S.T.O.P.

Rainer Friiman hoilaa raatiossa ja minä mokkailen tässä ja nyt. On jotenkin arkinen olo. Semmoinen tyytyväinen. Oi kuu, oi kuu, mun ystäväin... Maisema on saanut valkoisen harsopeitteen ja ilmassa kipristelee houkutteleva pakkanen. Ulos on päästävä. Eilinen avanto jäi väliin ja nyt roppa huutaa happee ja kylmää. Päivittäisestä tavastani on tullut riippuvuus. Hyvä sellainen toki.

Eilinen kaupunki reissu oli taas sellainen Liisa ihmemaassa. Kauheesti paljon ihmisiä ja kaikki menossa jonnekin. Tuimat ilmeet kasvoilla hirveällä kiireellä mennään eteenpäin. Venäläisen turistin erottaa myös siitä, että heillä ei ole kiire. Hyö maleksii. Ovat lomalla käsittääkseni. Minullakaan ei ollut kiire. Hyvin on villi tunne tuommoinen. Keskellä päivää, keskellä viikkoa maleksin kiireettömänä kaupungilla. Yritän väistellä ohikulkijoita ja nautin kiireettömyydestä. Enkä tahdo tuntea syyllisyyttä. Piipahdin hiljaisuuden kappelissa. Jännä muna. Puinen muna. Kaunis. Kuvia ei saanut ottaa, höh. Ei se mitenkään hiljainen ollut. Turistia(ko) rampasi kuin pipoo.

Fyssäri antoi taas kyytiä. Niska on jo parempi. Se taipuu kuin nuorella joutsenella. Olkapäät tahtoo vittuilla vielä. Fyssäri haki mut odotustilasta ja tuumasi, että sieltähän tullaan niin  reippaasti. Viime kerralla olin laahustanut kuin maani myynyt. Tapahtumaa parempaan on siis havaittavissa ulkoisessa olemuksessanikin. Yess! Hää tökkäsi muutamat akuneulat ja ai perkele, kun nekin teki kipiää. Tökittiin sympaattiseen hermostoon ja en taida olla mitenkään sympaattisella tuulella. Akupunktio vaikuttaa minuun aina voimakkaasti. Olin eilisen illan ihan dillindalin. Jos ihmisen elimistö on pitkittyneessä stressitilassa, niin sympaattinen hermosta alkaa tehdä temppuja. Semmoisia hassuja juttuja. Niitäkin hoidetaan.

Nyt kun olen antanut itselle luvan nauttia, niin varasin kuumakivihieronnan Helsinki Day Spahan. Menen huomenna sinne relaa. Vaikka siellä fyssärillä ramppaan, niin se ei ole sellaista rentouttavaa nautintoa. Jos kk. hieronta tehdään hyvin, niin siinähän lähtee taju ja ihminen on hetken äitinsä kohdussa. Turvassa, lämpimässä vailla huolia ja murheita. Ihana on. Varasin myös ajan Itäkeskuksen poliisiasemalle. Menen tunnustamaan takavuosina tekemäni murhan. Se on jäänyt painamaan mieltäni ja nyt tahdon taakkaani keventää. Se oli ihan vain sellainen kevyt tappo, mutta tunnustamalla saan varmaan kevyemmän mielen. Saanko? Hah, menikö pala kurkkuun? Luulitko oikeesti, että Martta olisi mööder? Mä en tapa kuin huoranperkeleitä ( itikoita) ja joskus mielessäni lahtaan Ukkorähjän. Mutta sitä ei lasketa. Varasin oikein ajan ja menen hakemaan uuden passin. Vähä mua pelottaa. Poliisilaitokset ovat pelottavia. Eihän sitä koskaan tiedä, jos päättävät nakata mut selliin. Ajatella, jos olisinkin etsintäkuulutettu tai jotain... Jos olisi tullut joku väärinkäsitys ja joudun kuulusteltavaksi. Enkä pystyisi antamaan alibia. Joutuisin syyttömänä vankilaan ja tuomituksi. Hetkinen, uutta passiahan minä vaan...

Eilinen Downton Abbey oli kyllä raaka. Vai otanko sen liian henkilökohtaisesti? Ei ihmisiä saa noin järkyttää. Okei, se on vanha koukku, mutta silti. Ensin ollaan onnenkukkuloilla ( ihan piti pikkasen itkeä pirauttaa) ja sit lyödään päälle rakkaan kuolema. Hetken tuntui oikeasti pahalla, mutta sit ymmärsin, että sehän on vain teevee sarja. Ei se oikeesti kuollut. Hyvä ettei mennyt yöunet. Vanhaa ihmistä rienaavat. Oi joi.

Vaikka elämäni on pysähtynyt, niin aika ei ole. En voi lakata ihmettelemästä ajankulua. Mihin se katoaa? On aamu ja yhtäkkiä onkin jo ilta. Lipaston laatikot ovat yhä edelleen järjestämättä. Kaikki se suorittaminen on suorittamatta. Kaameaa, ihan järkyttävän kaameaa. Olen hidas tonttu. Täällä haahuilen ja haaveilen. Olen stop. Voiko mun kellot käydä omaa aikaansa. Jos olenkin ulkopuolella ajanlaskun? Tämä on uutta, tämä on ihanaa. Olen stop. STOP.