Mykoista plasmaa ja silkkaa vihaa

Tänään on Pe ja veepee. Ei suinkaan mikään tekemätön päivä, vaan kiirusta pitää. Het aamusta on kiropraktikko ja siitä pökäsen Habitaareen. Iltapäivästä starttaamme möksälle, se on se viimeinen kerta sitä herkkua. Toiminnallinen päivä siis tulossa, ou jee.

Yksi kerta rusauttelua takana ja tapaaminen tuntui ihan asialliselle. Niskan liikerataa saatiin hiukka avattua, mutta ei tässä vielä voltteja heitellä. Ajattelin katsoa sen hoidon loppuun ja muutamia kertoja tiiviisti tähän alkuun ja sit sellaista ylläpitoa. Tarkoituksenahan olisi saada minusta viriili vanhus ja päivät ilman kipuja. Kiro lupasi sen. Katsotaan.

Mitä tohtoriin tulee, niin beelausunnon lisäksi sain mykoplasmadiagnoosin ja antibiottikuurilla ollaan. En nyt heti allekirjoita, mutta korva on tulehtunut ja nielussa veristä limaa. Mää tuota tiiä, mutta puhuin siis tästä huippauksesta ja noi oireet selittäisi myös sitä. Periaatteessa olen biootteja vastaan, mutta ajattelin nämä napsia. Josko se sittenkin...

Uusi ilmiö elämässäni on kyllästyminen tositeeveeseen. Minusta se on aika järkyttävää. Kaikki ne hölmöt ja onnettomat ohjelmat, joihin on kiva ollut upota syssy- ja talvipimeissä, tuntuvat nyt niin tylsille. Ja jumalauta sitä luumannia tunkee joka ilta, joka kanavalta. Ei kestä, ei jaksa. Jopa ruottin miljonääriäidit tuntui tyhmälle. Mitä mää katon koko pitkän talven? Pitänee ostaa maksullisia kanavia, eiks sieltä tule jotakin vähä järkevämpää katsottavaa. Olenko kasvanut ja jalostunut ihmisenä niin, että en kestä enää jonniin joutavaa paskaa? Vai onkos reality tullut tiensä päähän?

Kohtasin viikolla aitoa anargiaa ja vihaa yhteiskuntaa kohtaan. Käppäilin siinä aleksilla himaan päin, kun näin sellaisen teini-ikää lähentelevä pojankollin. Siisti releet, kauniit kasvot, ei mitään sellaista, että olisi voinut päätellä uhoa ja tuhoa. Tämä kullanmuru tuli ulos kauppakeskuksesta ja siinä niin, ohi mennessään, repi ulos asetelluista kukkaistutuksista peri rysänteemiä irti ja viskasi ne lähelle parkeerattua autoa kohti. Minä juurikin kävelin kohti tapahtumaa ja oitis mieleeni heräsi ojentaa nuorukaista. Mutta olisitte nähneet sen katseen! Hän käänsi katseensa suorana kohti minua ja niistä silmistä paistoi v i h a ja hillitön uhma. Häkellyin niin, että kukkahattutätitoruni juuttuivat vallan kurkkuuni. Kuinka noin nuoresta voi lähteä niin vihainen energia? Oukkei, ymmärrän, että rakkautta ja välittämistä tämä nuori oli vailla ja tunsinkin yllättäin vain sääliä. Jos olisin puuttunut asiaan, niin aivan varmasti olisin saanut tämän nuoren päälleni ja pahimmassa tapauksessa moran kurkkuuni. Olisko pitänyt puuttua, antaa välittämistä? En muista, milloin olisin nähnyt jonkun katseessa niin paljon, niin syvää vihaa ja angstia. Mihin tää maailma on menossa?

Makeaa mahan täydeltä

Uusi Kauniit Kodit numero on taas ilmestynyt. Siellä se kolumni on. Meinasin jo ihan unohtaa mainostaa. Niin on siitäkin tullut osa mukavaa tavallisuutta, että prioriteetti järjestyksessä se ei ole maailmani napa. Mutta homma jatkuu. Alun kolmen kuukauden koeaika on ohi ja päätimme jatkaa yhteistyötä. Ihanaa olla kolumnisti, on se silleen kuitenkin tärkeä.

Nyt on hoppu. Aamukakka on vielä tekemättä ja jotain nastaa rytkyy pitäisi keksiä päälle. Mökiltä sitten kesän viimeiset uutiset. Adios!