5.6.2014

Tässä ja nyt. Nyt ja tässä.

Herään kymmeneltä. Venyttelen tyytyväisenä yöunen viimeiset rippeet kämäsestä kehostani. On hiljainen aamu, sadekuurot rapisevat rauhoittavasti peltikattoon. Käki kukkuu kuusikossa ja minulla on hyvä olla. En tiedä, uskallanko ääneen sanoa, mutta aivan kuin nilkassa olisi tapahtunut notkahdus parempaan. Astuessa ei tunnu kipua, aristelua vain. Jospa se tästä.

Värisuora
Minulla oli kyllä kerta kaikkisen kiva ilta eilen. Niin kuin jo edellisessä totesin, niin oli jotenkin kirkastavaa saada olla yksin. Vailla vaateita, vailla mitään aikatauluja ja suorittamisia. Tajusin, että en ole koskaan ollut mökillä yötä yksin. Olipa se vapauttava kokemus. Iltahan oli mitä kaunein, saunoin rakastavasti ja laitoin itselleni herkullisen illallisen. Grillasin kanankoipia ja tein mehevän kasviswokin. Koivistako johtuen, sain nilkkaenergiaa kanan muodossa ja  näin voimaa parantua. Hih, mulla on nyt kanankoipi. Oli myös antoisaa tehdä ruokaa niin, ettei tarvinnut ottaa huomioon sitä ja tätä, mitä toinen ei syö ja minä rakastan. Paljon mausteita, valkosipulia, chiliä ja karria, joka sopii mielestäni ruokaan kuin ruokaan. Ai ko mie nautin.

Perhe on kasassa taas
On se kummallista, että täällä mökillä on jotenkin helpompi olla tässä hetkessä. Minä, ikuinen liikehtijä, istun tässä terdellä kaikessa rauhassa ja tuijottelen kaukaisuuteen. Ihmettelen lintuja, noita luomakunnan lähettiläitä. Hei, joutsenpariskunta on saanut neljä poikasta. Kävivät vastarannalla tervehtimässä ja näyttämässä jälkikasvuaan. Minä kun hetken jo luulin, että parisuhteen toinen osapuoli on kadonnut, kuollut, jättänyt kumppaninsa. Vielä pari viikkoa sitten toinen heistä lenteli yksinään lähdejärven yllä. Surkeasti rääkyi. Mutta näin se menee joka vuosi. Ensin on yksin, sitten tulee puoliso ja sitten tämä onnellinen perheenlisäys. Saan seurata poikasten kasvamista koko kesän. Se on jännää. Ihmeellinen luonto.

Kinttu voimaa

Illan tummetessa viihdytin itseä elävällä tulella ja juutuubella. Kuuntelin kaikkia minulle tärkeitä, vanhoja biisejä. Olin ihan fiilareissa ja taisin siinä pikku itkutkin tirauttaa. Ihan vaan itkemisen ilosta. Muistelin menneitä hauskoja ja ikäviä. Miksiköhän sitä tässä iässä niin mielellään muistelee kaikkia menneitä? Meneekö se näin, että parinkymmen vuoden kuluttua muistelen juurikin näitä iltoja, näitä hetkiä tässä ja nyt. Jos siis muistan enää mitään. Enihau, muistelu on halpaa huvia ja on kiva olla melodramaattisen nostalginen. Sen minä osaan. Niin osaan.

Minun tekisi mieli siivota mökki. Siis silleen ihan suureellisesti. Olisi paikallaan heivata kaikki rojut pihalle ja pestä koko mörskä katosta lattiaan. Heittää pois nurkkiin joutavaksi jämähtäneet joutavuudet. Olisi ihanaa näyttää vähä maalisutia ja ostaa muutama uusi kaluste. Tehdä asioita toimivammaksi ja ihmiselle tilaa elää ja hengittää. Sehän tässä vuokramökkeilyssä on ikävää, että kaikki tuollainen jää siksi tekemättä, koska jatkumosta ei koskaan ole silleen varmaa tietoa. Ollaanko enää ensi kesänä, kannattaako alkaa laittamaan mitään. Toisaalta, nyt ollaan oltu jo yhdeksän kesää, hyvin olisi kannattanut se vaatekaappikin hommata aikoinaan. Ainahan sitä saa haaveilla ja on perusteltua jättää nytkin tekemättä, koska olen silleen toimintakyvytön ja toipilas. Ehkä pidän sadetta ja lueskelen romaania. Sanoinko jo, että täällä tää poteminen ei ole niin ahdistavaa kuin kaupunkiseinien sisällä. Taisin jo mainita ja mainitsen yhä. Silleen on kiva juu...

Tummat lyhdyt yötä tummemmat

Ukkörähjä tulee illalla ja minä lähden nyt paskahuussiin. Ehkä leivon sämpylöitä, ostin hiivaakin eilen. On katsos armaan sit kiva tulla, kun mökissä tuoksuu vastaleivottu rakkaus. Silleen kiva tulla kotiin mökille, kun ilmassa on itsetehdyn tuoksu. Eiks se niin ku kerro välittämisestä. Uunituore sämpylä. Rakkauden ylevin ilmenemismuoto on itseleivottu. Olkoon nisu, olkoon leipä, olkoon sämpylä tahi suussa sulava kiäretorttu. Nyt kaikki joukolla leipomaan, miksi et yllättäisi itseä ja toista?! Leivo, leivo kakkaroita, nimusia namusia...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti