15.3.2014

Älkää peljätkö, teille on ilmestynyt Messias

Maisema on valkoinen ja talvisempi kuin itse talvella. Tämä taka tämmöinen kuulu asiaan, mutta on se silti aina hienoinen pettymys. Varsinkin juuri nyt, kun olin jo mielessäni maalannut siivousretken mökkimaisemiin. Ei sit mennä, ei sit siivota. Eikä aloiteta vielä mökkikautta. Toisaalta, eihän se ole multa mitään pois, tämä on normaalia. Se olisi ollut epänormaalia, jos olisi jo mökkeilemään päässyt. Hyväksynen asian ja toivon, että lumi ei jää asustelee. Hus, hus. Pois. Mene pois.

Pidin eilen pikku bileet. Sellaiset yksinäiset. Kiva. Järjestelin ja haahuilin, värjäsin oman tukkani. Nyt on niin hopiaa ja sopii hyvin tähän ikäharmaaseen. Olenko nyt ikäiseni näköinen vai menisikö se sittenkin, että yrittää olla nuorempi kuin on ja jotenkin muka muodikas. Outoa, että tuommoisiakin pitää miettiä. Pitäisikö mun alkaa kulkea kovat kaulassa ja ravatti rinnoilla. Sitä mä vaan, että tyylihän on ollut sama läpi elämän. Pitäisikö sitä jotenkin muuttua, nyt kun alkaa olla jo ikää. Näyttää ikäiseltään tai jotain. Mikä se edes on? Mille viiskymppinen näyttää? Mikä ero on kakskymppisessä ämjanhusessa ja viiskympisessä ämjanhusessa? En mää vaan tiedä. Musta tuntuu, että mä näytin kakskymppisenä enemmän viiskymppiseltä kuin nyt. Oli sitä slipoverii ja suoraa villakangashousua. Ettei ois tukassakin ollut joku minivogue? Minusta ihminen saa näyttää just sille kun se näyttää. Eikä tänä päivänä ole ikärajapukeutumista. Kai. Vai onks?

On taas joutunut miettii tota ikää. Sovitaanko niin, että tämä ei nyt ole valitusta. Tämä on sellaista analyyttisesti itsensä kanssa keskustelua. Sellaista pohdintaa joka ei johda mihinkään. Eikä tarvii. Jos sitä ottaa tämän tunteen ja aistimuksen lähempään tarkasteluun ja nousee sen yläpuolelle ja katsoo sitä ikään kuin vieraana. Silleen vain kylmäverisesti lohkoo sen paloihin ja tutkii niissä sikiäviä kummallisuuksia. Niitä ne nimenomaan ovat, kummallisuuksia. Ajatuskummia.

Minusta oudointa on se, että ajatuksella on välinpitämättömyys. Sata ja miljoona kertaa aivokuoressani pyörähtää: " Ihan sama, ei mitään välii. Onks mitään välii." Itselle tärkeät asiat ovat menettänee mielenkiintonsa ja tavallaankin merkityksensä. Esimerkki. Rakastamani valokuvaus ei tuo tyydytystä. Saatan ottaa kuvia, niin kuin aina ennenkin olen ottanut. Mutta lopputuloksena on mitäänsanomaton, ihan sama mikä kuva. Ottamallani kuvalla ole mitään merkitystä. Ennen näin ympärilläni koko ajan kuvattavaa. Minne ne ovat kadonneet?

Sama asia on tämän kirjoittamisen kanssa. Asia jota rakastan ylikaiken. Sekin tuntuu sanomattomalle  mitättömyydelle. Jopa niin, että kirjoitettuani saatan painaa delete. Eikä tässä nyt ole kysymys siitä, että kirjoittaako hyvin vai huonosti. Tuotettu teksti ei tuota mielihyvää, ei edes ahistusta. Se ei herätä itsessä mitään muuta tunnetta kuin ihan sama. Onks välii.

Gurmeetakaan en enää laita. Intohimoni kokkailuun on kuollut. Miks tehdä, kun voi syödä hernekeittoa purkista. Nyt taidan hiukka huijata. Laitoin eilen hampparit. Sellaiset paremmat. Mutta illallisia en enää väsää. En kata kauniisti, en viritä kynttilöitä, en juo viiniä. Ei edes syödä samaan aikaan. Emme asetu niin sanotusti illallispöytään. Tuosta kauniista on tullut vain tapa tyydyttää nälkäänsä. No joo, ihmisen perustarpeita, tartteks sitä nyt sen ihmeellisemmin. Oishan se kiva.

No niin. Nuo ovat perijuurin kummallisia ajatuksia ja kaiketi nyt ymmärrätte mistä tässä on kysymys. Aivan varmasti tuo on sitä, että kyseenalaistaa olemisensa ja elämisensä. Kuulunee taudinkuvaan. Hyvä kysymys onkin se, että kuinka saa takaisin itseensä intohimon ja kaiken sen, mikä on tyydyttävälle elämälle vähintäänkin suotavaa ja oleellista? Omasta mielestäni olen jo aika pitkällä ymmärtämisessä ja sanoisinko, asian ytimessä. Jos ymmärrän sen, mikä mieltä riipoo, ja pystyn jo analyyttisen tutkiskeluun, niin eikö sitä olla jo voiton puolella? Vielä hetki sitten en pystynyt erittelemään sitä, mikä mättää ja missä mättää. Onhan tämä kehitystä. Onks tää nyt sitä henkistä kasvua? Apua! Tunnenko jumalallista kypsyyttä ja tuleeko minusta vihdoinkin tasapainoinen ja kaunis ihminen. Vai oliks tää sittenkin unta, mitä mää oikein höperrän... Vanha höppänä. Oikein guppana.

