Älä mulle yläpilvee

No niin, täällä sitä taas ollaan, kaupungissa ahdistumassa. Miks nää seinät täällä tulee päälle enemmän kuin möksällä? Ehkäpä juuri siitä syystä, että siellä ei seinät ole ympärillä vaan ihka-aito luonto. Sitä voi hetken luoda itselleen sellaisen illuusion, että on villi ja vapaa. Täällä on tunkkaista, hämärää  (kaihtimetkin alhaalla, ) eikä täällä ole mitään tekemistä.  Tämmöiselle tuntuu häkkiin suljetusta eläimestä. Siksipä otankin oikeudekseni valittaa ja purkaa tänne tätä vallatonta kismitystä. Oukei, kyl mää tajuun, että asiat voisi olla huonomminkin, mut miks aina pitäisi ajatella niin? Enks mää nyt saa vaan rauhas märehtii ja olla vittuuntunut.

Mä olin jo niin mielessäni sopinut, että tätä sairastamista kestää viikon ja tänään palataan taas sorvin ääreen. Onko joku suurempi pelissä ja aivan kuin se varottaisi olemaan varovainen. Nilkka alkoi ikävästi oireilla enemmänkin eilen aamupäivästä ja tykyttävä kipu ei ota loppuakseen. Haluuks se kertoo, että lehmä makaa nyt vaan, eikä yhtään urheile. Ja niin kun mun tekisi juuri nyt mieli steppitunnille tai vähintäänkin bodicomboon jytkyttää. Voihan perseen suti, en taas paremmin sano.

Nöyrryin eilen ja varasin sit kuitenkin ajan tohtorille tänään. Kai se on vain pakko. Täytyy myös tunnustaa, että ortopedianerikoiskirurgi Netti. M. Janhunen kävi tekemässä diagnoosin ja otti asioista selvän. Tämmöinen vaivahan saattaa saatana kestää monta viikkoa! Nyt tarvitaan jo terapiaakin tai ainakin vahvemmat lääkkeet ( mielellään humahuttavat relaksantit. ) Jos paukuttaisi ittensä semmoseen mömmöön, että elämästä häviäisi muutama viikko ja katso, STÄDÄM! nilkka olisi kunnossa tietämättään mistään mitään ja sairastamatta. Hyvä idea, ihan helvetin hyvä.

Uskotteko te siihen, että elämä menee sellaisissa sykleissä? On hyviä ajanjaksoja ja sitten taas vähä vähemmän hyviä. Ja sit on jaksoja, että kaikki huonot asiat tulee samaan syssyyn. Minua moinen teoria laittoi kyllä miettimään. Nyt kun tätä elettyä elämäkin alkaa olla takana, niin voin jo puhua kokemuksen syvällä rintaäänellä. On noin niin kuin perspektiiviä asioihin. Viimeisen parin vuoden aikana toinen ikävä on seurannut toistaan. En nyt voi niitä tässä käydä erittelemään, ovat silleen henkilökohtaisia ja miks pitäis? Itse ne kuitenkin tietäen. Eikä kaikki ikävät ole minun, vaan lähipiirissä sattuneita, jotka koskettavat myös minua voimakkaasti.

Tuossapa juurikin lauantaiehtoona pohdiskelin tapahtuneita hiljaa mielessäni ja Ukkorähjällekin totesin, että taidan elää sitä vaihetta elämässä, kun näitä ikäviä on enemmän kuin mukavia. Mutta semmoistahan se elämä on. Eiks olekin? Tyydytän itseni ajattelemalla, että tarvitsemme näitä ikäviä siksi, että huomaisimme taas kaiken kivan ja kauniin. Jos elämä olisi pelkkää yläpilvee, niin eihän sitä ymmärtäisi siksi miksi se on tarkoitettu. Siis siksi, että elämä on välillä myös kivaa. Vaikka välillä se ei ole niin kivaa. Eiks toi oo jo aika filosoofisesti sanottu? Silleen hienosti juu.

Nyt alkaa olla jo liian diippiä mulle itsellekin. Taitaa olla parasta, että vedän vaakaan, möllään jonkun puuduttavan leffan ja olen ihan helevetin kyllästynyt elämääni. Täällä pitäisi vähintäänkin siivota ja aika  kirpakasti ottaa luonnolle, kun en edes rättiä pääse perkele heiluttaa. Hyi, tuli taas paljon tuhmia sanoja, mut mun mieleni on tumma ja tarttee voimasanoja. Sori hei sori.