Elämä on arvokas

Terskista vaan! Tässä muutama päivä hujahti niin, ettei ole kerennyt postailee. Isoja asioita, surua ja iloakin on mahtunut mukaan. Nyt kuitenkin möksällä ja takana täydelliset kymmenen tuntia unta ja elämä on aika kirkas ja olo levollinen. Mut viikko hujahti niin ettei kissaa kerennyt sanoa. Häh, onks toi joku vanha sanonta vai mistä mieleeni moinen nousi. Kissa, kissa, kyllähän tuota olisi kerennyt hokea kaiken keskellä, mutta olisi saattanut antaa oudon vaikutelman, jos sellaista olisin kaiken aikaa lausahdellut. Hulluksi olisivat luokitelleet joo.

Viikolla yritti flunssakin iskeä. Järkyttävän väsyn pisti kiusaksi, mutta otin ja sairastin torstaipäivän niin, että makasin hela dagen sängyssä ja näin seljätin taudin. Minulle tärkeintä oli, että pääsen perjantaina matkaan, enkä jäänyt sairastaa. Ja päivän totaalilepo auttoi ja olin kuin olinkin kunnossa matkustaa. Ja se oli prioriteetti numero yksi. Ja onneksi pääsin, läksin, menin ja sain kokea kaiken sen.

Perjantaiaamuna herätys puolneljä. Mulle varsin normiaika, mutta auta armias, kun on pakko. Silloinhan se nukuttaisi niin vietävästi. Juna Lahteen lähti 05.12, jossa hyppäsin faijan kyytiin ja nokka kohti Kuopioo. Meillä oli edellisestä tapaamisesta hurahtanut parikin vuosikymmentä, ei nyt varsinaisesti mitään välirikkoa, mut elämä on mennyt menojaan ja joskus varsin outoja raiteita. Tapaaminen jännitti, mutta samalla se oli antoisa. Tutustuin uudellen faijaan ja juteltiinkin asioita maan ja taivaan väliltä. Sain huomata, että mullahan on hauska faija, hyvässä kunnossa ja nuppi leikkaa terävästi. En sit tiedä, mut kaameeta sanoa, että tälle tapaamiselle tarvittiin mummin kuolema. Se yhdisti ja hyvä niin. Uskoin, että mummi katseli sieltä jostain, nyt ovat perheenä, yhdessä arkulla ja hän saa levätä rauhassa. 

Noi monttubileet ei ole koskaan mitään hauskoja juttuja. Pelkäsin ennakkoon, että tunneliikutus on niin voimakas ja saan vielä jonkun primitiivireaktion, että heittäydyn arkulle itkemään. Huoli oli turha. Oikeastaan minulla oli jotenkin hyvä olla. Mummi sai elää pitkän ja terveen elämän ja nyt hän pääsi kaivattuun lepoon. Ikävä jäi, mutta se kuuluu asiaan. Itse tilaisuus oli pieni ja vaatimaton, näin mummi oli toivonut. Yksi kappale elämää oli saatettu kauniisti päätökseen.

Tästä kuoleman kosketuksestako johtuen, ymmärsin tämän vääjäämättömän tosiasian, että me kaikki lähdemme täältä vuorollamme. Tapaaminen omien vanhempien kanssa oli myös hyvin tunteikasta ja ymmärrys siitä, että kello käy ja aika on armoton. Ymmärsin sen, että ei kannata jättää mitään sanomatta tai tekemättä, sillä koskaan ei voi tietää, mikä päivistä on viimeinen. Huh,olenpas nyt melodramaattinen, mutta päivä oli erittäin voimakas ja tunteellinen.

Kotimatkalla piipahdettiin vielä tapaamassa siskopuoltani. Hänet olin nähnyt kerran aikasemmin, sellaisena karkkilaatikon kokoisena. Nyt jo aikuinen nainen, kahden suloisen lapsen äiti. Ei tämäkään tapaaminen ollut mitenkään vähäpätöinen ja voitte uskoa, että päästyäni mökille ( illalla kymmeneltä) olin niin poikki ja kävin niin kierroksilla, että oli pakko istahtaa yötä tässä terden rauhassa. Sulattelin kokemaani, annoin sen itkunkin tulla. 

Voisin jopa sanoa, että yhden päivän aikana elämässäni tapahtui isoja asioita enemmän kuin kokonaiseen vuoteen. Hämmästyin myös sitä, että kuinka hyvälle tämä viikonloppu on tuntunutkaan täällä mökillä, Ukkorähjän ja pikku koiran kanssa. Me ollaan niin kuin meittin perhe. Pieni ja vaatimaton, mutta rakas ja turvallinen. Olen sulatellut kokemaani ja kiitollisena siitä, että olen vahva ja selviän. Kyllä elämä on ihmeellistä. Iloineen, suruineen ja murheineen. 

P:S Kuvassa päivän asu. Olen hetelmällinen pörriäinen.