Loppuviimeks se on vain tahtotila

Remppa on nyt siinä vaiheessa, että me emme pysty tekemään mitään. Osa seinistä huutaa tasoitusta ja sitten iskuryhmä onnelliset apinat ( me ) pääsee taas maalaamaan ja tapiseeraamaan. Voisi ottaa tämän hetken huokaisuna, mut ei. On kato hirveen huono omatunto, kun ei tee mitään. Siellä se tuleva koti ( remonttityömaa ) odottaa, että joku tekisi jotain. Toivottavasti reiskoilla ei ole hirvee daagen efter ja hommat etenisi. Heille se on paska duuni, meille se on rakas koti.

Yhtäkkiä eilen illalla se jysähti. Murskaava tunne ja sen myötä hätä. Olen tällä hetkellä oikeasti koditon. Oikeastaan kohta olemme molemmat. Ei ole paikkaa mihin päänsä kallistaa. Ymmärrettyäni, että rauhani tyyssija on saatettu muiden asuttavaksi ja uutta ei kodiksi tohdi kutsua, minulle tuli paniikki. Tämä vaatii minulta nyt paljon. Tämä vaatii enemmän. Ajatus siitä, että en pääse omalle sohvalle mölläämään töllöö, omalle koneelle duunailee, omaan pikku pönttööni kakkaamaan, omaan sitä ja omaan tätä. Aika hirvee tunne. Ei ole elämässä mitään omaa. UK lohdutteli, et tämä on nyt sun koti. Ei ole. On vieras nurkka. Tahtoo omaan yhteiseen kotiin. Nyt heti!

Patjat ottaa arskaa

Pakollinen tauko remontoinnissa vapautti aikaa ja menimme mökille siivoamaan. Laitettiin lämmöt päälle ja hiiren kakkelit pestiin pois. Oikeastaan se oli tervetullutta vaihtelua. Keli kääntyi keväiseksi ja möksällä oli oikein kupsakka olla. Hitto, et se hiljaisuus taas puhutteli mua ja ymmärsin, kuinka ikävä sinne pitkän talven jälkeen voikaan olla. Jäät olivat jättäneet, linnut, nuo jumalan pikku lähettiläät, antoivat parastaan ja siihen vielä tuulen vieno soitto, voiko enää aistimaailma enempää nauttia. Lepoa ja rauhaa. Grillimakkarat käräytettiin ja hetki istuttiin, oltiin vaan. Saatiin laituri vesille ja olisi jo niin tehnyt mieli saunoa ja jäädä. Next taim hani.

Se kesän eka on aina paras

Mulla on jo ikävä rutiineja. Sitä niin, mitä tylsyydeksi kutsutaan. Tämän kaiken tarkoitus on varmasti se, että osaa taas arvostaa tekemättömyyttä ja ihan tavallista arkea. Näin se on nähtävä. Enkä ikinä, enää ikinä, valita sitä ettei ole mitään tekemistä. Jos näin on ja tulee, niin silloin muistan tämän ja alan pestä juomapullojen korkkeja, järjestelemään tulitikkuja, viikkaamaan liinavaatteita, suoristamaan mattojen hapsuja ( hmmm...onks mun matoissa hapsuja? ) Ihminen on just niin joutava, kun se tahtoo olla. Loppuviimeks se on vain tahtotila. Tehdä tai jättää tekemättä. Ollakko vai eikö olla. Siinä on se dilemma.

Mua kaivelee pahasti. Olen saatanan törppö. Muuttohässäkässä toheloin pahan kerran. Nappasin kameralaukusta kiinni, tarkoituksena siirtää se lähtevien joukkoon. Laukku oli auki ja mitä tapahtuu? Kamera ja yksi linssi sinkoutuu voimallisesti lattialle. Voitteko kuvitella sitä voimasanojen käyttöä, mitä suustani läksi. Ette voi. Nyt yritän selvittää onko tuhoa tullut. Jotakin häikkää on, mut eihän se selviä ennen kuin vien kameran huoltoon. Niin turha, niin hemmetin turha moka taas. Ja hei, mun rakkain esine elämässä on kamera. Jos joutuisin autiolle saarelle, niin kamera olisi yksi mikä mukaan lähtisi. Onneks on kotivakuutus, sinne soitan tänään oitis ja selvitän korvauksen mahdollisuuden.

Tuleva viikko on mielenkiintoinen. Toivottavasti selviää mikä on kylppärin kosteustilanne ja mikä on niiden välisen seinän kohtalo. Pahimmillaan, niin no, tilanne voi olla paha ja remontti viivästyä useilla viikoilla. Jos hyvin käy, viiväytys ei sotke aikataulujamme pahasti. Toivossa on hyvä elää ja mennään asioita kohti. Kaikki selviää, suuntaan tai toiseen. Lohdutan itseä tai enemmänkin tsemppaan, kaikki tämä loppuu aikanaan. Siitä kivvoo hommoo, että tällä(kin) tarinalla on alku ja loppu. Siellä jossain. Adios!