Viikolla eräs asiakkaani sanoi minulle kauniisti. Puolihuolimaton heitto sivulauseessa, mutta minä takerruin siihen kuin narkkari paskaseen huumeneulaan. Hän kertoi minun tuottavan iloa monelle ihmiselle. Minun piti oikein jäädä asiaa miettimään. Iloa? Mitä vittua? Minäkö? Iloako? Okkei, olen aina tiennyt olevani iloluontoinen. Ehkä kuitenkin silleen kieroutuneesti, että ei se suinkaan ole itsestään selvyys. Minä kyllä osaan erittäinkin kyvykkäästi kertoa, jos ahistaa, eikä oo kiva. Enihau, jos se ilon tuottaminen onkin ollut kadoksissa, niin voisin kuitenkin ajatella, että se on elämäntehtäväni. Mulla on siis joku Missio tässä helvetin elämässä. Eiks oo aika upeeta, häh? Ilon Messias. Missio Ilon Messias!

P:S Hups, mainitsinko kertaakaan sana kipu?  Hah, hyvinhän tää meni. Sitä kohti hallelujaa!

12 kommenttia:

  1. Asiakas oli just täsmälleen oikeassa, kun sanoi sen mitä sanoi :). Ja tää ei nyt liity siihen "asiakas on aina oikeassa"-kliseeseen. Tiedät kyllä.

    Ja tiedätkö mikä sussa on parasta? Se että tuotat iloa sellaisena kuin olet, etkä yrittämällä olla joku hassunhauska viihdyttäjä, jolla on aina joku valmis vitsi takataskussa. Sellanen on ihan liian raskasta. Molemminpuolin..

    Mutta kaikkein eniten toivon, että elämä alkais taas tuottaa iloa ihan sulle itselles. Tiedän niin ton tunteen, kun mikään ennen niin kiva juttu ei jaksa kiinnostaa pätkääkään. Mutta tää on tilapäistä vaan. Sovitaan niin. Ja jos meille vaikka on tulossa jotain uusia kiinnostavia juttuja, joista ei vielä tiedetä mitään? Ne vaan antaa nyt odottaa itseään. (En usko tohon itsekään, mutta yritän :)).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Piipparin ammattihan on siitä kiva, että siinä ollaan niin iholla, sanan varsinaisessa merkityksessä. Mullakin asiakassuhteita jo parinkymmen vuoden takaa. Alkaa olla jo aika tuttua.

      Outo on tämmöinen intohimoton tuntemus, mutta näitäkin tarvitaan. Joku tarkoitus kaikella on, uskon niin. Uusia, kivoja juttuja on tulossa. Sovitaan niin ;)

      Poista
  2. Onkohan tämä kevät jotenkin altistanut ihmiset herkkyydelle? Et ole ainoa, joka oirehtii noin.
    Toivon, että löydät ilon ja sen punaisen langan :-D

    Mieti, onneksi mökille ei päässyt vielä, olisit kyllästynyt siellä käymiseen ja olemiseen jo heinäkuussa. Sitä paitsi, hyvää kannattaa odottaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mitä, mitä, onks muitakin viiskymppisiä ;)

      Totta turiset, syksyllähän olen aina niin kurkkua myöten täynnä mökillä ramppaamista ja sitähän me emme vielä heinäkuussa halua. Hyvää kannattaa odottaa...

      Poista
  3. Jotenkin tuntuu että tunnelmat sun olotilassa muuttuivat kuntoutusviikon ja parin PT:n tapaamisen jälkeen haikeiksi, erilaiseksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo. Tajuta ja kokea se, että ei enää kykenen kuntoilemaan niin kuin on joskus tehnyt, se pistää hiljaiseksi ja hiukka haikeeksikin. Onneksi maalima on täys muutakin kuntoilua, eiköhän se joku sopiva löydy mullekin.

      Poista
  4. Rakas aviomies täytti vuosi sitten viisikymmentä. Aika sitä ennen oli hirveää ;). Oli työkriisiä, oli juhlakriisiä ja vaikka mitä vaivaa ja valitusta. Synttäreiden jälkeen siitä tuli taas oma itsensä, kaipa se huomasi että elämä jatkuu ja ikä on vaan numeroita.

    -hss

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jee, tuo kuulostaa niin lohdulliselle! En todellakaan ole asian kanssa yksin. Jos olen ymmärtänyt oikein, niin muutkin ihmiset ikääntyvät ;)

      Poista
  5. Hyvin kirjoitettu hss. Samaa oon miettinyt ja olen ihan varma, että Martallekin näin käy (ja oman mieheni kohdalla myös toivon, että sama pätee, koska nyt eletään aikoja kuukausi ennen viittäkymppiä ja kriisi on aika syvältä:)).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Annukka, sie siis tiiät aika omakohtaisesti tän hetken tunnelmat. Jos saanen lohduttaa, niin sen pitäisi mennä ohi suht pian täyttämisen jälkeen. Ole armelias isännälle ja anna hänelle paljon rakkautta. Hän on vain vanha höperö ;) mutta tokenee kyllä siitä.

      Poista
  6. Mä oon kanssa joskus miettinyt miltä "pitäisi" näyttää tahi pukeutua tämän ikäisenä. Mut asia on ratkennut sillä kun lakkaan miettimästä ja näytän siltä miltä aina ennenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja mihinkä sitä ihminen muuttuisi vaikka ikää tulee. Okei, ehkä hiukka harmaata ja silleen, mutta ei kai se tyyliin vaikuta. On just semmonen niin kuin on aina ollut. Hyvä sellaisena.

      Poista