No niin, nyt on sit tullut se hetki, että mietin mitähän tekis. Pikku puuhasteluu on ihmisellä aina, mutta ei ole miljoona tekemätöntä asiaa odottamassa. Outoo. Tää aamuhetki on muutoinkin veri viööd. Heräsin silleen varovasti, aurinko ei paistanut ja ajattelin olevan vielä yö. Mutta olikin jo aamu. Paremminkin aamuyö. Jännä hetki tuokin. Aamuyö. On niin kuin molemmat samassa paketissa. Vähän niin kuin Fitnessin jugurttiaamiasmurot. Samassa läjässä on jugurtti ja murot. On myös hiljaisen pysähtynyttä. Ei, nyt kuulen elon ääniä. Joku pissaa, lorisee. Hah, aamuisin kerrostalot ovat pissaustorneja. Kohta lorisee joka puolella. Olen aamupisuttelijoiden armoilla. Lorisevan kaunis aamuhetki...
Näin eilen metrossa ylipainoisen Japanialaisen nuoren miehen. Minusta hän oli maansa edustaja, varma en voi olla. Voisi olla Kiinalainenkin. Ovat jotenkin niin samiksii. Enihau, yön musta tukka ja lyhyen läntä (Martta mittainen) ja silmät silleen vinosti killillään. Mutta pullea oli. Kuin kumipallo. Kiinnitin asiaan sikäli huomioo, koska harvemmin näkee bulleita Japanialaisia. Ovat siis harvinaisuus. Eiks ookii? Vai miten, hyö syö sushii, eivät puputa amerikan paskaherkkuu ja ovat kautta linjan hoikkia. Hän olt poikkeava harvinaisuus. En mie pahalla, mutta kohtasin erilaisuutta aistimaailmassani.
Näin metrossa myös itkevän naisen. Ei mikään hysteerikko. Surua itki hän. Kanssamatkustajat ympärillä katselivat kiusaantuneina ikkunoista. Martta ankarasti mietti itkun syytä. Teki mieli mennä kysymään, mikä hätänä? Olisinko voinut auttaa jotenkin? Mutta eihän tuommoista mennä tekemään, ihmisen täytyy saada itkeä rauhassa. Sitten tapahtui jotakin. Vieressä istuva MIES kysyi naiselta jotakin. Yritin lukea huulilta mitä. Selvästikin mies halusi olla avuksi. Sen jälkeen mies laittoi kätensä naisen käsivarrella hellästi ja huolehtien. Martta kiljahti onnesta, joku välittää toisen itkusta, toisen surusta kenties. Aloittivat verkkaisen keskustelun, naisen itku tyrehtyi. Ilmeistä ja eleistä päättelin, että hän oli saanut kuulla diagnoosin vaikeasta sairaudesta. Itsellä tai lähiomaisella, sitä tarina ei kerro. Tämä herrahenkilö ei ollut kotimainen, oli tummahko väriltään. Suomalainen ei toisen itkuihin tunkeudu, omissakin murheissa on kestämistä, perkele. Loppumatkasta nainen jo hymyili. Ihmeellinen metromatka.
Huvila ja Huusi oli ihan must. Niin hieno pihapiirimuutos, että Martta vinkui innosta. Tekivät somasti massiivisen puron ja lammen. Kallioon sen tekivät. Oli upea. Helvetti, jos meittin mökki olisi oma, niin kyllä saisi interjööri kyytiä. Ei siihen Huvilaa ja Huussia tarvittaisi, Martalla ja Ukkorähjällä olisi miljoona toteuttamiskelpoista ideaa. Viime sunnuntaina, kotimatkalla mökiltä, taas kerran suunnittelimme ja haaveilimme. Mökin ns. takapiha ( joka on oikeesti etu) saisi kokea huikean muutoksen. Metsä kaadettaisiin, tehtäisiin aamuterde mökin ympäri ja tasoitettaisiin piha ja nurmelle laitettaisiin. Ai että, kun himotuttaisi. Epäilin Ukkorähjälle, että saattaisi olla kallistakin puuhaa tuo tuommoinen. Ei kuulemma välttämättä. Itse kaataisi metsän ja tutuilla olisi tasoitukseen tarvittavat helvetin koneet. Eikö ruveta hommiin, yllätetään mökin vuokranantaja. Ois niin kiva, ihan hillittömän kiva. Jospa joku päivä paikka olisi oma. Niin mie joka ilta nöyränä herralle huastelen. Usko ainakin on kova. Tai haave. Tai unelma.
P:S Tervetuloa uudet lukijat. Teitä on aina ilo saada! Ihan mahtavaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti