Vatkaa veivaa pikku pää

Mulla on ristiriitaiset fiilarit. Mennään taas niin vuoristorataa, ettei meinaa pää pysyä mukana. Surusta iloon, oivaltamisesta analyyttiseen tutkielmaan. Elämä on. Kaikkea pitää sulatella ja on hyvä pysähtyä.

Pitkää matkaa ajaessa ( hki-kuopio, hki-muurla, ) on autossa hyvä ajatella ja miettiä. On noin niin kuin keskenään ajatustensa kanssa. Sain uuden ulottuvuuden, kun laitoin reidion soittaa classikkii ja annoin tulla hanat täysillä. Olipa ylevä kokemus. Vain minä, mjuusik ja ajatus. Välillä tuntui, että lähden lentoon, noin niin kuin astraalitasolla. Ja taisin lähteäkin, sen verta hävisi matkalla aikaa ja paikkaa.

Isä saateltiin kauniisti haudan lepoon. Miksiköhän hautajaiset jännittää niin kovin? Ehkä se ei ole jännitystä, enemmänkin hermostuneisuutta. Jännä huomio sekin, että tilaisuuden ollessa ohi, tuli huojentunut helpotus, aivan kuin harteilta olisi pudonnut raskas paino. Ehkä se on se, että saadaan vaeltava sielu haudan lepoon ja sitten kaikki on hyvin. Sielun matka alkaa ja maallinen taival on takana.

Sieluni koti

Pappi puhui niin ihanasti, jopa niin, että hän sai saattoväen myös nauramaan. Ei hautajaiset aina tarvitse olla vakavia. Suruun kuuluu myös muistojen ilo. Tilaisuus oli vaatimaton ja lämmin henkinen, aivan faijan näköinen. Minusta hautajaisissa on jotakin kaunista ja niin kai sen kuuluu ollakin. Muistotilaisuudessa, siskon tyttö luki kirjoittamansa runon ukille. Se oli koskettava ja kaunis. Pappikin kyynelehti. Olin ajatellut, että tilaisuus himassa olisi raskas ja surusta kankea. Ei olemoisinkaan. Katsoimme yhdessä valokuvia ja saimme muistella hauskoja yhteisiä muistoja. Jäi hyvä mieli.

Ajomatkat meni ookoo. Menomatkalla liikennettä haittasi hirveä sade ja tielle kertyneet vesilammikot. Piti mennä kieli keskellä suuta ettei lähde vesiliiroon. Paluumatkalla keli oli suorastaan loistava, kuivat tiet ja matka sujui joutuisasti. Periaatteessa tykkään ajaa, siinä on jännää elämästä irtonaista fiilistä. Olen vapaa menemään.

Himassa pe iltana, hieman pölmistyneenä kaikesta. Jotenkin seis. Edellisen yön unettomuus teki väsyn ja painuin nukkuu ajoissa. Tarvitsin voimia opiskella viikonlopun valokuvausta. Näitä viikonloppuja odottaa aina niin kovin. Eikä se tälläkään kertaa tuottanut pettymystä, aivan huikeeta settii heela viikend. Valokuvan voimaannuttava ja terapeuttinen vaikutus. Sain taas kuunnella monttu auki, sillä sain paljon palikoita juuri niihin asioihin, mitä pikku pääni vatkaa ja veivaa ja tahtoo toi sielun maisema olla välillä turhan raskas. Näin ne asiat menee. Meidän tielle järjestetään suunnan antajia, voimaa omille ajatuksille ja kenties opasteita siitä, mihin suuntaan lähteä tai mennä. Mut kerron tästä ens postauksessa enemmän. Mahtavaa viikkoa, ole oman elämäsi sankari!