Eksynyt pässi harhailee

Eilen oli kiva päivä. Ei mitään erityisen sexyä, mut se rullasi painottomasti ja sujuvasti kohti viimeistä päämäärää. No hups, olikos toi nyt kivasti sanottu? Viimeinen päämäärämme on kuolo. Vääjäämättömästi sitä kohti etenemme. Se on väistämätön, ellei ole kuolematon. Jokainen taakse jätetty päivä tuo meidät lähemmäksi ikuista kylmyyttä. Näin se vain on. Se on totta. Ei sitä kannata kierrellä. Siksi siitä voi mainita. Kuolema on osa elämää, tiesitkös sen?

Jahas. Taitaa olla pyhäaamu kuin noin painavasti läksin liikenteeseen. Sunnuntaina sataa aina. Mistä tuokin tuli nyt mieleeni? Sehän on joku biisirenkutus vuosien takaa. Heräsin kaiketi lehden lonksahdukseen ja hetioitis samalla, moccahermo ja nikotiinipuutos kilahtivat pintaan. Mikäs tässä, hiljainen on kylätie ja koko päivä on vain mun. Ikioma.

Koti on hoideltu. Pesin eilen perusteellisesti. Lattialistat hinkkasin hammasharjalla. Juu, luit ihan oikein!  No, ei se nyt ihan perushuttuu ole Martankaan elämässä, mutta tehtiin sellainen kämmi rempassa, että listojen ja seinän välinen rako on umpeutettu joko saniteettisilikoonilla tahi akryylimassalla. En nyt sit jaksa muistaa kumpi on se väärä. Oireena on se, että sauma kerää itseensä pölyn ja on hiukka hankala puhdistaa. Nyt joutuu käyttää järeetä tekniikkaa. Hölmöydestä sakotetaan tai olikse vain vahinko? Ihan sama, ketä kiinnostaa. Mutta puhtaat ovat nyt ja mulla mielenrauha. Ai miten niin pilkun piip...
Pölyiset lattialistat ovat vihollinen ulkoavaruudesta. Niille ei pidä antaa valtaa, ne pitää eliminoida. Ne pitää eliminoida. Eliminoida.

LIHAA!

Piipahdin duunissa. Siellä oli paljon juhlaihmisiä. Tunnelma tarttui Marttaankin ja olin hetken jo sitä mieltä, että tahtoo tulla nätiksi ja lähteä iltayöulkoilee. Hetken olin levoton tuhkimo. Joku paskabaarikärpänen pörräsi ympärilläni siivotessa ja huidoin sitä kärsimättömänä jättämään mut rauhaan. Läimäsin Hesarilla niin, että veret tirskahti ja ymmärsi hän poistua. Olin rauha ja sinut itseni kanssa. Loppuillan piirsin kuutioo ja paistoin itselle herkku lihaa. Veristä lihaa. Olin raaka ja hurja entisaikain saalistava uros...

Rainers & Friimans home

Mun kuutio on noussut uudelle levelille. Minä jopa nautin sen suunnittelusta. Yksikin uneton aamuyö käynnisti päässäni kuumeisen stoorin. Kuutiossa, jota asunnoksi kutsutaan, asuu vähemmistöryhmään kuuluva pariskunta. Sanomattakin lienee selvä, että ovat miehiä, jotka intohimoisesti rakastavat toisiaan.  Siellä kortteeraa 42-vee Rainer. Pyyleväisyyteen taipuvainen, iloluontoisesti pirskahteleva muotisuunnitelija. Hänen rekisteröity puoliso, 46-vee Friiman. Hieman tosikko, mutta rakastettava valokuvaaja. Perheeseen kuluu myös kahdeksan vuotias silkkiterrieri FiuFiu, joka rakastaa kissoja. Koti on vanhassa meijerissä, joka on alkanut elää mun mielessäin. Ei tästä nyt tämän enempää mutta näillä siis mennään. Tänään Raikku ja Friikku saavat parven ja uuden keittiön. Voi kuinka ihanaa!

Kaikilla valoilla

Syksyn varma merkki on se, että saa lukea uunituoreen Hesarin ja uinahtaa vielä hetkeksi luettuaan  maailman murheista. Mielessäni vilahti myös ajatus siitä, että voisi käydä kirkossa. Apua, missä on mun oma herranhuone?! Kai täällä jossain sellainen on. Pakko olla. Kuis Martta nyt näin, ei tiedä omaa paikkaansa herramme ristuksen järjestyksessä. Tuo täytyy selvittää ja pikaisesti. Muutoin olen turmion tiellä. Joudun paholaisen kitaan ja helvetin kadotukseen. Herrani, näytä mulle tie. Eksyneelle pässillesi. Oi kiitos!