Anteeksi analyyttisyyteni

Tuolla ulkona maisema on silmiä hivelevän kaunista. Mikä värien ilotulite. Pihakoivussani on mitä upein liukuvärjäys. Alakerta edustaa hentoa vihreää ja se liukuutuu aste asteelta niin, että latva räjähtää kirkkaan keltaiseen. Nyt pitäisi olla kameroineen luontokuvaamassa. Siellähän on valmiita värimalleja esim. sisustuksellisiin ratkaisuihin. Mahtavaa.

Äääh, mulla on snadi flunssa. Sellaista aamuräkää ja hiukka voimaton olo. Ei se pääse päälle, enkä laske, sillä se Londoni kutsuu Pe-aamuna. Otan troppia ja mielikuvaharjoittelen itseni vahvaksi ja voimakkaaksi. Senkin härkä, senkin härkä...

Lauantai-iltana Club de la Gurmee kokoontui pitkästä aikaa. Käytiin Pure Bistrossa. Harmitonta ja hyvää ruokaa. Palvelukin pelasi. Eihän siitä ihan kuivin suin selvitty ja baarin kautta piti koheltaa. Toden totta, en ymmärrä kuin mää pääsin niin päihtymään. Omasta mielestäni, sillä määrällä, mitä nautin alkoholijuomia, ei olisi pitänyt noin päihtyä. Pelottavaa. Joko a) olen saanut tyrmäystipan tai b) mun aivokemiassa on jotakin mätää. Tai mikä pahinta, mun turnauskestävyys on heikentynyt. Tulin siihen tulokseen, että nyt saa kyllä väkijuomat mun osalta olla hetken aikaa. Kiva ilta noin niin kuin muutoin, mutta jäi pelottavan paskamaku. Ei taho. Kasva ihminen aikuiseks.

Säännöllinen kiropraktikkoilu on saanut kehoni rusahtelemaan. Paukun kuin vanha lato. Käännettyäni asentoa, sohvalla tahi sängyllä, niin siellä sun täällä, nivelissä kuuluu rasahtelua, pauketta, naksahtelua. Tämä on varmasti sitä, että kroppa alkaa hakeutua asentoon, jossa sen kenties kuuluisi olla. Aina käsittelyn jälkeinen päivä kipuilen, mutta sit se helpottaa ja olenkin saanut huomata, että ranka suortuu ja etsin ryhdikästä asentoa. Ikään kuin haen koko ajan jotakin oikeaa. Olenkohan kasvanut pituutta? Välillä tuntuu sille, että olen alun toista metrii. Vielä pari viikkoa ja sit voisin päästä jo salille. Odotan sitä niin. Nyt vain täytyy olla tarkkana, että en aloita liian himokkaasti ja lopeta sitä jo jouluun mennessä. Hissun kissun tehdään siitä loppuelämän tapa. Hyvä tapa.

Kanavasurffailin eilen ja törmäsin tähän outoon ilmiöön, mikä näköjään vain voimistuu formaateissa. Hyvä esimerkki ( joskin ääri vastenmielinen ) on tämä Helvetin Keittiö. Miks ihmeessä ohjelmista pitää tehdä niin vihamielisiä. Ihmisiä kyykytetään aivan kuus-nolla, huudetaan, kiroillaan ja haukutaan. Minkä viestin nämä ohjelmat antavatkaan tulevaisuutemme toivoille? Yksinkertaisuudessaan se on varmasti se, että olemalla täys mulkku muita kohtaan, tulet pärjäämään elämässä. Osaat huutaa, vittuilla, kiroilla, niin olet hyvä ja pro.

Suomen Idolskin on nostettu ihan uudelle levelille. Kilpailijat viedään kasarmille nolattavaksi, niille nauretaan päin naamaa ja kas kummaa, kun ei annetaisi heille konekiväärejä, että voisivat listiä pahimmat kanssakilpailijat. Siinä olisi jo realityraamaa kerrassaan. Kyllä minnuu ihan huvittaa, että tämä yks höyhenpää ja kaljuuntuva, minä en tukkooni kampoo, on nostettu lähes jumalan tasolle arvostelemaan muita. Juu, kyllä kilpailua pitää olla, mutta miksi tämä kaikki tehdään nykyään niin ilkeästi ja ihmisten kustannuksella. Mä en pysty kattoo, tulee vain huono olo ja paha mieli. Täytynee siirtyä disneyn piirrettyihin. Bambi vai mikä hirvas se nyt olikaan...

Jep, jep. Pohdin ankarasti, että uskallanko uimaan. Sillä voi selättää alkavan flunssan tai sitten ei. Elämässä pitää ottaa riskejä. Saavutettu hyvä olo voi kuitata pöpön. Semmoista se on. Saadakseen on annettava. Olinpa taas analyyttisesti pohdiskeleva. Ei järjen hiventä. Tsau!