Törmäsin unelmaani

Kyllästellessäni eilisen päivän ( nyt alkaa jo mökkihöperyys vaivata,) läksin Ukkorähjän messiin kylille.  Oli pakko päästä ihmisten ilmoille ja nähdä muutakin maisemaa kuin tämä kauneus tässä. Ajeltiin päämäärättömästi Mustion maisemii, kunnes pysähdyttiin ruukin alueella olevan galleria/kahvilan pihapiiriin. Siitäkin ajettiin ensin ohi ja vielä kerrankin ohi, mutta sitten joku sisäinen ääneni sanoi, että sinne on mentävä. Se oli hauska ja tavallaan minulle johdatettu käynti.

Pitsitalo puiden siimeksessä

Värimaailman raikkaus

Kertokaa se hänelle

Paikkaa piti hurmaava leidi Kaisa Kakko. Sisustusarkkitehti, korutaiteilija, maalari ja selvästi sielultaan hyvinkin luova ja kaunis ihminen. Talo itsessään vanha pitsihuvila, pihapiiri runsauttaan kutsuva ja ilmapiiri oli hyvinkin vastaanottavainen ja hyvillä energioilla siunattu. Olin ihastunut, olin vaikuttunut. Mikä tästä tekee niin vaikuttavan on se, että tässä se oli silmieni edessä. Minun unelmani. Minun haaveeni. Rouva itse asui talossa, siellä oli galleria, ateljee ja pieni hauska kahvila. Tätähän mää olen yrittänyt itselleni sanoiksi, teoiksi ja kuviksi selvittää. Ja tässä se oli. Ilmielävänä. Tuli aika spuugi tunne. Tiedättekö, tuli sellainen jännä olo, että tämä käynti oli minulle tarkoitettu. Se määrättiin minulle siksi, että näkisin mitä kohti olen menossa, enkä siksi saa luovuttaa tavoittelemasta unelmiani.

Sarjassamme koruja

Taidetta

Tervetuloa sisään

Korutaiteilija teki minulle mittatilaustyönä rannekorun. Tämäkin on niin jännä. Olen koko kesän etsinyt maaliman toreilta ja turuilta juuri minulle sopivaa rannekorua. Olen löytänyt paljonkin, mutta aina kuitenkin hylännyt ne mitäänsanomattomina helyinä. Ja nyt se tuli vastaan näinkin uniikisti, kenelläkään ei ole samanlaista ja tästä tulikin mun onnen talismaani. Sitä ranteessani pitämällä, muistan unelmani ja mitä kohti elämässä vaellan. Näin tämä elämä menee. Kyllästymiseni tylsyyden huippu saa yhtäkkisen jännittävän käänteen ja minä tunsin vahvasti olevani elossa.

Vain minulle

Onko kohtalolla sormensa pelissä, mutta samalla ajelulla selvisi, että Mustion vanha kyläkauppa on myynnissä. Paikka suorastaan loistava. Linnaa vastapäätä, yleinen uimaranta ihan vieressä ja talo kuin luotu taiteilijakodoksi. Tietenkin, mielikuvitukseni ja unelmani sai siivet ja piti mennä nettiin katsomaan kohteen tarkemmat tiedot. Siitä saisi kovalla työllä upean paikan ja juuri sellaisen, missä voisin itseäni toteuttaa. Ukkorähjän kans kilpaa suunniteltiin ja minut valtasi jo se tuttu hermostumisen tunne, kun innostun jostakin asiasta ihan liikaa. Rakkaat lukijat, minun on kuitenkin todettava yksi ikävä seikka, olen jo liian iäkäs moiseen operaatioon. En minä työtä pelkää, mutta talo olisi täydellisen remontin tarpeessa ja työtä enemmän kuin pystyisin järkevästi sulattamaan. Jos olisin nuorempi, niin kaupat olisi varmaan jo tehty. On pakko ottaa elämä realiteetit huomioon, eikä ajaa itseään sellaiseen ahdinkoon, että henki lähtisi. Mutta ei tämä estä minua tavoittelemasta unelmaani. Kyllä se vielä vastaan tulee. Kypsytellään, kuulostellaan ja mennään sitä kohti.

On kylmä. Nyt on kaksi villatakkia päällä ja tuuli riepottaa kuin elämä kerjäläistä. Onneksi pääsen tänään kaupunkiin. Tulee jotenkin syyllinen olo, kun valitan täällä kyllästymistä mökkeilyyn. Eihän kukaan voi kyllästyä elämään mökillä, paratiisissa ja luonnon helmassa? Joo, kyllä mullakin tekemistä löytyisi. Varasto pitäisi siivota, polttopuita tehdä, mattoja pestä ja mitä vielä? Mut en taho. En taho olla työleirillä, mie tahon aistii, mie tahon elää. Ukkorähjä ei oikein ymmärrä tätä. Hänen loma on niin paljon lyhyempi kuin minulla ja minä olen päivystänyt täällä jo tovin. Nyt oikeesti tarvitaan jo
virikkeitä, eikä pelkkää pitsin nypläämistä. Onko se niin väärin, jos haluaa mielenterveyttään hoitaa. Tulee tunne, että pakenen täältä pois. Itseänikö pelkään? No just joo. Jos en pääse sivilisaatioon, niin kohta saattaisi moottorisaha laulaa. Enkä suinkaan tekisi saunapuita, vaan Ukkorähjästä makkaraa. Totean siis, nyt mentävä on! Kiireellä...