Anteeks, paljonko kello on?

Eilinen kuvauspäivä oli kaikin puolin kiva ja antoisa. Kyllä siinä muutama kuva otetaan vaikka lehteen ei monta tulisikaan. Meillä oli ihan rento meininki ja jännityksellä jäänkin odottamaan juttua. Lehti ilmestyy heti huhtikuun alussa. Sikäli kiva ettei tartte vuotta odottaa. Yleensä noissa jutuissa ilmestymisaikataulu on hyvin viitteellinen. Edellistä juttua Gloriassa odotin monta vuotta, pah.

Kuvataan

Mää pesin puolet parvekelaseista. Oli kylmää ja jäistä hommaa ja luovutin puolessa välissä. Jatketaan sit, kun on enempi lämmintä. Tuolla ulkona on tappokeli. Jos et mene perseellesi, niin vähintään saa pelätä, että tappajalohkare tippuu niskaan. Pelottaako teitä kävellä? Onks tää nyt sitä ikääntymistä? Mua ainakin hirvittää. Sipsuttelen varovasti ja yritän samalla vilkuilla ylös, milloinka jotain kivaa tulee niskaan. Joskin, tuohan olisi hieno tapa lähteä. Terävän jääpuikon lävistämä pää. Niin lähti Martta. Huikee. Mut pelottaa. En kävele räystäiden alla, menen ajotielle. Mua ei voi siitä tuomita.

Apua! Virtahepo keittiössä

Ikääntyneet ihmiset linjavaunuissa saa myös sydämeni tykyttämään. Miksi ihmeessä hyö ei voi jäädä istumaan heti niihin ensimmäisiin penkkeihin bussissa. Vaan pitää lähteä toikkaroimaan keppien kanssa sinne perille niin. Bussit eivät odottele ja mua pelottaa, että nämä kurtut ovat turvallaan. Ei ole kerta, eikä kaksi, kun on ollut läheltä piti tilanteita. Yleensä kaikki eturivin penkit täyttyvät vielä viimeisenä, mutta ei, henkensä kaupalla konttaavat ja elämää uhmaavat. Säälittääkin joskus. Selvästi huomaa katseesta, että eteneminen pelottaa ja jokainen kerta on pieni selviytymistarina. Kun mie olen vanha, niin asutuessani bussiin huudan jo ovelta: " Antakee armoo, tehkee tilloo, peli seis, minä tulen nyt!" Tehostan tätä heiluttamalla raivokkaasti kävelykeppiäni, missä on hopeoitu nuppi. Eikä mikä tahansa nuppi, vaan sellainen pelottava kotkanpää. Mulle ei bussit vittuile. Niin siis jos uskallan edes ulos lähteä. Kaikenmaaliman tappajakamaa on vaanimassa.

Flunssapöpö vaanii kehossani. Tuolla jossakin syvällä se odottaa iskemistään. Minä taistelen. On epämääräisen höntti olo ja jäseniä jäytää. Päässä hiukka humisee ja mietin mitä tehdä. Jos olisin fiksu, niin jäisin himaan makaamaan, mutta en voi. On pakko mennä sorvin ääreen tai kohta multa loppuu leipä. Yritän huijata itseäni ja teen mielikuvaharjoitelmaa missä teräsmies ja hentoinen minäni tanssivat kilpaa. Mies terästä minussa, ottaa voiton ja nujertaa pöpöt. Ei taho tautii, ei taho sairastaa. Pah, pah ja vielä kerran pah!

Aseman kello löi kaksi kertaa

Ostin itselle valmistujaislahjaksi seinäkellon. Sen piti olla palkintomatka etelän lämpöön, mutta varallisuuden nimissä, tyydyin aikarautaan. Mulla on sellainen aikaperverssio. Jokaisessa huoneessa pitää olla kello. Kyllä, paskahuussissa ja kylpyhuoneessakin. Aina kun katseeni alkaa harhailemaan ja harmaantuneet aivosoluni yrittävät ymmärtää tätä elämän kummallisuutta, niin kelloaika auttaa siinä. Pystyn oitis paikkalistamaan itseni ja ymmärrän heti missä mennään. Jahas, kello on 07.45. On aamupalanaika, seuraavana toimenpiteenä on tulostukselliset tavoitteet ja kehon saippuointi tulevaan päivään. Katson kelloa. Jahas, kello on 08.31. On aika pukea tekstiiliä ylle, sillä ilman niitä ei voi lähteä. Jahas, kello on 08.51. On tullut aika ottaa siirtyminen. Jahas, kello on....