Älä sielua leikkaa

Hipsun pipsun, täällä ollaan! Mökillä meinaan. Saavutimme paratiisin jo torstai-iltana. Olin kaukaa viisas ja olen siirtynyt vapaiden suhteen jo kesäaikatauluun. Ja hyvä niin, sillä täällä voi valmistua tulevaisuuden koettelemukseen. Lämpäsin saunan tulille, saan kylvettyä viikon kivistykset alimpaan helvettiin. No mitä? Intterjööri on räjähtänyt ihan hedelmille, on niin vihreetä, että sattuu. Ilma on kalseahko, ruumishuonekin on lämpöisempi. Mutta sade rapsuttelee hellästi ja tienoo on sumukka. Kalsea joo, mutta surullisella tavalla kaunis. Villasta ylle ja terde puhuttelee. Saunan savu kivasti kampeaa tähän tuoksullaan. Se on muisto jostakin, en vain muista mistä. Hyvä se on. Muisto.

Pari päivää duunia ja sit on se lahtari. Totta helvetissä, se pyörii mielessä yön päivin. Jännä, koska ajattelin se olevan mielessäni mitättömämpi. Mulla on tunne, että mun koskemattomuuteen kosketetaan. Ei se satu, mutta olen täysin muiden armoilla. Ja se on tunne, josta en erityisemmin pidä. Olen aina tullut toimeen omillani, selviän yksin, enkä tarvitse apua. Nyt on pakko nöyrtyy ja antaa elämänsä muiden käsiin. Kauheeta. Aivan kauheeta. Ehkä se on ihan hyväkin, että tajuaa olla tavallinen kuolevainen. Omasta mielestäni, minä olen kuolematon, pystyn kaikkeen, enkä tarvitse ketään oman elämäni hallintaan. Olkoon tämä pysähdys myös psykofyysinen kokemus. Eihän sitä jumalauta tiedä, kuinka vielä tässä valaistun, elämäni ehtoolla. Huomaan, että ihminen ei sittenkään tule toimeen ihan yksin. Surkeaksi en ala, ehkä ihan pikkasen... Potilas saa olla. Hieman surkea.

No mut joo. Tää blogi onkin varmaan sairaskertomusta muutaman viikon. Ketä ei kiinnosta, niin voi vaihtaa kanavaa. Mie kerron just sitä mikä on pinnalla ja hei, voitte olla varmoja, että yksityiskohtaisen selvityksen tulette saamaan sairastamisestani. Kiitos ja anteeks, pyydän jo nyt. Keskiviikko aamuna täytyy olla hospitaalissa jo seveniltä. En oo vielä tavannut leikkaavaa kirurgia, toivottavasti ei oo harjoittelija afrikan savanneilta. Ei sillä, etteivätkö olisi ammattitaitoisia, voi hyvinkin olla, mutta mie oon kuitenkin homokampaaja. En afrikkalainen tasmaani. Enkä viidakkosoturi. Toivottavasti kirurgi on kommee. Semmonen grein anatoominen. Ehkä myö kohdataan yhteinen rakkaus leikkaussalissa. Mistä sitä koskaan tietää?

Miä mie laitan päälle? Tää on tää ikuinen ongelma heti, kun on jotakin spesiaalia.  Tahtoo olla nättinä, mutta helppoa rytkettä täytyy olla. En pysty laittaa mitään takaa napitettavaa kukkaismekkoa, se on liian vaikea pukea. Jotkut löysät ja helpot verrarit ja kengät ilman nauhoja. Joku kiva pieni toiletti  (henkilökohtainen) laukku täytyy myös mukaan pakata. Laitan sinne erilaisia hygieniatuotteita ja ihanalle tuoksuvia ihorasvoja, sekä palsameja. Ai niin, ei pidä unohtaa kasvopeiliä. On tärkeää, että voi heti nukutuksesta herättyään tarkistaa, että kaikki on lärvissä ookoo. On niin kuin rypyt ojennuksessa.

No joo, bastu on nyt redi. Mie lopetan tähän. Kylypiä rupsautan ja annan itseni valmistua tulevaan. Olen valmis, olen avoin. Antaa tulla, mitä on tuleman. Kaikki vastaan otetaan. Olkoon pyhä henki ja enkelit läsnä. Kunhan eivät sielua leikkaa... Pliis.