Elämää

Istun terassilla kaksi villatakkia, kaulaliina ja viltti päällä. Sataa, tuulee ja on lievästi viilee. Uhmaan kylmää ja istun tässä, koska sen kuuluu olla niin. Mökillä ei istuta sisällä, satoi tai paistoi. Hiukka on näpit kohmeessa, mutta ei mua muuten palele. Heräsin sateen hakkaavaan ropinaan peltikattoa vasten. Se on sellainen turvallinen ääni ( olen suojassa ) ja toisaalta, häiritsevän herättävä. Nousin siis aamukahvin keittoon... Haenkin kupillisen mokkoo, hetkinen...

Ensimmäinen viikonloppu talven jälkeen täällä pikku paratiisissa alkaa olla lopuillaan. Juuri kun alkaa päästä sisään tähän hitauteen, pitää lähteä pois, höh. Onko sitä niin metsäläinen vai mistä se johtuu, että täällä jotenkin osaa relata paremmin? Rakastan istua aivot pihalla terassin kiikkustuolissa ja vain tuijottaa avautuvaa maisemaa. Olen ajattelematta mitään tai ajattelen ankarasti maan ja taivaan välillä. Täällä nukkuukin syvästi ja jotenkin ihmistä tyydyttävästi. Ennen kaikkea tämä hiljaisuus puhuttelee minua voimallisesti. Nytkin korviani hyväilee tuulen suhina puissa ja lukuisat lintuset. Ei mitään muuta. Ihanaa! Tiedän, että huomenna työmatkalla kaikki se hirvittävä liikenteen / cityn melusaaste ottaa koville. Välillä tuntuu, että kaikki se tulee päälle. Kai minun pitäisi muuttaa maalle, herran rauhaan....

Eilen saunoin pitkän kaavan mukaan antaumuksella. Tietenkin, meidän mökin sauna on se maailman paras sauna. On se jotakin muuta kuin sähkölämmitteiset tukahduttavan kuumat kopit kerrostaloissa. Lauteilla jaksaa löllötellä useammankin hetken, koska ilmassa on happea ja kosteutta. Laitan löylyveteen eteeristä eukalyptystä joka aukaisee kaikki röörit. Noh, ei nyt ihan kaikkia, hih! Välillä virkistäydyn pulahtamalla järveen ja nautin terassilla asiaan kuuluvan huurteisen. Tätä kaava jaksan tehdä parhaimmillaan muutaman tunninkin. Aaaahh!!!

Yritimme eilen asentaa tänne seurantaohjelmaa. Siis sellaista, että näkisin lukeeko kukaan kirjoitelmiani. Ei se onnistunut täällä mökillä hitaiden yhteyksien vuoksi.

Aloittaessani en pitänyt sitä mitenkään tärkeänä, mutta nyt se on jotenkin alkanut vaivaamaan minua. Olisi kiva tietää, onko eetterissäni yhtään lukijaa?

Onko sillä jotakin merkitystä? Minulle itselleni tämä kirjoittelu on kivaa puuhastelua ja muistojen tallennusta. Se on tärkeää. Mutta jotenkin itserakkaasti ja muodikkaasti, olisi kiva tietää lukijoista. Eikös Blogin pitäminen ole jotenkin muodikasta... Ja minähän tahdon olla muodikas.... huippumuodikas.... Saa rekisteröityä, kiitos.

Jostakin kumman syystä päässäni on pyörinyt eräs toinenkin muodikas aatelma. Seksuaalinen suuntautumiseni. Miksi minusta tuli homo? Millaista olisi, jos olisin hetero?

Onko pojista tykkäämiselleni joku syy tahi yhteys?

Olin lapsena jo erilainen kuin muut pojat. En leikkinyt autoilla, mutta Barbit olivat rakkaita. En ymmärtänyt jalkapalloa, mutta pelasin aina tyttöjen kanssa pesäpalloa. Talvella luokan pojat jahtasivat kiekkoa ja minä veivasin kaunoluistelukuvioita. Parhaat ystäväni olivat tyttöjä. Olin luovasti taiteellisesti suuntautunut. Siis luova hullu. Outo.

