Päästyäni aiheeseen, en malta lopettaa. Olen elämässäni suuren kynnyksellä. Pääni sisällä ajatuksissa, syvällä sielussa sekavaa sotkua, joka kaipaa selvitystä. Sitä saattaisi kuvitella, että tässä vaiheessa tie tahi polku tahi haiwei olisi jo siloiteltu tasaiseen menoon ja auvoiseen oloon. Ei ole. Onko milloinkaan. On isojen asioiden äärellä, eikä tiedä, lähteäkkö tuonne vai mennä tänne. Mitä kuunnella, ketä kuunnella. Sydämensä vai järkensä ääntä vai sulkeeko kuuloelimensä, eikä kuule. Ei halua kuulla. Välillä pikkasen pelottaa. Tuntematon tulevaisuus.
 |
| Kertooko kuva tuhat sanaa? |
Ei elämä koskaan ole turvallista. Aina sattuu ja tapahtuu. Olen ollut aika peloton. Rohkeakin olen ollut. Olen elänyt. Miks asiat nyt saattavat tuntua ylivoimaisille, huomista ei tule, kaikki kaatuu ja mistään ei saa kiinni. Ettei tämä nyt ole joku hemmetin kriisi, hemmetin masis, hemmetin bjöörnaut, vai enkö vain uskalla ole itselle rehellinen. Jossakin se vastaus ja ratkaisu on. Pitää uskaltaa vain mennä sitä kohti. Mitä hävittävää oikeasti on ja mitä peljätä. Mitä kauheaa elämässä voi sattua, jos uskallat elää.
Ihmisen tarve perusturvallisuuteen on tyydyttävän elämän ehto. Ainakin minulla. Ei tietysti kaikilla. Onnellisia ovat myös kulkurit ja pelimannet. Vailla huolia hui hai hei. Minulle koti, uskonto ja isänmaa ovat peruspilareita. Jos ne eivät ole balansissa mieleni ja sisäisen rauhan kanssa, olen hiukka hukassa. Mua ressaa nämä kotiasiat, päästäisiin jo yhteiseen. Duuniasiat ovat murroksessa ja terveyden kanssa pitää olla epävarma. Talouspoliittinen tilanne ei ole parhaassa mahdollisessa pörssikurssissa ja tukkakin on huonosti ja kello hajos pari viikkoa sitten. Voi tätä elämän kurjuutta.
Ei pidä valittaa, enkä valita. Aina ei voi olla korkeapainetta. Elämään kuuluu matalat notkahdukset. Saatan olla taipuvainen tummaan tulkintaan, mutta peruspositiivisuuteni jaksaa kuitenkin ajatella, että ilman matalaa ei ole myöskään korkeasuhdannetta. Tämä mustavalkoisen vaihtelu on maailman sivu kuulunut osaksi normaalia elämän kiertokulkua. Niin on aina ollut ja niin tulee olemaan. Jossakin paistaa aurinko ja kuutamo laskee ajallaan. Maailma pyörii ja menee menojaan, minä olen pieni ihminen sen pyörteissä. Huolineni ja murheineni. Minulle totta, mutta ei vakavaa. Kunpahan purkauduin...
No mutta onhan toi vallan ymmärrettävää, että ei sitä tunne itseään itsekseen, jos on yksin "vieraassa" vaikkakin tutussa paikassa. On vähän niinkuin irtolainen kumminkin. Ja samalla on paljon sellasta, mikä on kesken. Enkä nyt tarkota sitä veskiremonttia pelkästään, vaan koko hommaa. Asuntojen myyntiä ja uutta kotia ja kaikkea. Siinä on jo monta ajatusta pienessä päässä pyöriteltäväksi ja kaikki muu päälle. Mielikuvitteellisista lisämausteista ja uhkakuvista ja kaikista puhumattakaan. Eikä voi ees kelloa katsoa, kun sekin on rikki..
VastaaPoistaMua auttoi jotenkin se, että aloin tässä yhtenä päivänä miettiä ja kirjoittaa itselleni auki niitä viittä mun ihanne-elämän toivetta/tavoitetta (olen terve, olen energinen, olen innostunut jne), jotka tuli eteen sen yhden testin tuloksena, josta aiemmin kirjoitin ja joka pyyhki sulla silloin yli hilseen, koska kirjoitin niin huonosti :)
Aloin ajatella asioita siltä kantilta, että mitä pitää tapahtua/ itse tehdä, että kaikki toteutuu. Että itse edes tajuaisin. Josko sit olis jotenkin helpompi pysyä itse omasta elämästään kärryillä. Vaikkapa ihan niin yksinkertaisesti, että kirjoitan tohon "Olen terve"- kohtaan itselleni kolme "käskyä", joita sit vaan yksinkertaisesti noudatan niin ei tartte haahuilla. (Ja nyt huomaan, etten osaa tätäkään kirjoittaa mitenkään niin, että siitä vois saada selvää. Johtuu varmaan siitä, että mun tukka se vasta huonosti onkin :)).
Josko yhtään lohduttais, että kohta koittaa kesä ja mökkikelit. Siellä ei tuu ressattua.
Kiitos Annukka, sie jaksat valaa uskoa itseen ja elämään :)
PoistaTuossapa taannoin tein itselle sellaisen kaavion, kartan, kyhäelmän, whatever, minne listasin tavoitteelliset asiat ja toivotut tapahtumat. Kas kummaa, se on päässyt unohtumaan ja se on nyt siellä omassa kotona, josta olen niin kaukana vaikka olenkin lähellä. Tää on just tätä, kaikki on niin levällään ja mistään ei saa kiinni.
Kun oikein alkaa mättää, niin ei näe valoa varjoilta. Mut tää kuuluu tähän ja elämään, aina ei ole naminami ja ei kaiketi tartte ollakaan. Valoa kohti, sanon minä perkules.
P:S Ei sun tukka niin huonosti oo, ymmärsin sanotun sanan ;) Mut eiks tää elämä oo siitä jännä, et näitä asioita joutuu läpi elämänsä käymään, eikä koskaan ole "valmis." Vaikka hetkittäin saattaa niin luuleman. Oppia ikä kaikki, vai miten se meni? Kiitos vielä siitä, että oot olemassa :)