, laihoin tuloksin. Melkein lannistuin. Hyvin nukutun yön jälkeen, lannistumaton minäni vain päätti, että illaksi teemme tapahtumaa. Kyllä me jotakin keksimme. Mennään vaikka perkules hohtokeilaamaan. Siinä se on elämän syvin tarkoitus ja onnen täyttymys. Juna tulloo, hypätään kyytiin!