Onko tämä kaikki kasvatuksen tulosta vai saammeko tämän syntymälahjana? Jos olisin saanut mopon silloin kun sitä niin kovasti pyysin, olisinko nyt jotenkin vähemmän homo? Jos isäni ei olisi jättänyt pientä poikaansa kasvamaan ilman miehen mallia, olisinko nyt tavallinen hetero, perheen pää? Kaksi lasta, omakotitalo, kultainen-noutaja ja tuliterä volvo, juu nou? Ai niin, vaimo kans.

Mene ja tiedä. Minä uskon, että olin homo jo ensi rääkäisystä. Olen sitä niin luonnollisesti ja mielelläni.

Olen sen sukupolven kasvatteja, että homous oli vielä sairaus, eikä mitenkään yleensä hyväksyttävää. Minuakin on vainottu suuntautumiseni vuoksi. Enkä edes itse, tarkalleen ottaen, tiennyt olevani puppeliboy. Vielä. Olin ns. erilainen nuori.

Voi tsiisus, että olinkin erikoinen. Kaupungin ainut Bay City Rollers fani, hah! ( toim. huom. teinipurkkabändi 70- luvulta. Tyttöjen päiväunelma.) Kyllä minulla "tyttöystäviä" riitti....

Teini-iässä luulin tykkääväni tytöistä. Seurustelinkin, silleen viattomasti.... Mutta mikään viisari ei heilahtanut missään. Ei sillä, minä rakastan naisia ja ilman heitä ei olisi elämää. Mutta todellista tunteen paloa... Noh, kai tietänet....

Täytyy myöntää, että homouteni alkutaival kotikaupungissa ei ollut mitenkään ruusuinen. Ensi rakkauteni ( vai pitäisikö todeta, panoni ) oli enemmänkin hävettävää, salaista ja likaista piilottelua. Syvää syyllisyyttä. Sitä se oli.

Kyllä ajat ovat muuttuneet. Luojan kiitos.

Nykyään kaiketi on muodikasta olla vähintäänkin bi. Seksuaalisuuteensa heräävät nuoret ovat kaapin ovet auki, eikä siinä ole mitään hävettävää. Hyvä niin.

Kyllä minäkin puhkesin aikanani kukkaan. Arastava nuppu aukesi rakastamaan Joensuulaista maanviljelijää niin, että tanner tömisi ja kylän raitti raikui. Oih, sitä ihanaa aikaa!

Silloin ymmärsin mitä rakkaus kahden miehen välillä voi parhaimmillaan olla. Ihan tavallista, ei mitenkään outoa. Ja siitä alkoi matka itsensä hyväksymiseen ja tähän onnellisuuteen missä tänä päivän elän ja olen.

Täytynee kiittää tässä yhteydessä kaikkia homojulkimoita. Uskoisin, että he ovat olleet edelläkävijöitä homoseksuaalisuuden yleisessä hyväksymisessä. Ainakin minun kohdalla se on toiminut ihan arkipäiväisesti. Äidilleni homouteni oli kova pala. Sitä ei voinut hyväksyä mitenkään. Kai hän häpesi ainoaa poikaansa. Ei hän minua hylännyt, kenties kirosi. Muistan sen hetken, kun kerroin olevani homo ja rakastunut edell. mainittuun maanviljelijään. Mutsin ensi reaktio oli lakooninen toteamus: "Ette kai työ häplyä toisianne ylleisillä paikoilla."

Mutta minä kiitän Jari Sillanpäätä. Kun mutsi sai tietää, että Jari on meikeläisiä, ei minunkaan homous ollut enää hävettävää. Hieno taiteilija ja suuri laulaja, äitini rakastama Jari on. Kyllä.

Voi veikkosella. Tästä aiheesta riittäisi juttua vaikka romaanin verran. Palaan asiaan varmaan tuota tuonnempana. Niin antoisa voi olla pienen ihmisen matka omaan pyhimpään, salattuun seksuaalisuuteen. Vai onko se enää mitenkään salattua, tässä ja näin. Kaikkien käsillä. Elämä on.