Menenkö enkö mene

Jatketaan sairaskertomuksella. Silleen kiva, et mun laifstail blogi on vaihtunut epikriisiksi. Oliskohan tämä lajinsa ensimmäinen. Huimaa, että yhden ihmisen sairastelusta on täyspäiväiseksi blogiksi. Saavutus sinällään, ou jee.

Taisin tehdä eilen virhearviointeja tilastani. Toi makaaminen alkaa ottaa jo niin perkeleellisesti hermoon, että päätin eilen olla sairastamatta. Joulupukilta saatu hierontalahjakortti kiinalaiseen akuhierontaan kutkutti sen verran mieltäni, että päätin sen olevan oikeinkin hyvä vaihtoehtohoitomuoto. Selkä jätettiin suosiolla hoitamatta ja muu kroppa sai kaivattua relaksointia. Ihan jees.

Hiihtelin hitaasti Ukkokullan perässä kaupungilla, koska olin päättänyt, että mie pystyn, mie kykenen. Kaikki meni suht hyvin ja päästiin aina ruokaostoksille keskustan markettiin. Mut siellä se sit iski. Niin järkky kipu, että Ukkokulta joutui taluttaa armaansa pois. Vasen jalka ei kantanut olemoisinkaan ja kävely teki viiltävää tuskaa. Mä olin et jess, nyt lähtee jalat alta ja tulee ulosteet housuun. Nyt alkaa tapahtua. Okei, säikähdin sen verran tukevasti, että päätimme lähteä suoraan päivystykseen. Automatka sinne oli yhtä tuskaa ja päästään siinä sitten hospitaalin pihaan. Mitä tapahtuu? Nousen autosta ( ajatellen, että tarvitsen pyörätuolin) ja astun ensimmäiset askeleet ja se helvetinmoinen viiltävä kipu on poissa. Jäljellä enää tämä normi shitti.

Hetken siinä pyörin kuin puolukka piipissä ja katson järkeväksi olla menemättä. Ei ne siellä kuitenkaan tekisi mitään sellaista, että siitä olisi merkittävää apua. Ellei siis mene jalat alta, silloinhan on tosi kysymyksessä ja puukkoa tarvitaan imiiditli. Istahdin takas autoon ja annoin osoitteeksi himatsuuni. Päästään lähtee ja se villi kipu iski uudelleen. Siinä vaiheessa Ukkokulta oli sitä mieltä, et jos sit kuitenkin mentäisi. Okkei, pakki päälle ja taas hospitaalin eteen.

Ukkokulta jättää meitsin siihen ja minä taas pyörimään piipisti. Askelsin kohti päivystystä ja taas sama homma. Jalat alta vievä kipu oli poissa. Mä inhoon päivystyksiä, ankeampia paikkoja ( helvetin jälkeen ) saa hakea. En mene sinne mielellään ja vain siinä kunnossa, kun on ihan pakko. Jätinpä siis menemättä ja pyysin pikaista kyytiä himaan, särkyhuumetta ja vaaka-asentoa. Sain seljän rauhoittumana ja kivun tälle normi tasolle. Eli hengissä ollaan, kaikesta huolimatta.

Mutta tuosta kaikesta sain huomata sen, kuinka hemmetin särkyvä onkaan ihminen. Mitä sit, jos olisin ollut yksin liikenteessä? En olisi päässyt eteen, enkä taakse. Olisiko tilanteeseen pitänyt soittaa puupaa-auto? Olisinko saanut/kehdannut/uskaltanut pyytää joltakin apua. Vai olisinko pyrkinyt jonnekin piiloon, yksin nurkkaan uikuttamaan. Kauhee avuttomuuden pelottava tunne. Sitä on koko ikänsä ollut minä ITE vahva, ei ole paljon apuja silleen tarvinnut. Kyllä tämmöinen herättää sen ajatuksen, että elämästä ei välttämättä selviä hengissä. Tai ainakaan yksinään.

Valoa, plastiikkia, botoksii ja glitterii, muutoin niin onnettomaan elämääni, tarjoili eilen Melodyfestivaalen. Kylläpä oli svedupetteri laittanut taas pöydän koreaksi ja iltahan oli mitä viihdyttävin. Täytyy kyllä myöntää, että lahden toisella puolella osataan nämä hommat. Musasta tietysti voi olla mitä mieltä tahansa, mut kyllä siellä muutama kiva tsipale oli. Tykkäsin kyllä voittajasta, hienosti oli käytetty nykyteknologiaa, eikä biisikään ihan onneton renkutus ollut. Puhumattakaan esittäjän luontaisista avuista. Söpö oli ja syötävä. Mikä tärkeintä, tämä viihdytys sai minut hetkeksi unohtamaan oman todellisuuteni. Hetken minäkin olin sankari. Heros.

Huomenna on se magneettikuvaus. Mää lataan siihen nyt ihan liikoja. Mua jännittääkin. Eipäs nyt mennä taas asioiden edelle, otetaas ihan rauhas. Ei voi, on tässä nyt kuitenkin aika paljon pelis. Silleen. Huokasenko?