Täällä taas. Heräsin pirteänä, enkä millään saanut enää unijukkaan yhteyttä. Oli pakko nousta aamukaffen keittoon ja luonto ihasteluun. Nyt on aivan peilityyni, hiirenhiljainen aamu. Linnut heräilevät kilpaa kanssani ja ilmassa on raikkaus. Ei niin kylmä kuin eilen.
Vaihdoin uudet sienet kuivuriin, joka on pörissyt tehokkaasti 24 h. perjantaiaamusta. Meillä on jo hirveesti paljon enemmän kuivattua tattia!
Hei, joku ampuu jossakin, hirvee pauke. Sorsia metsästävät, kuuluu myös melkoinen kaakatus. Murhaajat! Viattomia luontokappaleita metsästävät. Minä en kyllä koskaan ole tuntenut mielenkiintoa aseisiin tai metsästykseen. Jos ei lasketa takavuosien baarisaalistusta, olihan sekin jonkin sortin metsästystä.... Enkä pentunakaan leikkinyt mitään sotaleikkejä, en edes muista, että olisin yhtään asetta, miekkaa tai muuta vastaavaa tappovälineleikkikalua omistanut. Mie vaan barbiloilla leikin ja kauniita vaatteita niille suunnittelin. Niin ja upeita kampauksia....
Vettä sataa. Mukavasti ropisee hiljalleen peltikatolle. Se on kyllä rauhoittava saundi, minusta se on ääni lepohetken lupauksesta. Sateella saa rauhassa köllötellä vällyjen alla. Ei oo pakko tehdä mitään. No, nyt istun tässä, enkä ihan just ole menossa vällyjen alle...
Yksi syy tähän pirteyteeni on varmaankin tämä holiton viikonloppu. On ihanaa kun ei ole ollut aamusta pöllähtänyt olo. Ei minulla nykyään ole ollut pahempia kankkusia, niin juoppo en ole ollut. Mutta kyllä se tissuttelu ehdottomasti vaikuttaa sun energia tasoihin. Ja tästä juuri on kysymys. Haluan, että energiani virtaavat avoimesti ja haluan tuntea olevani voimissani. Vai onko tämä vain vanhenemisen pelkoa? Eikä tähän tipattomat enää auta. Ei, ei se ole niin. Olenhan jo nyt pirteämpi ja jotenkin aistivampi. Taas minä kuvittelen. Sama tuo, pääasia on, että hyvä on. Ihanaa!
Eilen oli hienoinen tiukka hetki. Teki niin vietävästi mieli saunaolutta. Eikä ollut sitä alkoholitontakaan bissee. En taas halua sitä, että alan kittaamaan sitä korvikkeeksi ja lihon siitä ihan samalla mitalla kuin tavallisesta kaljasta. Korvasin mielihaluni raikkaalla vichyllä ja elämä hymyili jälleen.
Olen törmännyt usein ajatuksissani siihen, että elämää (lue, juhlaa) ei ole selvinpäin. Miksi?
Näin sosiaalisesti rajoittuneena ihmisenä se voi tuntua oudolle. Koko ikänsä on "turvautunut" huuruisen hunnun taakse ja ilo ilman alkoholia on ollut teeskentelyä. Voeihan helevetti, mitä tyhmyyttä! Jos totta puhutaan, niin ei minua enää kiinnosta bilehelvetit selvinpäin, eikä humalassa. Rehellisesti voin sanoa, että niihin en kyllä selvinpäin lähtisikään. Se on ymmärrettävää ja hyväksyttyä, eikö?
Juhlat tässä kultaisessa keski-iässä ovat muuttuneet. Tietysti, niissäkin alkomahooli on näytellyt aika suurta osaa. Kerään hieman varmuutta ja voimia, enkä meinaa juhlia elämästäni kadottaa. Ei missään nimessä!
Kuinka sen selittäisin? Kun ajattelen hetkiä eteenpäin, niin aina törmään tähän samaan ajatukseen. "Ai niin, mutta enhän minä ota drinksua.... " Ihan kuin se olisi joku este elämiselle. En voi tehdä sitä, kun en ota. What a fuck?!
Aloin oikein ajattelemaan, mitä kaikkea kivaa voi tehdä. Ja löytyihän sitä....
Voi mennä hohtokeilaamaan, elokuviin. Pistää pystyyn karjalanpiirakkatalkoot. Käydä esim. museoissa, taidenäyttelyissä, teatterissa ja harrastaa kulttuuria mieltä ylevöittämään. Antaa itselleen erilaista päihdettä, sielunravintoa. Voi veikkosella, kyllähän kaikkea kivaa löytyy, jos vain haluaa.
Ou nou, nyt olen taas läpissyt tästä aiheesta ihan tarpeeksi. Voisi kai kuvitella, että varsinainen holisti olen ma. Mun on pakko purkautua ja jäsennellä näitä ajatuskuvioita sanoiksi ja sitä kautta teoiksi. Tää on sitä kirjoitusterapiaa. Hah!
Pitäisiköhän mennä vielä pötkölleen? Sunnuntaiaamujen hivelevää onnellisuutta. Kiireetöntä lehtien lueskelua ja löysää olemista. Niistä on pyhäaamut tehty. Kun menen sänkyyn, niin kohta kuuluu tepsun, tepsun ja pikku koira tepsuttelee mun viereen. Hän tulee aina jatkamaan unia mun sänkyyn. Se on onnellinen hetki. Hyvä hetki. CiaoBella!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti