Paapuuriin, tuupuuriin! Hio Hoi!

Tuuli riepoo ympärillä kuin elämä konsanaan. Minä uhmaan sitä ja istun terdellä. Villanuttu yllä, mutta en luovuta. On perinteinen perjantai-ilta. Kuuntelen eläytyen radio-suomen puhelintoiveeseen ja saunoin samalla herkästi. Ihan kuin ilmassa olisi jo syksyn kosketus? Ei se voi olla, tämä on vain tilapäinen ilmastonmuutos. Ainahan täällä suomessa sää on epävakainen. Miks siitä nostaa mitään älämölöö? Mulle ihan sama, mutta tummassa illassa on aina enemmän tunnelmaa. Saa kynttilöitä ja elävää tulta ympärille. Siinä on jotakin alkukantaista. Parasta, jos on lämmintä ja hiukka tummaa...

Liputettu taivas

Purjeet alla purjeiden

Toiveissa vain mun

Älä Mulle!

Ankkurissa on nappi

Tänään käytiin kattoo isoja laivoja ja merimiehii. Laivat olt uppeita, mutta miehistöö esillä vallan vähän. Olisin niin mielelläni sanan, jos toisenkin, vaihtanut virkeän seilorin kanssa. Silleen. Oli ihan hillittömästi jengii, mutta minä nautin paljoudesta. Otin muutamat fotot. Oli kuvattavaa huru mykke. Olin yllättynyt kuinka iso tapahtuma tuo laivahärdelli onkaan! Nautin hetkisen ihmisiä iholla, mutta olin tyytyväinen päästessäni tänne itseeni, yksinäisyyteen. Pois muista kädellisistä. Minussa alkaa ihan selkeästi olla jo erakoitumisen piirteitä. Voi pyhä perse! Pitääkö mun vieroittaa itseni tämän loman jälkeen vielä tästä yksinäisyydestä. Eikö se riitä, että vaihtaisin aterian valkoviinit maitoon? Kovat ajat on edessä, pitänee aloittaa esivalmistelut menetetyn vapauden puolesta. Olisi myös aloitettava se kurinalainen, sekä tylsempi elämäntapa? Kai. Ehkä. Kauheesti velvoitteita, kun palaa todellisuuteen.

Voimaa!

Kohta tulee kuula kalloon!

Mikki-Hiiri merihädässä.

Intohimoa!

Argentiinalaista tangoa!

Mutta nyt ei olla todellisuudessa. Nyt eletään terassien juhla-aikaa. On jo sopivasti hämärää, voi kietoutua torkkupeittoihin ja nauttia elävästä tulesta. Valosta hämärässä. Tuuli tyyntyy, rauhoittuu elämään sekin. Ei ole huono ihmisen olla. On vain. Kuuntelee ja nauttii. Mä olen oppinut elämään hetkessä, onks toi nyt klishee? Ihan sama, mutta silti uutta totta. Aika antaa aikaa. Oppii kuuntelemaan ja nauttimaan. Kaipaukset muualle vähenevät ja se kertoo, että ei ole ikävä pois. Ihminen on oppivainen koko ikänsä.

Kello lähenee puoltayötä. Terassia valaisee myrskylyhdyt ja hetki on lähes juhlava. Luonto on vahva ja minä sen sylissä. On jo saunottu, syöty ja juotu ne saunakahvitkin. Minä. Minä istun vielä terdellä ja mietin syviä syntyjä. Luovuus minussa heräilee ja nämä varjottomat illat ovat runomateriaa. Minkäs se kesätaiteilija itselleen voi.  Ottaahan se tietenkin aina hetkensä, kun siihen havahtuu, sillä kesäyöt ovat herkkiä. Pitäisikö joku runo vielä loppuun? Missä on Pieni Runoileva lehmä? Mantsikkii, putruii, truitrui, tule pikku runoileva lehmä, tule pihhaan...tule ommaan pihhaan.

Ajasta iäisyyteen

Se on sana. Huomisen tuomia.
Pölyjä menneisyyden tai
roskia elämän?

Huomenna syttyy jo joulunvalot.

Kadut täytyy askelista
minä menisin lähelle.
Niin lähelle kuin pystyin. Menisin.

Olin jo hetken, että aika menee ihan hukkaan...
Ei elämä sinulle sitä kerro, se on itse selvitettävä. Elettävä. Koettava.
Jokaisen aika on oma.

Tää on just tätä. Musta tulee niin herkkämielinen täällä luonnon keskellä. Runosielu hellämielinen. Onko se ihme, kun reidiosta tulee ihanaa rakkausmusaa ja kynttilät loistaa? Ei oo mikään ihme. On luonto-ilta ihmeellinen. Ilmassa on voimakasta energiaa! Ettei jumalat puhuis? Enkelit kertois? Täällä on ihan omat linjat, sellaiset henkisesti valoisat. Tässä istun enkä muuta voi. Se on niin hyväksyttävää. Näkisin kaikessa kaikkea hyvää.