Ohikiitävää

On aamu. Niin kuin tähän aikaan päivästä tuppaa olemaan. Sama konsertto ja näytelmä toistuu. En nyt viitsi taas kehua retostella, mutta nättii on. Ja rauhallista. Tänään tämä lysti loppuu, hirveän nopeasti meni pikku loma. Mutta se on ajanut asiansa, ihminen on relannut ja saanut nauttia.

Eilen lämpötila kohosi melkein pariinkymppiin, ja illassa oli jo kesäistä kosketusta. Sitä ihastellessani, tajusin, kuinka nopeasti talvi menikään. Johtunee sen lyhkäisyydestä ja aikaisesta keväästä. Sopii mulle. Talvi sinällään oli aika ankea ja raskaan sorttinen, joutikin mennä pois. Mutta se oli muistutus siitä, että aina ei elämä voi olla pelkkää naminamia. Se on hyvä ottaa huomioon, niin osaa olla kiitollinen pienistäkin onnen pilkahduksista. Mikään ei ole niin varmaa kuin epävarmaa. Ymmärrän taas ja kiitän luojaani.

Väriä tunkee

Isoäitini poismenosta johtuen olen kovinkin miettinyt tätä elämää. Vaikka hän sai elää pitkän ja terveen elämän, niin loppujen lopuksi ihmisen taival täällä on kuin hyttysen pissa valtameressä. Itsekin puolivuosisataa eläneenä ( hmmm, tuohan alkaa kuulosta jo hyvälle ) tietää jo hitusen mistä tässä on kysymys. Elämä on ajanjaksoja. Me synnymme, olemme ohikiitävän hetken lapsia. Käymme koulut, opiskelemme ja vietämme hillitöntä nuoruutta. Kypsymme ihmisiksi, perustamme perhettä, uraa, kotia ja autoa pitää laittaa. Tarvomme elämässä eteenpäin ja ikäännymme. Saamme kokemuksia, nautimmekin ja saamme huomata, kuinka aika alkaa käydä kohti vääjäämätöntä loppuaan. Mitä pidemmälle pääsemme, sitä nopeammin aika menee ohitsemme. Alamme muistella menneitä, kaikesta kuluneesta on jo vuosikymmeniä. Voi kuinka lyhyelle kaikki tuntuukaan. Elämä on sarja nopeasti ohikiitäviä hetkiä.

Herkästi vihertää

Olen selvinnyt tästä elämästä yksillä hautajaisilla. Toistaiseksi. Tietysti rintaani puristaa suru, mutta se on sellaista hyvää surua. Minulla on mummista hyvät, hauskat ja kauniit muistot. Monttubileet eivät koskaan ole mitään hauskoja juhlia, mutta noinkin korkean iän saavuttaneille, ne ovat siunaus ja armahdus. Oikeastaan  minulla on aika rauhallinen olo, on kaunista saatella mummi viimeiselle matkalle. Tiettyä jännitettä tilaisuuteen luo se, että en ole tavannut isääni pariinkymmeneen vuoteen. Elämä nyt vain meni niin. Välttääkseni tätä pelottavaakin jännitettä, soitin hänelle eilen ja sovimme yhteisestä matkasta kohti kotikaupunkiani. Saadaan hetki jutella ja olla vain. Ymmärsin myös sen, että me kaikki olemme kuolevaisia ja voisi olla hyvä lämmitellä välejämme, ennen kuin se on liian myöhäistä. Anteeksi anto, hyväksyntä sille, että asiat ovat menneet niin kuin ovat, ei ole minulta mitään pois. Päinvastoin. Ikääntyessään ihminen alkaa olla asioille armeliaampi. Ja hei, sitä alkaa ymmärtää asioita ja saa niille eri katsontakantoja, eikä ole niin hemmetin mustavalkoinen. Fantsuu! Ihq!

Miauuu

Mitäs eiliseen? Ukkorähjä keitti jauhelihakeiton ja minä paistoin aimo läjän plättyjä. Tehtiin pihahommeleita ja öljysin terden kalusteet. Yksi ystäväkin piipahti päiväseltään. Hassu sana, päiväseltään. Selitäppä jollekin ulukomuan elävälle moinen sana. Tarkoittaa siis sitä, ettei vieras jäänyt yökylään, oli vain päivän kanssamme. No mut joo, tänään pitää kiirehtiä kaupunkiin. On hirveesti kaikkea touhua ja suoritettavaa. Hyi, kun inhoan sanaa suoritus. Siinä on pakko. Olen selkärangaton nilviäinen ja pakko on paheeni. Jyäk!