Katosin aikaan

Pyhäaamun erottaa vaikka ei tietäisi, että nyt on sunnuntai. Ilmassa on jotakin kristillistä, linnutkin laulaa puhtaammin ja korkeammalta. On harrasta ja hiljaista. Olen yrittänyt miettiä, kunka pitkään olenkaan ollut jo sivilisaation ulottumattomissa. Kaksi vai kolme viikkoa? Joko täytyy alkaa miettiä, että tämä ihanuus alkaa olla takana päin? Ei kai vielä, mutta kyllä se takaraivossa jo kummittelee. Höpsistä, tiedän sen, että saatuani tämän pari kuukautta päätökseen, olen aivan valmis, valmiimpi kuin koskaan, palaamaan sorvin ääreen ja tylsään arkeeni.

Olkapään kypsyminen etenee hitaasti, mutta varmasti. Se leikkauskipu on mielestäni poistunut, mutta ihmettelen miksi se vanha vamma tuntuu vieläkin. Ihan kuin se ei olisi poistunut häiritsemästä. Ihan kuin siellä olisi vieläkin tulehdus, joka jäytää käsivartta. Diagnoosihan oli ahdas olkapää ja siitä syntynyt kiertäjäkalvosimen tulehdus. Olkapäätä höylättiin ja näin saatiin tilaa liikkua, mutta jäikö pitkällinen tulehdus päälle, eikö se lähde jo menemään? Kyl mää sen kans toimeen tulen, kestinhän sitä lähes vuoden. Mutta lähtökohtaisesti odotan kyllä kivutonta elämää. Saas nähä, asia kaipaa varmaan tutkiskelua ja suattaapi olla, että olen taas vaan liian hätäinen.

Rakastan, rakastan

Eiliset puutarhurin juhlat olivat oikein kivat ja tarjoilut maukkaita. Nuori herra, kokonaiset kaksikymmentä vuotta, elämänsä keväässä, valmistui kolmen vuoden uurastuksen jälkeen puutarhurin ammattiin. Samalla juhlittiin kaksikymppisiä. Oih, on niin ihanaa katsoa ja tuntea nuoren ihmisen elämä on edessä ajatusmaailmaa. Kaveri on lähdössä syksyllä kiertämään maailmaa ja totta hemmetissä, koko elämähän on edessä päin. Tunsin monenlaista tunnetta. Tunsin onnea hänen puolestaan, kateuden piston siitä, että olisipa vielä nuori ja nätti. Muistelin omaa nuoruutta ja sitä pelotonta tunnetta millä elämää söi ja viinistä päihtyi. Minähän nyt en kovin pitkälle päässyt, sitä Kuopion toria veivattiin aamua iltaa. Haaveiltiin vaikka mistä, mutta aika oli silloin toinen. Nyt kaikki on niin paljon valmiimpaa. Nythän mää taas höpisen, enhän mää ollut kuin yheksäntoista kesäinen, kun ensimmäistä kertaa maalimalle läksin. Interreilasin Italiaan ja sinne oli tarkoitus jäädä. En jäänyt ja se harmittaa vieläkin. Kyllä nuoret on ihanii! Bella, bella!

Oih!

Eilinen aktivoituminen teki hyvää. Jopa niin hyvää, että tänään on mukava lähteä isolle kirkolle. On ihanaa päästä oikeaan suihkuun ja elämään ilman ökkömönkiäisiä. Ja niillä tarkoitan kaikkia näitä pörrääviä ja ryömiviä eläinkunnan ihmeellisyyksiä. Ei sillä, että ne olisivat kauhistus, mutta se on aina outo tunne, kun tulee maalta kaupunkiin, eikä tarvitse olla koko ajan huitomassa tai tappamassa jotakin mönkijää reisillä. Sekin on rauhaa. Se on kaupunkilaisuutta. Alemyynnissä tahtoisin käydä. Joku rätti halavalla voisi virkistää mieltä ja ryppyvoidetta silmän ympärille olisi saatava. Pelotta, surutta käyn ihmisvilinään ja sitten on taas autuaallista palata tänne herran huomaan viettämään mittumaariaa. Sehän on juhlista se jaloin ja minulle aina vuoden kohokohta. Niin on.

Nyt vetäydyn hetkeksi vielä buduaariini. Mulla on loppuhetket käsillä Jonas Gardellin kirjasta Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin. Itseasiassa se on kolmeosainen sarja ja tämän ensimmäisen kirjan nimi on Rakkaus. Loput kaksi julkaistaan suomessa ensi vuonna. Odotan kovin. Ensimmäinen osa on ollut vaikuttava lukukokemus. Vaikuttava myös siksi, että minun on niin helppo päästä sisään kirjan ajatusmaailmaan, sillä olenhan itse kokenut sitä samaa, mitä elämä oli vielä silloin, kun homoseksuaalisuus ei ollut niin luontevaa kuin tänä päivänä se on. Lukiessani romaania, mieleeni on tullut, että aikamoisen tarinan saisin aikaiseksi henkilökohtaisista kokemuksistani. Elämäkerta, perkele. Jos olisi aikaa ja rahaa, niin en pitäisi mitenkään ihmeellisenä kirjoittaa sellaista. Ehkä sitten eläkkeellä.