Ei ole mittään hättää. Ei niin mittään.

Nythän on päivänselvä, ettei sitä unta riittä nukuttavaksi. Aivotoimintani on liian virittynyt ja taidan olla liian väsynytkin nukkumaan. Tää on sitä pikkupoika jouluaattona syndroomaa, jonka olen jo hyväksynyt itsessäni, ja raskaasti huokaisten nousen ylös mokan keittoon. Kyllä, väsy painaa, mutta sen jaksaa, koska tietää, että tänään on vuoden viimeinen duunipäivä ja matkalle lähtö odottaa sandei. Ei siis mittään hättää. Ei niin mittään.

Minulla on nyt oikein painavaa asiaa. Tuolla pimeällä, kostealla ja harmaalla parvekkeella kävi ihmeellinen oivallus. Pienen ohikiitävän hetken tajusin tästä elämästä jotakin hyvin, hyvin olennaista. Vai pitäisikö kuitenkin sanoa, että en ole ihan varma tajusinko sen, mutta ainakin minulle annettiin aihio ymmärrykselle.

Kuten edellisessä postauksessa jo kirjoitin, niin ihmisestä on näillä ikävuosilla tullut pohdiskeleva. Liittyyks tää nyt tähän, sitä ei tarina kerro, mutta sain kokea hienoisen valaistumisen. Yhtäkkiä tajusin kuinka turhaa onkaan stressata, hermoilla tai ottaa pulttia asioista. Minä olen aina ollut sellainen etukäteen hermoilija. Maalaan pikku päässäni asioista ne negatiiviset vaihtoehdot ja olen ollut varma siitä, että näin juuri tulee käymään ja toteutumaan. Miks helvetissä? Ei ihminen juurikaan voi asioille mitään. Ne tulee tapahtumaan, ne on sinulle annettu. Jos ymmärtäisi, niin eläisi vain tässä hetkessä, nauttien täysillä elämästä ja jättäisi turhan murehtimisen. Mitä loppujen lopuksi saatkaan siitä, että hermoilet asioista jo ennakkoon? Et yhtään mitään. Tai saat kyllä, kietoudut negatiivisten ajatusten verkkoon, ja pahimmillaan se myrkyttää elintilaasi. Tunnet huonoutta, epätoivoa, koet unettomuutta, kakkakaaan ei tule, ja elämä on itseaiheutetusti ahistavaa. Se on niin turhaa. Niin turhaa.

Keskustelin eilen asiasta pitkäaikaisien asiakkaani kanssa ja hänellä totisesti on omakohtaisia kokemuksia asiasta. Heille sattui pari vuotta sitten ikävä äksidentti. Heidän kahdesantoista ikäinen poika loukkasi itsensä vakavasti onnettomuudessa ja menetti kykynsä liikkua, puhua, elää normi elämää. Ajatustoimintaa on, mutta kaikki muu on kaput. Mikä muu voisi olla ihmiselle pahinta, mitä voisikaan elämässä voisi tapahtua? Ei niin mikään. Mikä on tässä aasinsilta ajatuksilleni? Sitä vain yritän kertoa, että on niin turhaa valittaa ja hermoilla asioista, jotka ovat tuonkin tapahtuneen rinnalla kuin hyttysen kusema valtameressä. Minähän olen oikeasti onnellinen heppu. Varmasti meistä suuri osa on, mutta emme välttämättä vain sitä ymmärrä.

Tuo hetki, minkä tunsin aamuhämärässä oli kosketteleva. Näin sisälläni kirkkaan valon, ja tunsin lämpöisen tunteen. Sanoin itselleni ääneen: " Just niin, näinhän tää menee, nyt mä ymmärrän!" Mun piti näköjään elää viiskytvuotta, ennen kuin tuonkin ymmärsin. Olen aina ollut hiukka hidasälyinen, ja parempi tietysti myöhään kuin ei milloinkaan. Kuka mua puhutteli aamuisella hetkelläni? Kuka antoi tämän ajatuksen? Olenko se minä itse vai oliko se herran enkeli? Ihan sama, olen kiitollinen tästä ymmärryksestä. Kyllähän ihminen kokee elämänsä varrella kaikennäköistä valaistumista. Voi veikkosella, niin monet kerrat minäkin olen valoitettu ja samantien unhoittanut tai ohittanut sydämeni äänen. Tässä hetkessä oli erilainen voima. Se oli jotenkin totta. Olinko siis viritetty juuri oikealle taajuudelle ja valmis vastaanottamaan minulle annettu. Ai dont nou. Meibii.

Arvatkaa mitä? Minä yritän. Yritän juurikin sillä hetkellä, kun ressaan sitä, että rahat ei riitä elämään, konkurssi tulee ja minä joudun kadotukseen. Oih, elämässäni on paljon sellaisia asioita, joista ihan turhaan otan paineita. Niin, nimenomaan paineita! Esimerkkinä voisin kertoa, että nytkin pienessä mielessäni tuleva lomani on tsunamiuhkaa, ruokamyrkytystä, lentokonetippuu, aikataulut ei pidä, hotelli on paska, sairastun vakavasti ja mitä vielä? Juurikin tällä nimenomaisella hetkellä saan vapautuksen näistä piinaavista ajatuksista ja sieluni täyttyy onnellisuudesta, luottamuksesta siihen, että elämä kantaa. Kaikki se turha ja raskas negaatio kaikilla elämän osa-alueilla on nyt hyljätty. Ymmärsin, että voin murehtia asioita sitten, kun on oikeasti jotakin murehdittavaa. Nyt ei ole. Nyt on aika nauttia. Tai antaa vain olla. Minulla ei ole mittään hättää. Ei niin mittään. Onko sinulla?