Hei keppihepo laukkaa hei!

Vedän naamani nauruun vaikka väkisin. Jos joku näkisi minut nyt, niin voisi kenties kuvitella, että tuota ihmistä ummettaa ja pahasti. Niin on luonnollisen kevyt ja kärsivä ilme pärställä. Okei, yritän olla hiukka lempeämpi, enkä anna pahojen henkien rienata. Helppoa se ei ole, näyttäisi nämä aamut olevan kintun kanssa kivuliaat. Mistäköhän sekin johtuu? Jos nyt ajatellaan, niin olet yön levännyt, niin luulisi, että nilkka tykkää. Mutta ei, aamun ensimmäiset tunnit ovat pahimmat. Siitä kun hiukkasen liikkuu ja antaa elämää kipukohtaan, niin kyllä se siitä sitten vähä virkoaa. No mut joo, tämä nyt tästä kivusta. Oliko jotain muuta?

Kävin siis toctorin pakeilla Ma. Tuomio oli tyly. Tyhmästi tekisin, jos nyt duuniin seisomaan kampeisin. Minähän menisin, mutta tuomion laatu oli selkeästi se, että vaiva vaan pitenee, jos kinttua rasittaa. Kiitos, kiitos, uskon ja ymmärrän. Pakko on siis nöyrtyä. Ihan varovasti kysyin, että kuinkahan pitkä tämmöinen vaiva saattaa olla? Tämä toinen viikko näyttää suuntaa, pitäisi jo selkeästi alkaa parantua. Ikävästi nämä saattaa kestää viikkoja, mutta 2-3 ainakin menee, ennen kuin pystyy haaveilee normista. Mä masennuin, heittäydyin tohtorin rinnuksille, ja purskahdin lohduttomaan itkuun. Hän hellästi silitti pellavaista päätäni ja tuuditti rauhoittavasti sylissään. Kasasin itseni ja totesin kestäväni tämän kuin mies. Ai että minnuu niin kirpasee...

Päivärytmini on seuraava. Herään aamulla. Istun pari tuntia koneella, mukamas jotain. Otan tunnin- parin tirsat. Katson jonkun leffan ja selaan ostoskanavia. Otan tunnin-parin tirsat. Menen sohvalle makaamaan ja tuijotan ruutua. Ukkorähjä tulee ja tehdään ehkä jotain, ehkä ei. Muistuttaisin, että joka ikisessä välissä käyn jääkaapilla ja syön mitä vaan. Märehdin kuin lehmä laitumella. Tupakkia kuluu armottomasti. Laskin tuossa, että taidan olla vuorokaudessa enemmän unessa kuin valveilla. Voiko sellainen olla mahdollista? Tänään teen keppijumppaa. Laitan kepin nurkasta siivouskomeroon minua syyllistämästä. Se tuijottaa mua. Siinä on mun jumppa, hah!

Olen katsonut kaksikin hyvää leffaa. Se on nautinto. No niin, katsos jotain positiivista. Eka raina oli kotimainen Kerron sinulle kaiken. Se on se pätkä missä Leea Klemola näyttelee transukupuolista Maarittia. Vaikka ko. naisnäyttelijä vaikuttaa minusta jotenkin pelottavalle, niin hän on kyllä ilmiömäisen hyvä roolissaan. Todellinen, hienovireinen. Peter Franzèn on mielestäni aina jotenkin samanlainen kaikissa rooleissa ja en saa selvää hänen puheesta. Mutta tässä roolissa ei ylinäyttelemistä juurikaan ollut. Mutta puhe oli paikoittain pottusuussa. Käsikirjoitus on uskottava, kipeä ja elin vahvasti mukana tarinassa. Hieno pätkä, suosittelen.

Toinen elämys oli vuoden 2014 Oscar-voittaja 12 Years a Slave. En ihmettele, että tämä oli vuoden leffa. Järkyttävä, ajatuksia ja tunteita herättävä, paikoitellen minulle liian raaka. Osa piti katsoa sormien välistä, kun herkkänä ihmisenä en nykyään kestä väkivaltaa tai muuta raakuutta. Sivuosa Oskarin sai hurmaava ja taidokkaasti näytellyt Lupita Nyong´o. Taas kerran joutui miettimään, miksi asiat ovat voineetkaan joskus olla noin? Miten ihmisen ihonväri on voinut vaikuttaa siihen, että toinen on toistaan huonompi, ala-arvoinen ihmisenä? Ei voi käsittää, ei voi ymmärtää. Onko elokuva silloin hyvä, kun se herättää minussakin piilevät primitiiviset ajatukset niin, että voisin tappaa kankaalla olevia ihmisiä   (näyttelijöitä.) Pelottavaa, mutta hengitin samaa ilmaa kuin vainotut ja olisin ollut valmis ampumaan, kiduttamaan, raatelemaan ja tappamaan kaikki ilkiömäiset valkonaamat. Huh, mikä pätkä. Suosittelen, mutta ei heikkohermoisille.

Ukkorähjä vei mut ulkoruokailuun. Ymmärtää varmaan, että jotakin piristettä tuolle onnettomalle on saatava. Vei mut jopa uimaan. Käytiin Herttoniemen Vanhassa Myllyssä ja vetäsin Lankkupihvin. Se hiukka helpotti ahistukseen. Paikka on muuten aika kiva keskellä Helsinkiä. Semmoista vanhan ajan tunnelmaa ja silleen. Eikä pöperökään ole hassumpaa. Illan päätteeksi kävin Marjanimessä pulahtaa. Siellä pääsee autolla lähes rantaan ja laskeutuminen vilvoittavaan veteen on helppoa ja yksinkertaista vammaisellekin. Nämä olivat ehdottomasti päiväni pelastus ja meninkin hyvillä mielillä nukkumaan.

Viharakkaus-suhe

Arvatkaa mitä? Arska paistaa ja minä taidan lähteä mökille. Ukkorähjä on duunimatkalla jossain päin suomea. Mie otan pirssin tästä assalle ja hyppään Karjaan junaan. Siellä päässä pitää taapertaa sauvoilla pikku matka, käyn kaupassa, reppu selkään ja taas pirssi alle, joka heivaa mut mökille. Nyt loppu tää valitus, en mie niin vamma ole, ettenkö pystyisi pikku matkaa kepittää. Ja se nyt on ihan sama missä mä sairastan. Tai siis, jos on valittava, niin mieluummin mökillä möllään terdellä nilkka pystyssä. Siinä on hyvä. Luonto on mun movie. Ukkörähjä saa tulla perästä To. Aivoni saavat aktiviteettia ja valoisa, ilokas mieli edesauttaa immeisen paranemista. Näin se on nähtävä ja elämä hyvin. Tsau!