Analyyttinen aamu

Tässä istun terdellä kuin Tatti. Kuulostaa lupaavalle. Vastarannalla suhisee. Ei kaislikossa vaan metsässä. Meillä ei tuule, mutta vastarannalla kyllä. Jännittävää. Kuka vetää tuulen rajan, miksi ja mihin? Muutoin ilma on lämmin ja meille tyyni, väräjämätön.

Pimiää makkaraa

Eilen oli kiva päivä. Fyssäri teki taikatemppuja. Oli pakko. Niskapaskis on siinä jamassa, että sitä ei voi edes hieroa. Kovin on tulehtunutta nikaman seutua. Sain akuneuloja ja sellaiset teipit. Oliko kinesis tai jotain. Koko päivän oli pää ja takaraivo outo. Puutunut. Olin puolipäinen. Ihan järkky väsy. Oliks tossa nyt mitään kivaa? Oli joo, laitettiin frisyyri kuntoon ja pääsin tänne näin. Paratiisiin. Tehtiin jotakin ennenkuulumatonta ja grillattiin maggaraa. Ei syksyllä saa grillata, sitä tehdään vain keväällä ja kesällä. Oli hyvää kyrsää. Pari sidukkaakin juopottelin. Muka relaa. Relaa se. Eikä relaa. Höh, olkoon miten on. Join silti. En jaksanut valvoa. Puduaari veti miestä puoleensa. Hävisin jo ennen ykstoist.

Värien valoa

Eilen bussissa istui vaunuissa kolme pientä ihmisenalkua. Siihen niin olivat riviin parkittu. Toisilleen tuntemattomia, arvanen. Yhdet kaksoset ja yksi sulokas pikku neiti. Olivat vielä sellaisia puhumattomia sinappikoneita. Heitä aikani kuluksi seurasin. Tämä neitokainen oli varsin kiinnostunut naapurin jampasta. Teki kaikkensa, että herättäisi mielenkiinnon. Mulle tuli mieleen, että joko se tuossa iässä alkaa, pikku flirtti. Puhuivat sitä omaa toukkien kieltä, näytti siltä, että hyvin toisiaan ymmärsivät. Jossakin vaiheessa jampalla meni kiinnostus yli ja herne nenuun. Ihan selkeästi hän käänsi friidulle selkänsä ja viestitti Älä ala mulle. Typykkä oli kiihkeetä seurakuntaa, otti ja alkoi potkia jamppaa sääreen. Hassuja noi sinapit. Hurmaavia olivat kaikki tyyni. Mitä tällä tahdon siis sanoa? Kyllä ihminen ihmisen tuntee jo ilman sanoja, ilman käveleviä jalkoja, ilman taustaa ja pitkää elämän kokemusta. Mutta flirtti, voiko sekin tulla jo äidinmaidossa? Kannatan mahdollisimman pitkää rintaruokintaa. Tuosta tuli mieleeni, onkohan Martta saanut toukkana tissiä tarpeeksi? Aika onnetonta on toi kommunikaatio romantiikan saralla...

Jouduin matkustamaan ruuhkametrossa kello afternuun. Onneksi vain pari stoppia. Marttahan on sillälailla vammainen, että ahtaat ja isot ihmismassat ahistaa. Se on niin kuin joku foooobia. Ollaan änkäytyneinä lähes pylly vasten pyllyä. Istumaan et pääse, olet tahdotonta lihaa. Analysoin tuota(kin) pelkotilaa ja outoutta. Martta, whai? Mä haluun niin kun ymmärtää itseä ja kohdata pelkoni. Olenpas nyt analyyttisellä tuulella. Hitsin fiksuu. Enihau, kaikkeenhan löytyy syy sieltä lapsuudesta. Vähän lelui ja aina märät kintaat, vanttuut ja lapaset. Kun olin kasvanut heräämään kohti aikuisuutta eli siis varhaisteini, niin jostakin syystä minussa oli jotakin erityisen ärsyttävää. Olinko kenties liikaa barbi, vai oliko sittenkin Ken? No mut joo, mua vainosi kylän kollit ja heidän elämän tehtävänsä oli tuottaa mulle ahistusta ja ylimääräistä pelkoa. Ja mikä olikaan parempi paikka kuin suljettu tila ja kylän ainut bussilinja nro: 15? Se oli aina kova paikka peljätä, ovatko natsisiat samassa linjassa, pitääkö jättäytyä kyydistä, uskaltaako astua sisään. Näin keittiökallonkutistajan voisin siis todeta, että joukkoliikennekammoni on peräisin lapsuusiän vainosta. Oletko samaa mieltä? Baithivei, sillä porukalla ei mene kovinkaan hyvin. Osa on jo mullattu, osa on istunut linnassa ja puliremmeissä pyörivät. Martta taas sen kun porskuttaa, kohtaa fiksusti pelkonsa ja voittaa ne.

Yöni oli levoton ja uni ei korjannut väsyä. Olin taas möykännyt ja heräsinkin vartoomaan ylösnousemusta jo puol neljä. Sehän on selvä, että moisesta ei hyvä seuraa. Otetaan toinen tuleminen. Se auttaa. Onneksi on veepee. Onneksi on sienimetsä. Onneksi on sauna. Onni on tässä ja nyt. Onneksi. Hei, ole onnellinen!