Mul on jano sun lähtesi mettä

Huomenta evribadi! Sain taas kunnian herätä laulamaan kilpaa kukkojen kanssa. En mä jaksa enää siitä valittaa, että unenlahjani ovat heikentyneet. Hyväksyn tämän, koska se kaiketi on ihan normaalia ikääntyvillä ihmisillä. Unta ei enää riitä ja sillä hyvä. Tietysti tässä(kin) asiassa on kaksi puolta. Näin sinulle avautuu aikaa, millä voi tehdä mitä tahansa. Sehän on aika villi tunne. On noin niin kuin 3-4 tuntia käyttämätöntä aikaa. Sitä voisi vaikka tuhlailla. Oih, jospa sitä voisikin laittaa talteen tahi säästöön. Ei voi niin. Näin aamutuimaan sitä voi siis  käyttää vaikka elämänsä päivittämiseen. Tai mihin tahansa. Voisi heitellä voltteja, pestä ikkunoita, rakentaa palapelejä, puristella mustapäitä tai leikkiä rosvoo ja poliisia. Ihan mitä tahansa. Ajatelkaa, ihan mitä tahansa! Voiks tätä jopa tulkita niin, että mulla on ylimääräistä aikaa? Nyt mun on kyllä pakkoa kysyä, voiko aika koskaan olla ylimääräistä? Hui, tuohan on melkein jo jumalan pilkkaa. Tsot, tsot.

Mä tunnustan teille. Viihdytin tuossa itseäni lukemalla vuoden takaista tekstuuriani. Näin alas ollaan siis vajottu. No mut joo, ihan vain sillä tutkailin, että näkisin milloin ja kuinka tämä ikävä matalavirtaisuus on ottanut minussa valtaa. Joudun kyllä toteamaan, että se on kietonut myrkyllisiä lonkeroitaan kivun muodossa jo viime vuonna tähän samaiseen aikaan. Minä yritän ymmärtää minua, ja tahtoisin jo pikku hiljaa laskea irti tästä tummuudesta ja lähteä varjojeni paratiisista. Hetkinen, siis tarkoitin helvetistä. On joutunut miettimään kumpi olikaan ensin, muna vai kana vai kana vai muna. Tarkentaakseni tätä munakokkelia, niin pohdiskelen sitä, että tuliko ensin kipu ja sitten down vai oliko down ja sitten kipu. Tuskinpa tuon ymmärtämisellä on niinkään ylevää merkitystä, mutta luonteeseeni kuuluu ymmärtää ymmärtämätöntä.

Ajatelkaapa, mä olen masentunut tähän masentumiseen. Pannaan siis tuplana, kiitos. Miks kaikki pitää laittaa överiks, eiks vähä vähempikin riitä? No mut joo, nyt joku pikku piru minussa nostaa päätään ja aloitan systemaattisen valaistuksen. Puserran positiivisyyttä jokaiseen päivään ihan perkeleellisesti. Vaikka väkisin ja valloin, jos ei muu auta. Käännän kanavat, hitaasti mutta varmasti, oikealle taajuudelle ja katso, humppahan siellä soi. Ettei vallan polkka pane? Ai hurja...

Tehtävän antohan on yksinkertainen. Otat ja mietit, mitä kivaa sun elämässä on. Mistä olet onnellinen, mistä saat tyydytystä. Minä kysyin itseltä ja vastasin. Niin, mitä vastasinkaan? Sitä ei tarina kerro tai se ei ole painokelpoista. Mutta minä yritän. Otan meditatiivisen harrasteen itsessäni ja ajattelen kaikkea kivaa. Pieniä pupujusseja, kermatorttuja, rantahietikoita, kesäsateita ja kauniita koivikoita. Oih, onhan noita, iloja ja onnen pilkahduksia. Katsotaan ja kokeillaan. Ei se ota, eikä anna. Tai siis antaa se, jos tajuaa ottaa. Oliks vähä korkeelentoista. Tää on terapiaa, ymmärrä.

Ensin tulee hyväksyä kaikki se mitä sinulle on annettu ( uups, tuohan kuulosti ihan raamatulliselle lauseelle. ) Hyväksyt, kiität, kuittaa ja sanot gudpai. Lasket irti vanhasta ja annat uuden tulla. Hah, miettiessäni tätä tunnetta, minulle tulee sellainen olo, että minut pitäisi pestä sisältä tai vähintäänkin upottaa siihen paskaiseen, pyhään jokeen Intiassa. Ääh, pitääkö tässä nyt Intiaan asti lähteä. Jos nyt vaan kävisin kastautumassa tuossa Rastilan rannassa ja olisin uudesti syntynyt ja puhdas uuden elämän tulla. Vanhat veke ja uutta putkeen. Niin ku silleen...

P:S Huomaisiko tästä, että olen terhakkana? Tahtoa tahtoisin.