Onneton unelmoi

Näin viime yönä unta, että saatiin ihan sairaasti tatteja. Niitä oli joka puolella. Riemukiljahtelin metsässä, että tämä ei voi olla totta! Siististi olivat pituusjärjestyksessä kuin koululaiset aamunavausjonossa. Hurmioituneena poimin sieltä, poimin täältä, vasut pullolleen. Hah, onko tämä hyvä vai huono enne? Enivei, odotan viikonloppua ja sienimetsää. Mökkikin pitäisi pikku hiljaa laittaa talviteloillensa. On taas yksi kesäaika takana, on aika jäähyväisten. Mihin se aika mänt? Hui hai.

Neljän tähden illallisella on vieraana mielenkiintoisia ihmisiä. Ohjelma on yksi Martan lempi. Uotisen Jorkki on ihan hassu. Ja vahva personaali. Aikas kiva asunto on Jormalla. Kyllä tykkäisin. Tunteella myös laulaa luikautti. Martta on käynyt Jormaa kuuntelemassa konsertissa. Vahva tulkitsija on hän. Heiskasen Outi, tuo muumioitunut mamma, herättää myös mielenkiintoa olemuksellaan. Jopa niin, että sanojakaan ei paljon tarvita. Vanha on jo hän. Tästä ohjelmasta huomaa hyvin sen, kuinka vierailevilla tähtösillä on väliä. Viime viikko oli niin booooring. En muista vieraita. Arvostele mun illallinen alkoi myös. Sekin on mieltä kiinnostava. Ei suomipoika tahi tyttö ole ujo ja jäykkä. Kovin olivat kivasti. Pakko myös mainita alkanut Dance. Se herkistää Marttaa vetistelemään ja jalat vispaa kotisohvalla, tahtoisivat parketille. Syksy on siis saapunut ja teeveeshou. Partsilla palavat lyhdyt ja kynttilät.

Eilen koulussa oli Cad-tietoteknillistä suunnittelun tutustautumista. Hiukka heitti yli hilseen ja olin pihalla kuin sulanut lumiukko. Pettynytkin olin. Ohjelmaa oli mainostettu helpoksi ja hauskaksi tavaksi sisustussuunnitella. Ei ollut. Oli vaikea. Oli monta asiaa. Läksin asenteella, että opin, pystyn ja kykenen. Pikku hiljaa itsetuntoni karisi kuin psoriaatikon hilse kuivalta iholta. Itseeni minä olin pettynyt! Miksi ihminen on niin tampio ja kädetön koneiden edessä. Ei ole minkäänlaisia perustietoja, ei niitä palikoita joilla lähteä oppimaan ja kasamaan sujuvaa tietotaitopakettia. Ei ole. Ohjelmat ovat englantilaisten kielellä, enkä ymmärtäisi niitä edes finskaksi. Pettymys oli niin raju, että se oli pakko kääntää voitoksi. Lupasin itselle, että opiskelen ensin paperikynätekniikan ja jossakin vaiheessa perehdyn asiaan tarkemmin. Selvitin, että on mahdollisuus saada yksityisopetusta. Sitä tarvitsen. On turha tässä vaiheessa mennä tunneille muiden tulpaksi. Olen huono. Olen onneton. Olen roska tietokoneen näytöllä.

Tiedättekö ne elämän aarrekartat? Ihminen unelmoi asioista, haluaakin kenties jotakin. Nämä näin, tehdään lihaksi ja vereksi piirtämällä, askartelemalla ja niistä tehdään oikein kartta. Uskoo ken tahtoo, mutta kyllä niissä joku voima on. Ihmisen mieli on vahva. Vahvempi kuin maailman vahvin nalle. Vai pitäisikö puhua tulosvastuullisista tavoitteista? Vai ovatko ne vain toteutumattomia unelmia, tuulen huuhtomaa? Mutta niitä pitää olla ja niitä kohti on hyvä pyrkiä. Olen tehnyt mieleeni aarrekartan. Silleen vaatimattomasti ja ihan hiljaa. Olisko se niin kuin suunta, mihin pyrkiä. Ei olisi eksyksissä. Olisi tavoite, mitä kohti kulkea. Uskaltaako sellaisia sanoa ääneen, onko ne silloin minulta pois? Ajattelin, että täytettyäni puolivuosisataa ( voi herrajumala!) meillä olisi oma talo. Huomaa meillä, ei minulla. Se voisi olla kivi tai voi se olla puukin. Se olisi lähellä mutta tarpeeksi kaukana. Siellä olisi puutarha ja maakellari. Talossa olisi työtila, missä olisi Lemon Desing. Yksilöllistä sisustussuunnittelua elämän kaikkiin tarpeisiin. Semmoinen meillä olisi. Se olisi niin kuin aarre. Hei kamooon, jos minä en siihen usko niin kuka? Mites sulla, minne vie aarrekarttasi? Onko elämässäsi unelmii?