Tulla henkiin ja elämään

Kävelin eilen Kaivopuistossa. Siellä on niin rujoa ja alastonta. Tämä aika ennen kaiken heräämistä on rumaa ja harmaan väritöntä.  Puut ilman lehtivihreää ovat kuin pystyyn kuolleet ruumiit. Aurinko paistoi, ja se loi pelottavan tummia varjoja. Maisemassa oli kauhua. Elotonta elävää. Kummallinen tunne. Kaiken sen äänen keskellä oli hiljaista. Olisi voinut kuvitella, että vastaan kävelee eläviä kuolleita. Niitä hirvityksiä, mitä töllöstäkin tulee, mutta en pysty, enkä halua katsoa. Outoa, pervoa suorastaan.

Lähemmin tutkittuani, sain huomata, että siellä täällä punkee pikku itua ja vihreää. Se on lupaus toivosta, uudesta elämästä. Kaiken kuolleen alla, siintää ruohovihreää joka yrittää epätoivoisesti tulla pintaa. Tulla henkiin ja elämään. Pysähdyin. Katselin kirkkaan sinistä taivasta ja annoin auringonsäteiden lämmittää turvonnutta naamaani. Tunsin sen lämpimän hyväilyn. Vastakohtien kohtaaminen sykähdytti tätä ikuista draaman tajuani. Mieleni teki jäätelötötteröä. Kahdella pallolla, yksi minttua ja yksi lemonia.

Vastarannalle, sinne niin Katajanokan rantaan on nousemassa maailmanpyörä. Onnettoman pikkuinen härveli. Jos kerran tuollainen on laitettava, olisivat pystyttäneen kunnon härvelin. Sellaisen mistä olisi nähnyt koko Suomen. Menenkö moiseen? Sen saamisen ilosta, voisi tukea yrittäjää ja käydä huvituspyörähdyksellä. Londonissa on kiva. Mut se onkin satakertaa isompi. Meneekö turisti? Toivottavasti. Ei tulisi nolo loppu ja koko hökötys purettaisi jouluun mennessä.