Saanks vähä huomioo

Äääh, heräsin jo. Oli pakko nousta jaloittelee, kun "se" jota en ääneen sano, herätti valvomaan. Sit kolotti kaffehammasta ja annoin periksi. Tässä nyt sitten ihmettelen ja kuuntelen kuinka tumma tuuli ravisuttelee talomme nurkkia. Ei  se missään tunnu, eihän nyt kivitalo mihinkään liiku, mut kyllä se kuuluu. Pitäisi varmaan olla aika kova tuuli, että kerrostalo liitoksistaan natisee. Niin tai joku maanjäristys, sellainen toki pistää kivitalotkin matalaks. Onneks suomes ei oo sellaisia luonnonilmiöitä.

Luonnonilmiöistä puheen ollen, aika kauhia oli se lentokoneturma alpeilla. En nyt ihan uusinta tietoa vielä tiedä, mut siis sen, et se saattoi olla tahallinen syöksy kuolemaan. Yritin tuossa laittaa itseä kyseessä olevaan asemaan ja pahalle se tuntui. Hyi, niin pahalle, etten edes kunnolla kyennyt tuntemaan tunnetta. Millaista on kokea matkustajana syöksymisen helvetti ja mikä pistää perämiehen tekemään moisen kaameuden. Vai oliko kyseessä sittenkin terrorismi. Järkyttävän kauheeta. Ja jos se oli tahallinen tai jopa henkilökohtainen suisaidi, niin miksi tämmöinen ratkaisu. Miksi aiheuttaa niin monelle ihmiselle surua ja tuskaa. Omaa kärsimystäänkö helpottaakseen täytyy noin ilkeästi tehdä. Ei voi ymmärtää. Ei voi. Siinä on ihminen joutunut ahtaalle. Todella. Huh, huh.

Minäpä olen sellainen ihminen, joka on aina ollut sellainen nopea, ripeä, terävä ja kiihkeä liikkeinen. Mukamas tehokas ja aina kiire, ei mihinkään. Kehoni ( vai pitäisikö jo todeta ruumiini ) liikekieleen vaikuttanut terveydettömyys on saanut tahtiani rauhoittumaan. Asian voi aistia myös positiivisena. Hyvä. Olen nähnyt tätä elämää myös hiukka eri silmin tahi tuntein, miten sen nyt ottaa. Lukuisat vanhukset, nämä kiihkeän rytmin hitaat esteet, ovat joskus jopa saaneet ärsytyskynnykseni punaiselle. Tiiätkö, kassajonoissa sitä onnetonta haahuilua. Bussiin nouseminen vie kaikkien kallista aikaa ja hermot myös. Minulla on kiire, alta pois männyn kävyt ja hitaat kurppanat.

Nyt kun itse joutuu kokemaan sitä, ettei ehkä pääsekään eteenpäin tavoilleen tottuneesti, niin osaa katsoa asioita eri näkökulmasta. Siinä sitä samalla katsoo omaa tulevaisuuttaan ja alkaa kummasti hyväksyä asioita. Meidän tiellemme asetellaan asioita jotka auttaisivat ymmärtämään. Auttavat hyväksymään. Meitä jopa saatetaan valmistella tulevaan. Ikääntymiseen. En mää nyt niin rasistinen toki ole, että en vanhuksista välittäisi. Tykkään heistä kuin hullu puurosta, mutta tämä on vain tätä, että joutuu miettimään omia typeryyksiään ja mielensä outouksia. Voinko minä sille mitään, että luoja on nopeeks luonut. Ainakin pyrin tahtia hidastamaan ja annan ikäihmisille aikaa suoriutua. Meil ei oo mihinkään kiire vaikka onkin. Kiitos ja anteeks.

Kaksi venytyshoitoa takana, enkä nyt vielä hyväksy, enkä hylkää. Ei se mikään maailman miellyttävin harraste ole, läskit valuu kainaloihin ja elämän nesteet ovat ylösalas. Jatketaan venymistä tai ainakin pidemmät tuopit.

Tänään on spessu päivä. Kaksi päiväinen valokuvakurssi käynnistyy. Olen intopinkeenä ja samalla pelkään, että en kykene istumaan. Se on myrkkyä seljälle, mut kuka käskee olemaan paikallaan kuin tatti. Toki saan jaloitella, mut on vaan niin noloo olla se, joka anteeks pyydellen ravaa ympärinsä luokkahuonetta kuin innostunut sonni. Hei pliide, saanks vähä huomioo, kun mä oon tämmönen vamma... Just joo, anna mun kaikki taas kestää.