Hitusen haiku ja hyvä fiilis

Mitä lähemmäksi loman loppua mennään, sitä nopeammin aika rientää. Tämä viikonloppu karkasi ihan käsistä ja herätessäni sainkin huomata, että on jo sunnuntai. Voiks! Juhlat on juhlittu ja nyt pitäisi asettaa itsensä arkiseen kiertoon. Vaihtaa viini vedeksi ja murtaa se leipä. Ruoskia itsenä työtätekeväksi ja unohtaa päivien mitätön seilaus. Nyt täytyy olla toimintatarmollinen, tuottava, tekevä ja mitä vielä? Hirveät vaatimukset elämää  kohtaan nostava päätään ja heti alkaa rinnasta puristaa, korvissa suhista ja hampaat purra ja hermo kiristyä.

Mattopyykkiä

Iltapäivälehdissä mainostetaan, kuinka katkaista lomaputki, kuinka pitäisi palautua arkiseen rytmiin hyvissä ajoin ennen loman loppua. Kaikki hyvähän loppuu aikanaan. Ja jossakin on osattava vetää se veteen piirretty raja, mistä alkaa kärsimys ja mihin loppuu juhla. Minulla vielä viikko jäljellä, ja olenkin ajatellut käyttää sen hyväksi juurikin niin, että aloitan laskeutumisen ajoissa. Jos ihmisellä on ollut tyydyttävä loma, ja hän on saanut kaikkea tasasuhteellisesti. Lepoa, juhlaa, kyllästymistä, iloa ja nautintoa, niin silloin palautuminen arjen pyöritykseen pitäisi olla haluttava ja normaali jatke kaikelle tälle kuluneelle. Olen saanut nauttia yhdeksän viikkoa, eikös sen pitäisi riittää? Kyllä, mutta niin kuin olen jo todennut, niin tämä järkyttävän pitkä aika meni kuitenkin yllättävän nopeasti.

Pieni pumpulipylly vain

Mitä käteen tulee, niin torstaina sain fyssärilta "puhtaat paperit." Liikerata on vielä hiukkasen kiree ja vajavainen, mutta sekin hoitunee ajallaan ja kotona tehtävällä jumpalla. On peräti outoa, että ei tarvitse kärsiä jatkuvasta kivusta, tunsihan sitä lähestulkoon vuoden. Ihminen tottuu varomaan tiettyjä liikkeitä ja ne ovatkin vielä lihasmuistissani. Välillä saa huomata, että hetkinen, minähän pystynkin nostamaan kättäni ilman irvistelyä, pystyn pukemaan normaalisti ja tekemään sellaista, mihin kivun kanssa olin rajoittunut. Huikea tunne. Hyvä tunne. Nyt on hillitön halu päästä reenaamaan ja fyssärin mukaan kuukauden kuluttua ei olisi mitään estettä esim. saliharjoitteille. Tämä kaikki on kertonut minulle sen, että tässä iässä terveyttä ylläpitävä kuntoliikunta on se avainsana onneen ja kivuttomaan loppuelämään. Ei taho olla vamma, tahtoisi olla viriili seniori tai virkeä seilori.

Rakeet raiskasivat

Perjantaina meillä oli The Ukkonen. Jo aamusta tunsin painostavan massan takaraivollani, mutta karistin sen pois häiritsemästä tekemällä perusteellisemman siivouksen. Hiki lensi ja tunsin alkukantaista tyydytystä ellen peräti puhtaanpitonautintoa. Sitten räsähti. Sitten tuli vettä. Sitten tuli rakeita. Ja sitten minua ja pikku koiraa pelotti. Ukkorähjä oli jättänyt meidät kahden luonnonarmoille ja minä yritin näytellä rohkeaa koirani vuoksi. Hetken jo luulin, että loppumme on kohdattu. Ukkonen paukautti parikin kertaa aivan kulmille niin, että koko mökki heilahti ja ikkunat helisi. Tätä helvetillistä piinaa kesti parisen tuntia ja minä olin nöyrä. En ole aikaisemmin niinkään pelännyt ukkosia, mutta nykyään ne ovat inhoittavia. Kaupungissa ne vielä menee, mutta täällä mökillä katkaisen aina sähköt, laitan märkäpuvun päälle, kumikengät jalkaan ja pakenen sängyn alle tärisemään. No jos ei ihan, niin ainakin melkein. Mutta hengissä selvittiin, eikä ollut vieläkään aikani lähteä. Ei ollut niin.

Tänään on siis sandei. On tulossa kuuma päivä, joten se on aina hyvä tekosyy olla tekemättä mitään. Mökkielämää jäljellä enää kaksi päivää ja sitten se tai tämä olikin siinä. Kaupunti kutsuu ja se on tervetullutta. En ole haiku, ehkä vain pikkasen. Ihan silleen hitusen. Tulevaisuus on ihanasti avoin ja elämässä voi sattua ihan mitä tahansa. Se on hyvä fiilis. Sitä kohti.