Häkkiin suljettu elämä

Hämärä ja sateinen aamu. Pikku koira yritti päästä sänkyyni ja herätti minut liian aikaisin. Todellakin, kello kuusi on liian aikainen, sillä olen nukkua posottanut lähes poikkeuksetta kasiin, ysiin ja silleen. Aamuyön skitsoheräämiset ovat väistyneet ja sitäkin mietin, että mistä sekin mahtanee johtua? Miksi arjessani unimaailma on niin häilyväinen ja lomallani nukun kuin vallaton emakko. Ei voi tietää, mutta jotakin tekemistä sillä on psyykeen kanssa. Uskoisin olevan.

Rukoilen polvillani sateen jumalia ja kiitän tästä vesisateesta. Rauhaisa sade alkoi jo eilen illalla ja se näyttäisi jatkuvan. Tästä luonto tykkää, ja meillä saattaa kuin saattaakin olla toiveita sienisadosta. Tällä hetkellä metsä on kuiva kuin halkeilevat kantapääni, mutta juuri tällainen levollinen sade tuo kaivattu kosteutta. Pienen pienet sieni-itiöt taputtava lakin alkujaan ja pontevana pyrkivät kohti valoa, kohti meidän ahnaita vasuja, ou jee!

En olisi uskonut, että voin näinkin kyllästyä tähän mökkielämään. Ihan hävettää tunnustaa. Mutta nyt on kyllä sellainen olo, että tätä osastoa olen saanut kyllin ja tarpeeksi. Kauheeta, entäs jos olenkin kyllästynyt omaan elämääni? Syytän vain mökkiä siitä. Nyt on pakko päästä äkkiä kaupunkiin ja todistettava ettei niin ole. Sain eilisen päivän kulumaan sillä, että tein kirjoitustöitä, mutta alkuillasta iski lähes tulkoon paniikki. Se oli viittä vaille, että en pakannut kamoja ja tilannut kovasta paikalle. Nyt on perkele pakko päästä pois täältä. Olo oli kuin häkkiin suljetulla eläimellä. En pystynyt oikein keskittymään mihinkään ja tunsin suorastaan huonovointisuutta. Pakotin perseeni tähän penkkiin ja tuijotin tyhjänä järvelle. Olin todella tyhjä. Kunnes tajusin, että olen saavuttanut sen minkä rajallisilla vastaanottokyvyilläni kykenen. Voisiko sitä sanoa, että olen tyhjänä levosta? Kaikki se painolasti on purettu ja nyt olen valmis kohtaamaan uusia haasteita. Uskon, että kaikella on tarkoituksensa. Käsi on nyt kunnossa ja samalla on saanut tyhjentää tämän pikku päänsä. Jossakin vaiheessa saan varmasti huomata, että alitajuntani tai sieluni syvin on työstänyt jotakin hyvin olennaista ja minulle tärkeää. Ei niitä välttämättä juuri nyt huomaa, kaikki se hyvä tulee jälkijunassa. Ellei sit pyyhkäse asemani ohi... Ymmärrettyäni kaiken tuon, rauhoituin ja tyhjensin paskahuussin, tein makkarakastikkeen ja lettutaikinan. Nyt olen valmis elämään.

Onko se tämä vanha luterilainen kasvatus vai mikä, mutta leipäsi sinun on verelläsi ansaittava. Jonkin asteinen syyllisyys kumpuaa sisältäni ja työasiat pyörivät jo mielessä. Olen aika tehokkaasti sulkenut ne pois tajunnastani ja talouspoliittiset epäselvyydetkin ovat olleet kesälomalla. Tähän päivään asti. Ei maallinen mammona suinkaan ole ainut houkutin, miksi palata sorvin ääreen. Kaipaan sitä arjen tuomaa rutiinia ja ne laskutkin on ihan kiva maksaa. Onnekseni saan todeta, että syssy tulee olemaan työntäyteinen. Ja luulisi nyt, että voimaa ja energiaa piisaa vaikka kaataisi kokonaisen kerrostalon. Nooh, eipä aleta nyt elvistelee. Ihan nöyränä mennään herran edessä.

Huh, oliks tää nyt kuolettavan tylsää? Mun oli pakko purkaa tämä ajatusmaailmani kapeus tänne ja tästä on hyvä lähteä. Harjoitellaan pari päivää stadis ja sit päästään tänne takas. Lähtee silleen niin kuin kevyesti. Niinhän sitä viisaat suosittelee. Eiköhän tää tästä lähe taas käyntiin. Uskon, luotan ja toivon. Sataa niin ihanasti...