Miss Farkku 2014

Ilmasto on lämmin ja ulkona on selkeästi havaittavissa kevättä. Jopa niin, että pitääkö puhua kesän tulosta, sillä keväthän tuolla jo on. Eihän se voi enää tulla, kun se on jo tullut. Siis kevät. Kesää se tekee. Puuhastellessani kyökissä, minulle tuli kuuma. Aurinko siihen porotti ja vilkaisin mittariin. Paisteessa melkein kakskyt, ei ihme jos lämmitti. Hyvä, hyvä. Mökiltä lähtee viimeisetkin jäänrippeet.

Kato!

Hutkuilin eilen illalla Itiksessä. Mulla oli oikein asiaakin ja ei. Piti ostaa duuniin seinäkello ja sen sellaista. Itselle yritin etsiä jotakin kivaa päälle pantavaa. Miten se voikaan nykyään olla niin vastenmielistä ja hankalaa? Entiselle himoshoppaajalle. Ei olisi tuotakaan uskonut. Löysin mää kivan paitulin ja kuulkaapas, farkkurotsin. Vanha ukko yrittää epätoivoisesti verhoutua jeansiin, että varmasti näyttäisi nuorekkaalle, hah. Tänään pukeudun farkkuun ja leikin Miss Farkku 2014. Muistatteko, ennen vanhaan oli tuollainenkin missimittelö. Olisko ollut Beaversin järjestämä? Ei taida enää olla biiversii. Ne oli silloin niin mageet.

Jeans by Jeans

Ostoshelvettissä ei montaa ihmistä ollut. Kiva silleen, kun ei tartte jonotella. Asia mihin kiinnitin huomioo ja mietinkin mistä moinen. Kaikki kahvilat olivat täynnä ulkomaalaistaustaisia mieshenkilöitä. Sellaisia keski-ikäisiä tai iäkkäämpiä mamuja. Onko heidän kultturitaustassa tahi perimässä tapana notkua illat kahviloissa? Miksi eivät ole kotosalla, vaimon ja lapsien kanssa. Jännä silleen, ajatella jos kaikki perheen päät lähtisivät illaksi poikien kans kaffelle. Mistähän ne juttelevat, kauheen kiivas on heidän puhetyyli ja kovalla äänellä kailottavat. En mie sillä, jokainen saa olla siellä missä haluaa, mutta ei taida suomimies harrastaa kahvilakulttuuria. Ehkä se on sellaista miesten välistä terapointia. Sitäkin varmasti tarvitaan.

Mun kovalevylläni pyörii ilkeä ajatus. Se putkahtelee pintaan ajoittain, eikä se jätä mua rauhaan. Se vaivaa mua törkeesti, enkä saa sitä stoppaamaan. Ihmettelen vain mistä se kumpuaa? Jo jonkun tovin olen miettinyt, että en välttämättä elä enää montaakaan vuotta. Niin sanotusti viikatemies on jo nurkilla. Eiks oo aika kauhee ajatus? Kuolema. Eihän tämmöistä saisi tänne edes kirjoittaa, mutta mun on pakko. Sanomalla sen ääneen, se häviää ja jättää mut rauhaan. Olen tehnyt syvää analyysia ja yritän järkiperäistää ajatuksen ikävyyttä. Johtuuko tämä A) lähestyvästä kliimaksista ikääntymisessäni B) aina niin vilkkaasta mielikuvituksestani C) hysteerisestä luonteen laadustani D) näistä vallitsevista kiputiloista.

Sanotaan, että ihminen saattaa ymmärtää lähestyvän lähtönsä. Joku delaa, niin kanssaihmiset etsivät merkkejä siitä, että kyllä hän tiesi ja "ennusti" lähestyvän kohtalonsa. Niin jätti se yksikin aamu sen kahvinsa juomatta, ettei olis jo silloin tiennyt että... Sehän sanoi silloin kerran, että väsyttää, ettei vaan olisi tiennyt, että...  Minä tietysti mietin nyt, että voiko tämä minua rienaava ajatus olla viesti rajan takaa, siksikö siis mietin? Sikäli ristiriitainen tilanne, että tällaistahan ei kannattaisi murehtia. Ei missään nimessä! Jos lähtö tulee viiskakkosena, niin nyt jumalauta pitäisi kiireellä nauttia tästä elämästä. Nyt olisi elettävä kuin viimeistä päivää. Onko aikaa paljon vai vähä. Ihme kyllä, ei mua kuoleminen pelota. Elämä enemmänkin. Toivottavasti ei jäisi kitumaan, et jos se lähtö tulee, niin menisi sit kerralla ja kunnolla. Se varmasti on jokaisen toive, ettenkö sanoisi jopa unelma.

No niin. Eiks ollutkin iloinen aamun avaus? Mua helpotti heti. En mää ala tätä elämää himmailee. Meillehän annetaan tasan se, mikä meille on ennalta määrätty. Minun on nyt määrätty mennä pöntölle, uimaan ja lähteä elämään. Farkkurotsin päälle laitan. Ai ko kiva.